3.4.2. Tieteen rahoitus, resurssien kohdentaminen, kilpailu

Tieteellisen toiminnan merkitystä ja tuotoksia punnittaessa on paikallaan ottaa huomioon myös toiminnan nurja puoli, siitä yhteiskunnalle aiheutuvat taloudelliset kustannukset. Näihin viittaaminen ei saa kansalaisia kääntämään kantojaan.

Selvän enemmistön (66 %) näkemyksenä on, että "vaikka tieteellinen tutkimustoiminta vaatii paljon taloudellisia voimavaroja, siihen panostaminen antaa yhteiskunnalle korkean koron". Argumentin torjuvia tavataan niukalti (7 %). Vaikka vakuuttuneisuus sijoituksen kannattavuudesta on vahvaa, on se hieman vähäisempää (-3) kuin edellisessä tutkimuksessa ja sitä edeltäneenä seuranta-aikana [kuvio 39a.]. Myös tämän ajattelutavan osalla kansan sisäinen konsensus osoittautuu merkittäväksi. Laajimmin argumentin allekirjoittavat jälleen koulutetuimmat. Rahanpolttona tiedettä ei pidä mikään ryhmä.

Tästä huolimatta notoriset "nollatutkimus"-epäilyt osoittautuvat elinvoimaisiksi. Niitä, joiden mielestä "maassamme tehdään veronmaksajien rahoilla paljon hyödytöntä tutkimusta", on huomattavasti enemmän (51 %) kuin niitä, jotka kiistävät asian (16 %). Syytökseen yhtyviä on nyt hieman enemmän (+5) kuin kolme vuotta sitten, mutta jokseenkin saman verran kuin tutkimuskauden alussa vuonna 2001 [kuvio 39b.].

Tulkinnassa huomattakoon, ettei tulos välttämättä ole ristiriidassa edellisen väitteen tuloksen kanssa. Kansa ei jää kiikkiin, koska molemmat kannat ovat loogisia samanaikaisesti. Sen puolesta, ettei kyseessä ole pelkkä pahansuopa heitto, puhuu se että myös koulutetuimmat yhtyvät syytökseen merkittävän laajasti (esim. akateemisista 45 %). Tätä selittänee se, että muun kuin oman opinalan tutkimuksen merkitystä ollaan taipuvaisia vähättelemään, esimerkiksi ns. kovien ja pehmeiden tieteenalojen keskinäinen arvostus ei aina ole kovin suurta. Korkeimmat luvut saadaan silti tiedesuhteeltaan löyhimmiltä väestöryhmiltä.

Vaikka tieteen ymmärretään tarvitsevan varoja ja ne sille myös myönnetään, kysymykseksi jää minkätyyppiseen tutkimustoimintaan varat ensisijaisesti kohdennetaan. Tähän saadaan ehkä yllättävänkin selvä vastaus. Kriittisyys lyhytjänteistä, avoimen hyötytavoitteista tieteentuotantoa kohtaan on mittavaa.

Teesi, jonka mukaan "tutkimusvarat pitäisi kohdentaa vain taloudellisesti parhaiten kannattaville/hyödynnettäville tieteenaloille", tyrmätään selvin luvuin (16 %/61 %). Vaade saa nyt aiempaa vähemmän kannatusta (-5) ja samalla vähemmän kuin kertaakaan aikaisemmin [kuvio 39c.]. Koulutetuimmat vieroksuvat ajatusta miltei yksimielisesti. Koulutusaloittain tarkasteltuna taloudellinen tuottavuusvaade hirvittää eniten humanisteja. Tärkein väestöryhmittäisiä eroja koskeva huomio on kuitenkin se, ettei mikään ryhmä suostu nielemään ehdotusta.

Samalla perustutkimus saa vahvan puollon. Jos kohta argumentti "vaikka ns. perustutkimuksesta ei saada suoraa taloudellista hyötyä, se on elintärkeää, koska se on kaiken soveltavan tutkimuksen edellytys" on formulointina melko vastaansanomaton, sitä on myös sen tuottama tulos: useampi kuin seitsemän kymmenestä (72 %) yhtyy, vain marginaalinen vähemmistö (3 %) torjuu. Jakauma on asiallisesti sama (-1) kuin aiemmin [kuvio 39d.]. Korkeimmat puoltoluvut perustutkimus saa akateemisilta sekä tiedettä aktiivisesti seuraavilta.

