Tämä on SE novelli! Ensimmäinen julkaistu novellini Aikakone-lehdessä vuonna 1982. Tämä on ensimmäinen nykyaikainen suomalainen tieteisnovelli, joka on julkaistu Amerikassa, Daw Booksin kustantamassa teoksessa Terra SF II. Olkaa hyvä, nyt se on tässä!
Minulla oli nälkä.
Minulla oli ollut nälkä jo monta päivää. Mutta se ei ollut mitenkään poikkeuksellista, sillä jokaisella oli nälkä.
Jokaisella, paitsi niillä jotka asuivat korkeissa, vartijoiden kaitsemissa taloissa kaupungin laitamilla. Jokaisella, paitsi niillä, joiden ruumiilliset voimat ja röyhkeys riittivät hiljaisimpien nujertamiseen. Jokaisella, paitsi niillä, jotka asuivat maapallon luoksepääsemättömissä osissa.
Jokaisella muulla oli nälkä. Meitä oli yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta.
Viimeksi toissapäivänä olin syönyt yhden korpunpuolikkaan. Se oli ollut kuiva ja hiukan homeinen, mutta saatoin silti muistaa kuinka ihanalta se maistui liukuessaan suolistooni.
Suolistooni. Minua vaivasi ummetus jo kolmatta viikkoa. Nälkä saa mitä merkillisimpiä muotoja ihmisen fysiologiassa.
Avasin television. Se antoi aina hetken lievitystä kalvavaan nälän tunteeseen.
Tekniikan ihmeen kuvaruutuun välähtivät nääntyneen näköiset kasvot. Uutistenlukijatkaan eivät saaneet syödäkseen. Lähes jokainen kuului yhdeksäänkymmeneenyhdeksään prosenttiin.
Miehen ääni oli juovuttava, kuten aina hänen lukiessaan huonoja uutisia.
"Vuosituhannen Liikkeen puheenjohtaja Vari Tomski ilmoitti, että tasan kahdeltatoista alkaa lopullinen mielenosoitus yleisen ruoanjakelun puolesta. Jos myönteistä päätöstä ei aikaansaada, Tomski ei enää vastaa seurauksista. Hänen mukaansa ihmiset ovat niin epätoivoisia, että äärimmäisiin keinoihin joudutaan turvautumaan, ellei hallitus lopultakin tunnusta jokaisen kansalaisen oikeutta elää".
Kuva vaihtui. Vari Tomskin suurennetut kasvot täyttivät kuvaruudun.
Tiesin kyllä kuka Tomski oli. Koko maapallo tiesi sen, mikä oli outoa sikäli että kaksikymmentäkaksi vuotta sitten hän oli ollut täysin tuntematon. Mutta kun kävi ilmeiseksi, että hänen vuonna 2000 perustamansa Vuosituhannen Liike on kohonnut kansan puolestapuhujaksi politiikkoja vastaan, hänen nimensä oli salamana levinnyt kaikkialle maailmaan. Hänen puheitaan lainattiin suurimmissa lehdissä, hänen lausuntojaan kommentoitiin, hän oli itse asiassa aikamme vaikutusvaltaisin mies—mutta armeija ja poliisi olivat edelleen hallitusten käsissä. Sitäpaitsi Tomski oli aina halunnut rauhanomaista ratkaisua. Mutta nyt, katsoessani hänen kuvaruutukasvojaan, ymmärsin hänen vihdoinkin olevan täysin tosissaan.
"Me olemme jo kyllin kauan kärsineet hallituksen välinpitämättömyyttä", hän paasasi väkijoukolle, jonka varmasti tiesin olevan paikalla. "Mutta nyt meidän kärsivällisyytemme on lopussa. Me emme ole saaneet hallitusta suostumaan vaatimuksiimme rauhanomaisesti. On aika tehdä rauhantyötä, ja on aika sotia. Veljet ja sisaret! Nyt on aika sotia. Me haluamme vain ruokaa, me haluamme vain elää. Se on biologinen totuus! Veljet! Sisaret! Eteenpäin!"
