3.4.2. Tieteen rahoitus, resurssien kohdentaminen, kilpailu

Tieteellisen toiminnan merkitystä ja tuotoksia punnittaessa on paikallaan ottaa huomioon myös tämän toiminnan nurja puoli, siitä yhteiskunnalle aiheutuvat taloudelliset kustannukset. Näihin viittaaminen ei saa kansalaisia kääntämään kantojaan.

Selvän enemmistön (69%) näkemyksenä on, että 'vaikka tieteellinen tutkimustoiminta vaatii paljon taloudellisia voimavaroja, siihen panostaminen antaa yhteiskunnalle korkean koron'. Argumentin torjuvia ei juuri tavata (3%). Vertailu aiempiin tuloksiin kertoo, ettei vakuuttuneisuus sijoituksen kannattavuudesta ole ainakaan vähentynyt (kuvio 37a.). Myös tämän ajattelutavan osalla kansan sisäinen konsensus osoittautuu merkittäväksi. Laajimmin argumentin allekirjoittavat koulutetuimmat. Rahanpolttona tiedettä ei pidä mikään ryhmä.

Tästä huolimatta notoriset 'nollatutkimus' -epäilyt osoittautuvat elinvoimaisiksi. Niitä, joiden mielestä 'maassamme tehdään veronmaksajien rahoilla paljon hyödytöntä tutkimusta', on näkyvästi enemmän (46%) kuin niitä, jotka kiistävät asian (20%). Syytökseen yhtyviä on nyt saman verran kuin kolme vuotta sitten, mutta hieman vähemmän kuin kuusi vuotta sitten (kuvio 37b.).

Tulkinnassa huomattakoon, ettei tulos välttämättä ole ristiriidassa edellisen väitteen tuloksen kanssa. Kansa ei jää kiikkiin, koska molemmat kannat ovat loogisia samanaikaisesti. Sen puolesta, ettei kyseessä ole pelkkä pahansuopa heitto, puhuu se että myös koulutetuimmat yhtyvät syytökseen merkittävän laajasti (esim. akateemisista 42%). Tätä selittänee se, että muun kuin oman opinalan tutkimuksen merkitystä ollaan taipuvaisia vähättelemään, esimerkiksi ns. kovien ja pehmeiden tieteenalojen keskinäinen arvostus ei aina ole kovin suurta. Korkeimmat luvut saadaan silti tiedesuhteeltaan löyhimmiltä väestöryhmiltä.

Vaikka tieteen ymmärretään tarvitsevan varoja ja ne sille myös myönnetään, kysymykseksi jää minkä tyyppiseen tutkimustoimintaan varat ensisijaisesti kohdennetaan. Tähän saadaan ehkä yllättävänkin selvä vastaus. Kriittisyys lyhytjänteistä, avoimen hyötytavoitteista tieteentuotantoa kohtaan on mittavaa.

Teesi, jonka mukaan 'tutkimusvarat pitäisi kohdentaa vain taloudellisesti parhaiten kannattaville/hyödynnettäville tieteenaloille', tyrmätään selvin luvuin (21%/57%). Joskaan jakauma ei poikkea merkittävästi aiemmasta, on vaateen kannatus pikemminkin lisääntynyt kuin vähentynyt (kuvio 37c.). Koulutetuimmat vieroksuvat ajatusta miltei yksimielisesti. Koulutusaloittain tarkasteltuna taloudellinen tuottavuusvaade hirvittää eniten humanisteja. Tärkein väestöryhmittäisiä eroja koskeva huomio on kuitenkin se, ettei mikään ryhmä suostu nielemään ehdotusta.

Samalla perustutkimus saa vahvan puollon. Jos kohta argumentti 'vaikka ns. perustutkimuksesta ei saada suoraa taloudellista hyötyä, se on elintärkeää, koska se on kaiken soveltavan tutkimuksen edellytys' on formulointina melko vastaansanomaton, sitä on myös sen tuottama tulos: kolme neljästä (73%) yhtyy, vain marginaalinen vähemmistö (1%) torjuu. Jakauma on käytännössä sama kuin aiemmin (kuvio 37d.). Korkeimmat puoltoluvut perustutkimus saa akateemisilta sekä tiedettä aktiivisesti seuraavilta.

Rahoitukseen liittyy myös kysymys siitä, mistä rahat tulevat. Perustutkimusta preferoiva ajattelutapa ei näyttäisi edellyttävän sitä, että tieteen tulisi toimia irrallaan muusta yhteiskunnasta. Tähän viittaa näkemyksen 'korkeakoulujen lisääntynyt yhteistyö yritysten kanssa on antanut voimakkaan kehityssysäyksen maamme tutkimustoiminnalle' saama laaja hyväksyntä (63%/4%).

