3.5.2. Väestöryhmittäiset suhtautumiserot

Uudistusehdotuksiin suhtautumisessa havaitaan osin mittaviakin väestöryhmittäisiä eroja. Keskeisin demografinen vedenjakaja sukupuoli ei heijastu kantoihin kovin paljon. Suurin ero ilmenee suhtautumisessa elinkeinoelämän rahoituksen lisäämiseen, mitä miehet (58%) kannattavat näkyvästi useammin kuin naiset (42%). Vähäisempi samansuuntainen ero havaitaan mm. yliopistojen yhdistämisen ja resurssien valikoivan kohdentamisen osalla. Naiset puolestaan kannattavat hieman miehiä useammin mm. perinteisen sivistysyliopistoperiaatteen vaalimista. Kokonaisuutena miesten muutosvalmiuden voi katsoa kohoavan hieman suuremmaksi kuin naisten.

Verrattain voimakkaita iän mukaisia riippuvuuksia havaitaan mm. lukukausimaksujen perimisen ja opiskelijamäärien lisäämisen (sisäänottorajoitusten poistamisen) kohdalla. Kummankin ehdotuksen vastustus voimistuu asteittain nuoruuden suuntaan. Tavallista(kin) ponnekkaammin nuoret puoltavat mm. opiskelijoiden opintososiaalisen aseman parantamista.

Myös koulutustason yhteydet ovat monilta osin huomioarvoisia. Pelkistetty kuva näistä saadaan vertailuasetelmasta, jossa suhteutetaan koko väestön, akateemisen tutkinnon suorittaneiden ja opiskelijoiden näkemykset toisiinsa. Ryhmien valinta ei tarkoita sitä, etteivät muiden väestönosien näkemykset ole tärkeitä. Ideana on verrata tiedeyhteisöstä omakohtaista kokemusta omaavien (akateemisten) ja useissa kehittämisehdotuksissa 'asianosaisina' olevien (opiskelijoiden) kantoja väestön keskimääräisiin kantoihin (opiskelijoihin luonnollisesti sisältyy myös muita kuin korkeakouluopiskelijoita).

Selvimmin akateemiset erottuvat muista ns. sivistysyliopistoon suhtautumisessa (60% haluaisi vaalia; eroon vaikuttanee myös ero käsitteen tuntemisessa). Myös opiskelijamäärien/aloituspaikkojen rajoittamista ryhmä puoltaa keskimääräistä useammin. Yliopistojen yhdistämiseen akateemisten kanta on niin ikään hyväksyvämpi, joskin silti ilmeisen kaksijakoinen (44% pitää ehdotusta hyvänä, 37% huonona). Keskimääräistä varauksellisemmin ryhmä suhtautuu elinkeinoelämän vaikutusvallan lisäämiseen sekä (jo todettuun nähden johdonmukaisesti) opiskelijamäärien lisäämiseen. Myös tieteen voimavarojen valikoivaa keskittämistä koulutetuimmat vieroksuvat keskivertokansaa vahvemmin (kuvio 55.).

Opiskelijoiden kantojen selvimmäksi ominaispiirteeksi osoittautuu aukoton tuki ehdotukselle opiskelijoiden taloudellis-sosiaalisen aseman parantamisesta (95% kannattaa). Joskin tieto voidaan kirjata kansan irvimiin nollatutkimustuloksiin kuuluvaksi, huomionarvoista tarkasteluyhteydessä on akateemisten asialle antama hyväksyntä. Putken jo läpäisseet, pääasiassa velkarahalla pinnistelleet eivät pidä opintososiaalisen tuen parantamista nykyopiskelijoiden liiallisena hyysäämisenä.

Toinen, käytännössä yhtä suuri - ja inhimillinen - ero nähdään lukukausimaksujen perimisen osalla, mihin opiskelijat suhtautuvat liki yksimielisen torjuvasti (90% pitää huonona ehdotuksena, 2% hyvänä). Joskin kysymysmuoto saattaa antaa monimutkaisesta, maksuhyvityksiin perustuvasta järjestelmästä (siltä osin kuin sellaista jossakin on ylipäätään kaavailtu) yksioikoisen kuvan, perinteinen 'ilmaisen' koulutuksen ideaali elää suomalaisten keskuudessa vahvana.

Tutkijanuran ja tiedealan houkuttelevuuden lisääminen nuorten keskuudessa osoittautuu tavoitteeksi, jonka tärkeydestä vertailuryhmät ovat pitkälti yhtä mieltä. Mikäli kannanotto otetaan lähempään tarkasteluun, sen todetaan läpäisevän tasaisen laajasti kaikki yhteiskuntaryhmät. Merkkejä minkäänlaisesta 'voi kun ymmärtäisivät pysyä pois' -mentaliteetista ei ole löydettävissä (kuvio 56.).

Kannustuksesta huolimatta tavoitteen käytännön toteutus ei liene aivan ongelmatonta. Jos kohta tutkijan status tapaa kohota korkealle erilaisissa ammattien sosiaalisen arvostuksen rankkauksissa, se ei välttämättä riitä. Monen uranvalintaansa pohtivan nuoren kiinnostus ja kutsumus joutuu koetukselle, mikäli pitkän pinnistelyn päätteeksi luvassa ei ole varmuudella muuta kuin suhteellisen vaatimattomasti palkattua pätkätyötä.