Kuvaruutu välähti, ja sitten uutistenlukijan kasvot ilmestyivät jälleen. "Reportterimme ilmoittaa, että Tomski johtaa väkijoukkoa hallituspalatsia kohti. Hänen aiko..."
Sammutin television. Hetken istuin nojatuolissani, ympärilläni kaikki nuo esineet jotka olin onnistunut hankkimaan. Mutta nyt niillä ei ollut enää merkitystä. Tärkein puuttui~ ravintoa ei ollut.
Nousin äkisti tuolistani, tempaisin takin niskaani ja lähdin. En kuitenkaan unohtanut tärkeintä. Laitakaupungin asujaimet kunnioittivat vain aseita, enkä nykyään enää koskaan lähtenyt liikkeelle ilman pistoolia. Se oli parikin kertaa pelastanut henkeni.
Kiiruhdin portaita alas. Ulko-ovella seisahduin, sillä koskaan ei voinut tietää kuka saattaisi väijyä oven ulkopuolella. Elämä suurkaupungeissa oli muuttunut viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Muistin kuinka lapsena olin saattanut kävellä päivällä puistossa kenenkään häiritsemättä.
Nyt puistoon saattoi mennä vain henkensä kaupalla, ja kaduillakin saattoi joutua hyökkäyksen kohteeksi. Etenkin naiset kulkivat aina suurina joukkoina, mutta harvapa mieskään uskalsi yksin ulos muuten kuin äärimmäisessä hädässä.
Me kaikki halusimme pysyä hengissä, saalistajatkin.
Tällä kertaa ei oven ulkopuolella ollut ketään väijyksissä. Jatkoin puolijuoksua kohti hallituspalatsia. Sen korkea lasi- ja betonirakennus näkyi hyvin kaikkialle kaupunkiin, ja saattoi jopa erottaa sen katolla seisoskelevat vartijat, joiden tehtävänä oli pitää kansa poissa sitä hallitsevien henkilöiden luota.
Kaupungissa tiedettiin varsin hyvin, että viljelmiltä saatava ruoka meni suoraan hallituspalatsiin, jossa johtomiehet ja heidän vartijansa aterioivat päivittäin. Jäljelle jäänyt ruoka saatettiin sitten jakaa kaupunkilaisille, mutta silloin syntyi aina valtavia tappeluita, Ja viime aikoina ei jakelua ollut ollut.
Kuulin takaani hiipiviä askeleita. Pyörähdin salamana ympäri juuri ajoissa pysäyttääkseni erään raukan. Hänen silmissään paloi kiihko hänen nähdessään sellaisen määrän ravintoa, hänen leuoistaan valui kuola kuihtuneelle rinnalle ja hänen mustuneet hampaansa suorastaan välkehtivät hänen nuollessaan niitä kielellään.
Olin ennenkin nähnyt näitä raukkoja. Heidän ainoa eloonjääntitoivonsa oli ohikulkijoissa, mutta he olivat pelkureita—kenties ihmisrodun vanha biologinen järjestelmä edelleen toimi heissä — sillä edestä päin he eivät uskaltaneet hyökätä. He eivät uskaltaneet uhmata ikivanhaa eloonjäämisen lakia, joka käskee suojelemaan rodun kaikkia edustajia, mutta toisaalta heidän mieltään repi sen ja henkilökohtaisen eloonjäämisen pakon ristiriita.
Vedin aseeni esiin. Olentoparka seisoi hetken hiljaa paikallaan, ja sitten hän puhui.
"EEE1T kai sisisinä aaammu minua", hän sanoi vapisevalla äänellä. "Heheherra, enhän miminä mitään".
"Ala painua", sanoin käskevästi. "En tee sinulle mitään, ellet yritä vahingoittaa minua. Siinä tapauksessa ammun."
"Eeeiii," tuo raukka vaikersi. "Eeen mimiminä mitään tee. Memene rauhassa.a.a.a." Hänen äänensä katkesi rajuun korahdukseen, joka kuulosti kammottavalta.