Tulos on lähes tarkasti sama kuin vuonna 2004. Tätä ennen (aikavälillä 2001-2004) skeptisyys kasvoi kuitenkin näkyvästi (kuvio 37e.). Muutosta tulkittiin tuolloin mm. tietotekniikkaboomin hälventymisellä. Tuloksia arvioitaessa tulee muistaa myös ulkopuoliseen tutkimusrahoitukseen julkisessa keskustelussa kohdistettu kritiikki, jossa elinkeinoelämän eliksiirillä on nähty myös kääntöpuolensa. Kysymystä yritysten roolista käsitellään raportissa myös jäljempänä tarkasteltaessa suhtautumista tiedepoliittisiin uudistusehdotuksiin (luku 3.5.).

Humanistiset tieteet

Seurantamittareiden ohella tämänkertaiseen tutkimukseen sisältyi uusia aihealueeseen liittyviä väittämiä. Kaksi niistä koski humanististen tieteiden asemaa. Kyseisillä mittareilla on kytkentä edellä tarkasteltuun niin tieteenalojen välisten arvostuserojen, rahoituksen kohdentamisen kuin 'turhan' tutkimisenkin osalta.

Tietystä ansanviritysasetelmasta huolimatta humanismi ei hirty näihin erillisarviointeihin. Päin vastoin tieteenala saa osakseen huomionarvoista hyväksyntää. Teesin 'humanistisista tieteistä ja yhteiskuntatieteistä on paljon hyötyä yhteiskunnan kehittämisessä' allekirjoittaa lähes kaksi kolmesta (64%). Eri mieltä on vain pieni vähemmistö (6%). Jos kohta humanismi saa tuloksessa tukea (kysymyksessä myös mainituilta) yhteiskuntatieteiltä, jakauma on niin vino että se vapauttaa tieteenalan turhaksi tuomitsemisen vaarasta (kuvio 38a.).

Kriittisempi, tieteenalan hyödyllisyyden kyseenalaistava väite 'humanistisia tieteitä tulee tukea niiden kulttuurisen merkityksen takia, vaikka niistä ei olisi käytännön hyötyä' selviää niin ikään kansalaismielipiteen seulasta. Hyväksyntä irtoaa vielä noin joka toiselta (48%) torjuvien osuudenkin pysyessä suhteellisen pienenä (14%). Tulos on yhteensopiva edellä kuvattujen, tieteen tiukkaa hyötyhakuisuutta vierastavien kantojen kanssa. Kulttuuris-sivistyksellinen anti on riittävä. Humanistiset tieteet eivät jää edes tämän varaan, koska ne edellisen tuloksen perusteella nähdään myös yhteiskuntaa hyödyttäviksi (kuvio 38b.).

Yllättävää tuskin on että yksimielisimmän hyväksynnän kyseiset väitteet saavat humanistisen koulutustaustan omaavilta. Merkittävämpää on se että käsityksen humanismin hyödyllisyydestä ja tukemistarpeesta allekirjoittavat myös muiden koulutusalojen kasvatit. Edes teknis-luonnontieteellisen koulutuksen saaneiden - humanistien hanakimpien haastajien - luvut eivät jää olennaisesti koko väestön keskiarvon alapuolelle1.

Tohtorintutkinto

Kaksi muuta uutta väitettä luotasivat suhtautumista tohtorintutkintoon ja tutkijankoulutukseen. Ideana oli lähinnä testata kuinka 'normaaleina' ja tavallisen työelämän kannalta hyödyllisinä kyseiseen koulutuseliittiin kuuluvia pidetään. Väitteestä 'tutkijankoulutus antaa vain teoreettisia valmiuksia' ei saada selvää signaalia. Reagointien painottuminen hyväksynnän suuntaan (41% hyväksyy, 24% hylkää) viittaa kuitenkin siihen että stereotypiat liikaa lukeneista, käytännön arjesta vieraantuneista 'propellipäistä' ovat edelleen elinvoimaisia (kuvio 39a.).

Näkemysten väestöryhmittäiset erot eivät ole kovin suuria. Käytännössä ainoaksi ryhmäksi, jossa väitteen paikkansapitävyys (hieman) useammin kiistetään (40%) kuin hyväksytään (37%), osoittautuvat akateemisen tutkinnon suorittaneet.