Rahoitukseen liittyy myös kysymys siitä, mistä rahat tulevat. Perustutkimusta korostava ajattelutapa ei näyttäisi edellyttävän sitä, että tieteen tulisi toimia irrallaan muusta yhteiskunnasta. Tähän viittaa näkemyksen "korkeakoulujen lisääntynyt yhteistyö yritysten kanssa on antanut voimakkaan kehityssysäyksen maamme tutkimustoiminnalle" saama verraten laaja hyväksyntä (54 %/9 %).

Tulos on kuitenkin merkittävästi (-9) varauksellisempi kuin vuonna 2007. Aikasarja kertoo skeptisyyden kasvaneen myös kahden ensimmäisen mittauksen välillä (2001-2004) [kuvio 39e.]. Muutosta tulkittiin tuolloin mm. tietotekniikkaboomin hälventymisellä. Asennekehitystä arvioitaessa tulee muistaa ulkopuoliseen tutkimusrahoitukseen julkisessa keskustelussa kohdistettu kritiikki, jossa elinkeinoelämän tuella on nähty myös kääntöpuolensa. Kysymystä yritysten roolista käsitellään raportissa myös jäljempänä (luku 3.5.).

Humanistiset tieteet

Seurantamittareihin sisältyi myös kaksi humanististen tieteiden asemaa koskevaa väittämää. Kyseisillä mittareilla on kytkentä edellä tarkasteltuun niin tieteenalojen välisten arvostuserojen, rahoituksen kohdentamisen kuin "turhan" tutkimisenkin osalta.

Vaikka kysymyksissä piilee ansa, humanismi ei hirty näihin erillisarviointeihin. Päinvastoin tieteenala saa osakseen huomionarvoista hyväksyntää. Teesin "humanistisista tieteistä ja yhteiskuntatieteistä on paljon hyötyä yhteiskunnan kehittämisessä" allekirjoittaa lähes kaksi kolmesta (63 %). Eri mieltä on vain pieni vähemmistö (6 %). Vaikka humanismi saa tuloksessa tukea (kysymyksessä myös mainituilta) yhteiskuntatieteiltä, jakauma on niin vino että se vapauttaa tieteenalan turhaksi tuomitsemisen vaarasta. Vertailu aiempaan kertoo tuloksen pysyneen muuttumattomana (-1) [kuvio 40a.].

Kriittisempi, tieteenalan hyödyllisyyden kyseenalaistava väite "humanistisia tieteitä tulee tukea niiden kulttuurisen merkityksen takia, vaikka niistä ei olisi käytännön hyötyä" saa niin ikään suopean vastaanoton. Hyväksyntä saadaan runsaalta kahdelta viidesosalta (42 %) torjuvien osuuden jäädessä puolet pienemmäksi (20 %). Tulos on sopusoinnussa edellä kuvattujen, tieteen tiukkaa hyötyhakuisuutta vierastavien kantojen kanssa. Kulttuuris-sivistyksellinen anti on riittävä. Humanistiset tieteet eivät jää edes tämän varaan, koska ne edellisen tuloksen perusteella nähdään myös yhteiskuntaa hyödyttäviksi.

Nyt saatu tulos on kuitenkin aiempaa nuivempi (-6). Kenties valtion velaksielon aikaan kaikkinainen tukeminen kuulostaa tavallista kyseenalaisemmalta ja käytännön hyötyjäkin ehkä penätään hanakammin [kuvio 40b.].

Yllättävää tuskin on että yksimielisimmän hyväksynnän kyseiset väitteet saavat humanistisen koulutustaustan omaavilta. Merkittävämpää on se että käsityksen humanismin hyödyllisyydestä ja tukemistarpeesta allekirjoittavat myös muiden koulutusalojen kasvatit. Edes teknis-luonnontieteellisen koulutuksen saaneiden - humanistien hanakimpien haastajien - luvut eivät jää olennaisesti koko väestön keskiarvon alapuolelle.