Ylhäiset ystäväni — niin, minulla on ollut sellaisiakin—olivat joskus sanoneet kuinka inhottavia nuo ihmisparat heidän mielestään olivat. En voinut yhtyä heidän näkökantaansa. Syyttömiähän me kaikki yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia olimme nykyiseen tilanteeseen.
Jospa tämä kaikki olisi aavistettu viimeistään ennen toisen vuosituhannen alkua! Kunpa viljelyä olisi lisätty ja väkiluvun kasvua rajoitettu! Kunpa kaikki olisi tasattu paremmin, niin ehkä tämä olisi voitu välttää! Mutta nyt saattoi jo olla liian myöhäistä, vaikka asioihin puututtaisiinkin tarmokkaasti—ja niin ei ollut tehty.
Heilautin asettani rajusti. Olentoparka hävisi varjoisaan kujaan, etsimään toista ja parempaa uhria. Hänenkin oli pakko syödä.
Biologinen totuus, oli Tomski sanonut. Kenties, mutta eikö ihmiselle ollut jäänyt mitään kouriintuntuvaa tuhansien vuosien sivistyksestä? Eikö oppi ja kasvatus merkinnyt mitään?
Jatkoin kulkuani, ja kohta saavuin sille kadulle, jossa mielenosoituskulkue samosi eteenpäin.
Kammottavinta tuossa joukossa oli sen hiljaisuus. Suuri joukko on harvoin täysin hiljaa, mutta nyt ainoa ääni oli askelten kopina kiveyksellä.
Silloin kun väkijoukko pitää meteliä, sen voi hillitä tavalla tai toisella, mutta päättäväisyydessään hiljentynyttä joukkoa ei pidätä mikään muu kuin tuho. Nuo ihmiset menisivät joko voittoon tai kuolemaan, sillä muita mahdollisuuksia ei heillä enää ollut.
Kammottavaa oli myös katsella, kuinka nälän heikentämät ihmiset kaatuivat toistensa jalkoihin. Heidät jätettiin siihen, mihin he kaatuivat. Heistä ei välitetty enää. Kukaan koko joukosta ei jäänyt katsomaan mitä heille tapahtui, ja turhaahan se olisi ollutkin. Kaikille kaduille kaatuneille tapahtui aina samoin.
Jäin vain hetkeksi seuraamaan tuota kammottavaa näkymää. Heti kolonnan siirryttyä eteenpäin syöksyi katuvieriltä, kujista ja talonhökkeleistä kymmenittäin nälkiintyneitä ihmisiä, jotka ryhtyivät tappelemaan kaatuneista. Huudot "Ruokaa! Ruokaa!" kiirivät kauas, ja se toi lisää väkeä paikalle.
Kauhistuneena huomasin tutun hahmon, joka löi, puri, repi ja raateli tietään kohti kaatuneita. Olin nuorena ihaillut hänen luentojaan ihmisten etiikasta yliopistossa, ja nyt hän tappeli tuossa muiden nälkiintyneiden kanssa toisesta ihmisestä, ravinnosta, eloonjäämisestä.
Otin askeleen mennäkseni hänen luokseen, mutta samassa ymmärsin asettavani itseni suunnattomaan vaaraan jos tekisin sen, ja niin jäin paikalleni. Kun professori hautasi vihdoin edelleen elävän ruumiin luokse päästyään hampaansa lihaan, käännyin suruissani pois. Vasta nyt ymmärsin kuinka helposti pitkään rakennettu yhteiskunta saattaa sortua, jos sen perusedellytykset pettävät.
Joku yritti hyökätä kimppuuni takaapäin, mutta isku nyrkistäni sai hänet toisiin ajatuksiin, ja niin hänkin ryntäsi kohti kaatuneita, joiden ruumiista hän saisi kipeästi kaipaamansa ravintoa.
Biologinen totuus! Muistin jälleen Tomskin sanat. Oliko hän todella ollut näin kauhistuttavan oikeassa? Emmekö me olleet oppineet mitään vuosituhansien saatossa? Olimmeko me sittenkin pelkkiä eläimiä, vailla mitään jalompia ominaisuuksia? Näinhän monet olivat väittäneet silloin, kun kaikkea oli vielä ollut kylliksi saatavilla.