Vielä epämääräisemmäksi vaste jää mikäli väitetään että 'tohtorintutkinto antaa hyvät valmiudet toimia elinkeinoelämässä'. Noin joka neljäs (26%) pitää asiaa totena, hieman useammat (29%) ei-totena jäljellejäävien (45%) ollessa vailla kantaa. Viimemainittujen osuutta kohottaa luonnollisesti kysymyksen vieraus keskivertokansalaisen kannalta (kuvio 39b.) Kuva ei sanottavasti selvene, vaikka mittakeppinä käytettäisiin jälleen akateemisia. Näistäkin joka kolmas on vailla kantaa. Ryhmä myös kiistää tohtoreiden valmiudet toimia yrityksissä tavallista useammin (39%).

Kilpailu

Kolmas uusien väitteiden pari koski kilpailun merkitystä tutkimustoiminnassa. Kuten tunnettua, kilpailua ja kilpailuttamista on yhteiskunnan muiden toimintasektoreiden ohella enenevästi tarjottu, osin tuotu, myös tieteen kentälle sen toimintaa stimuloimaan. Pyrkimys on herättänyt kärjekästä keskustelua niin periaatteen puolesta kuin sitä vastaankin. Ideologistakin sävyä saaneessa debatissa kilpailu ja markkina-ajattelu on nähty yhtä lailla uuden tehokkuuden avaimena kuin pelkkänä uusliberalismin uittona paikkaan, johon sen ei katsota kuuluvan.

Vaade 'maamme tieteessä tarvitaan enemmän kilpailua niin tutkimuslaitosten kuin tutkijoidenkin välillä' saa sangen neuvottoman vastaanoton. Joka toinen (49%) on vailla kantaa eikä selvyyttä saada jäljelle jäävistäkään, sillä ajatuksen puoltajia (25%) ja kieltäjiä (27%) on jokseenkin yhtä paljon. Kovin kilpailumyönteisenä kannanottojen jakaumaa ei kuitenkaan voi pitää (kuvio 40a.).

Väestön sisäiset erot jäävät suhteellisen vähäisiksi epätietoisuuden ollessa laajaa kaikissa ryhmissä. Keskimääräistä enemmän kilpailun lisäämistä edellyttävät mm. yrittäjät - ryhmä joka itsekin toimii kilpailun ehdoin. Koulutustason kohotessa idean vastustus lisääntyy asteittain. Koulutusaloittain eniten huutia ajatus saa humanisteilta. Myös nuorempien ikäryhmien ja opiskelijoiden innostus on näkyvän vähäistä.

Toinen, kilpailun ja yhteistyön vastakkain asettava teesi 'tieteessä yhteistyö tuottaa enemmän/parempia tuloksia kuin keskinäinen kilpailu ' herättää olennaisesti enemmän hyväksyntää. Useampi kuin kaksi kolmesta (69%) yhtyy, yksi kahdestakymmenestä (5%) torjuu (kuvio 40b.). Myös tämän argumentin osalla väestöryhmittäiset erot ovat asiallisesti vähäisiä. Näkemys saa enemmistön tuen kaikissa ryhmissä. Korostuserot muodostuvat osin käänteiskuvaksi edellisestä (vahvimmin yhteistyön nimiin vannovat humanistit, jne.).

Jos kohta kilpailun ja yhteistyön asettaminen suoraan vastakkain voi olla jossain määrin keinotekoista, näiden sinänsä hyvään tähtäävien voimien suhde ei aina ole ongelmaton. Vaikka kilpailu varmastikin edesauttaa toiminnan kaikkinaista tehostamista ja ns. löysien pois ottamista, se myös katkoo kommunikaatiota. Tilanne on ongelmallinen, jos tutkimuslaitoksen kahvihuoneessa - tai eri tutkimuslaitosten kesken - keskustellaan vain säästä jotteivät osanottajat tulisi paljastaneeksi uusimpia tietojaan. On myös kysytty, että mikäli suuri osa tutkijan ajasta menee itsensä, tekemistensä ja aikomustensa (rahoitushakemukset ym.) markkinoimiseen, voisiko hän käyttää voimavaransa jotenkin hyödyllisemmin.

_______________________________________________

1Yksittäisten vastaajien tasolla kova ja pehmeä tiede kävivät silti perinteistä painiaan. Tätä kuvastaa mm. kommentti: 'Tieteelliset tutkimustulokset ovat yhteiskunnan ainoa kasvua ja hyvinvointia lisäävä tekijä. Luonnontieteen tutkimusta pitää tukea humanististen tieteiden kustannuksella'. Humanismin hyötyjen puolustaja haki vauhtia kauempaa: 'Yleisesti niin morkatut ja vähän heti tuottavat, humanistiset aineet antavat yhteiskunnalle sen tärkeän raamin/pohjan. Niistä ihmisyytemme muodostuu. Ilman tätä humanistista ajattelua ei syntyisi suuria keksintöjä; ei olisi tilaa luovuudelle.'