Tohtorintutkinto

Toinen viime tutkimuksessa mukaan otettu väittämäpari luotasi suhtautumista tohtorintutkintoon ja tutkijankoulutukseen. Ideana oli lähinnä testata kuinka normaaleina ja tavallisen työelämän kannalta hyödyllisinä näin korkeasti koulutettuja pidetään. Väitteestä "tutkijankoulutus antaa vain teoreettisia valmiuksia" ei saada kovin selvää signaalia. Reagointien painottuminen hyväksynnän suuntaan (41 % hyväksyy, 23 % hylkää) viittaa kuitenkin siihen että stereotypiat liikaa lukeneista, käytännön arjesta vieraantuneista teoreetikoista ovat edelleen elinvoimaisia. Tulos ei ole muuttunut edellisestä mittauksesta [kuvio 41a.]. Väitteen paikkansapitävyyden kiistävät useimmin opiskelijat ja akateemisen tutkinnon suorittaneet.

Vielä epämääräisemmäksi vaste jää mikäli väitetään että "tohtorintutkinto antaa hyvät valmiudet toimia elinkeinoelämässä". Noin joka neljäs (23 %) pitää asiaa totena, hieman useammat (31 %) ei-totena jäljellejäävien (44 %) ollessa vailla kantaa. Viimemainittujen osuutta kohottaa luonnollisesti kysymyksen vieraus keskivertokansalaisen kannalta [kuvio 41b.] Kuva ei sanottavasti selvene, vaikka mittakeppinä käytettäisiin jälleen akateemisia. Näistäkin joka kolmas on vailla kantaa. Ryhmä myös kiistää tohtoreiden valmiudet toimia yrityksissä keskimääräistä useammin. Torjuvimpia ovat kuitenkin - ehkä hieman pahaenteisesti - yrittäjät (47 %).

Kilpailu

Kolmas väitepari koski kilpailun merkitystä tutkimustoiminnassa. Kuten tunnettua, kilpailua ja kilpailuttamista on yhteiskunnan muiden toimintasektoreiden ohella enenevästi tarjottu, osin tuotu, myös tieteen kentälle sen toimintaa stimuloimaan. Pyrkimys on herättänyt kärjekästä keskustelua niin periaatteen puolesta kuin sitä vastaankin. Ideologistakin sävyä saaneessa debatissa kilpailu ja markkina-ajattelu on nähty yhtä lailla uuden tehokkuuden avaimena kuin pelkkänä uusliberalismin ujuttamisena paikkaan, johon sen ei katsota kuuluvan.

Vaade "maamme tieteessä tarvitaan enemmän kilpailua niin tutkimuslaitosten kuin tutkijoidenkin välillä" saa sangen neuvottoman vastaanoton. Lähes joka toinen (45 %) on vailla kantaa eikä selvyyttä saada jäljelle jäävistäkään, sillä ajatuksen puoltajia (27 %) ja kieltäjiä (27 %) on täsmälleen yhtä paljon. Myöskään aika ei ole sanottavammin selventänyt asetelmaa. Väitteen hyväksyviä havaitaan silti oireellisesti aiempaa enemmän (+2) [kuvio 42a.]. Epätietoisuus on laajaa kaikissa ryhmissä. Nuoremmat ikäryhmät vieroksuvat ideaa vanhempia useammin.

Toinen, kilpailun ja yhteistyön vastakkain asettava teesi "tieteessä yhteistyö tuottaa enemmän/parempia tuloksia kuin keskinäinen kilpailu " herättää olennaisesti enemmän hyväksyntää. Seitsemän kymmenestä (71 %) yhtyy, yksi kahdestakymmenestä (5 %) torjuu. Myös tämä kanta on pysynyt käytännössä muuttumattomana, tarkkaan ottaen vahvistunut viitteellisesti samalla tavoin kuin vastinparinsa (+2) [kuvio 42b.]. Väestöryhmittäiset erot jäävät niin ikään vähäisiksi. Näkemys saa enemmistön tuen kaikissa ryhmissä.