Hiljainen marssi jatkui edelleen. Seurasin rivistöä, josta aina silloin tällöin jäi joku jälkeen joutuakseen heti kaaduttuaan saalistajien uhriksi. Nälkäiset ihmiset eivät enää odottaneet edes uhriensa kuolemaa, vaan he repivät hampaillaan irti suuria paloja vielä potkivan ja huutavan lähimmäisensä lihasta. Jos he olivat joskus tunteneet niin sanotun sivistyksen siunauksen, se oli heiltä unohtunut hetken hurmassa; tässä oli vihdoinkin lihaa vihdoinkin syötävää. Lihan avulla he saisivat elää edes hetken kauemmin, odottaen ja toivoen ihmettä, joka lopettaisi ainiaaksi kalvavan nälän.
Näin joskus kutsuilla tapaamieni hienojen rouvien kumartuvan ahmimaan lihaa valkoisilla hampaillaan. Heidän korunsa ja vaatteensa olivat nyt arvottomia jäänteitä menneestä loistosta. Näin lasten kirkuvan ja tappelevan äitiensä kanssa päästäkseen sieppaamaan edes suullisen ihanaa lihaa, joka parantaisi heidän mahdollisuuksiaan selviytyä hengissä. Näin sen ja ihmettelin miksi aloin tuntea yhä suurempaa ymmärtämystä ja myötätuntoa noita poloisia kohtaan.
Saatoin jo miltei tuntea lihan maun huulillani—maun jonka olin jo ehtinyt unohtaa. Saatoin arvata miltä tuntuisi kuuma verivirta suoraan kaulavaltimosta. Ja minun tuli jälleen nälkä.
Kalvava, hiukova nälkä, joka el Jättänyt minua rauhaan. Nälkä jollaista en ollut koskaan kokenut, joka sai huuleni vetäytymään erilleen ja paljasti hampaani. Tunsin että saattaisin hetkenä minä hyvänsä hyökätä vastaantulijoiden kimppuun. Saatoin ymmärtää, miksi jotkut olivat ryhtyneet sammuttamaan nälkäänsä tavalla millä hyvänsä.
Biologinen totuus, oli Vari Tomski sanonut. Todellako?
Hallituspalatsin katolla ei näkynyt enää vartijoita. Rakennuksen korkeat, sileät seinät näyttivät uhmaavan edelleen hiljaista väkijoukkoa, kun Tomski astui esiin. "Me olemme tulleet vaatimaan leipää", hän aloitti, mutta enempää hän ei ehtinyt, kun tulisuihku ovelta niitti hänet maahan.
Palatsin portti oli avautunut, ja esiin ryntäsi joukko vartijoita, jotka ryhmittyivät portin eteen. Heidät kohtasi paljain käsin väkijoukko, jonka hiljaisuus tuntui nyt jo painostavalta. Tomski oli ollut heidän kiistatonjohtajansa, eikä kukaan voinut hetkeen arvata mitä he tekisivät.
Sitten eräs vartijoista liikahti. Se laukaisi väkijoukon jännityksen, joka purkautui äkillisenä liikkeenä suoraan kohti vartijoita.
Hetkeen en kyennyt näkemään mitään, sillä vartijoiden aseiden liekkisuihkut ja niistä lähtevä savu peittivät kaiken näkyvistä.
Kun näkymä selveni, kaikki oli aivan hiljaista. Kaikki oli kuollutta. Kukaan ei edes liikkunut.
Vartijat ja heidän kimppuunsa hyökänneet makasivat kaikessa rauhassa betonikiveyksellä. Hiljaa alkoivat varjoista hiipiä esiin saalistajat, joille alkaisi nyt juhlapäivälliset osittain kärventyneiden ruumiiden keskellä.
Mutta minua eivät tällä hetkellä kiinnostaneet ruumiit. Päinvastoin kun saalistajat tajusin, että tie hallituspalatsiin näytti vapaalta. Ja siellä olisi ruokaa, ruokaa, ruokaa.
Mahanesteeni nousivat äkisti kurkkuuni jättäen karhean tunteen. Hitaasti, hyvin hitaasti hiivin kohti palatsin porttia ja suljin sen jälkeeni. En pelännyt saalistajia, mutta en halunnut heidän huomaavan samaa kuin mi
Mikin. En tahtonut jakaa hallituspalatsin ruokaa kenenkään kanssa. Tunsin olevani valmis vaikka tappamaan, kunhan saisin pitää kaiken itse.
En lainkaan ajatellut että palatsissa saattaisi olla vartijoita ja hallituksenjäseniä. Sitä paitsi en enää pelännyt heitä, tai ketään muutakaan. Nälkä kaivoi jo sisuksiani. Ja ellen löytäisi ruokaa, löytäisin ainakin hallituksen jäseniä. . .
Kuljin komeita käytäviä, joissa askeleeni kaikuivat kuin kirkossa. Kaikkialla oli täysin autiota. Se ihmetytti minua, sillä olin aina kuvitellut hallituspalatsin elämän suorastaan kuhisevaksi. Olin kuvitellut että se vilisisi palvelijoita, virkamiehiä ja vartijoita, mutta en nähnyt, en kuullut mitään.
Arviokaupalla työnsin erään oven auki, mutta huoneessa oli vain pöytiä ja tuoleja. Avasin useampia ovia, kunnes tulin huoneeseen joka aivan ilmeisesti oli asuttu. Kuljin sen poikki ja tulin toiseen huoneeseen. Tuolissa istui mies, joka tuijotti minua pelästyneenä.
Tunsin hänet heti. Hän oli mies, jota kutsuimme Presidentiksi. Hämmästyin hänen pienuuttaan, sillä televisiossa hän oli aina vaikuttanut suurikokoiselta mieheltä.
"Älkää tappako minua", hän sanoi hiljaa.
"Ei minulla ole aikomustakaan", sanoin, mutta jossain aivojeni takaosassa pieni ääni jankutti: lihaa lihaa lihaa lihaa.
"Mitä haluat" kysyi Presidentti.
"Missä kaikki ovat?" kysyin ihmeissäni. "Hallitus ja virkamiehet ja muut. Missä he ovat?"
Pieni mies tuntui suorastaan lysähtävän kokoon. Hän pudisti päätään. "Kuolleet", hän sanoi. "Kaikki kuolleet".
"Miksi?"
Hän kohautti olkapäitään. "Samaan mihin muutkin. Ruoan puutteeseen".
"Mutta luulin...," yritin sanoa, kun hän keskeytti minut.
"Niin, luulit että meillä olisi täällä asiat paremmin. Ja olet sikäli oikeassa, että jos ruokaa olisi, me saisimme sen. Mutta jostain syystä emme ole saaneet lähetyksiä kolmeen viikkoon, eikä viesteihimme ole tullut vastausta. Minä olen viimeinen," hän hymyili, "sillä osasin piilottaa osan omastani." Tiesin hänen surmanneen ovelasti kaikki jotka olivat vastustaneet häntä, mutta nyt en nähnyt mitään asetta.
"Missä se on?" tiukkasin äänellä, jossa kaikui murha ja nälkä.
Presidentti purskahti nauruun, joka jatkui jatkumistaan lähes hysteerisenä. "Syöty, kaikki syöty", hän kimitti äänellä, joka sitten sortui.
Etsin kuumeisesti koko huoneiston Presidentin katsoessa nauraa hihittäen, mutta mitään en löytänyt. Ja kuitenkin ymmärsin että juuri Presidentin huoneissa olisi ruokaa, jos sitä jossakin olisi.
Katsoin ympärilleni. Marmori, lasi ja puu loistivat täällä aivan eri tavalla kuin niissä kodeissa joissa olin vieraillut, mutta sama ongelma vallitsi silti täälläkin. Ruokaa ei ollut.
Ja hallitus. Yksi ainoa mies ja muutama vartija oli ties kuinka monta päivää ylläpitänyt illuusiota vallan jatkuvasta voimakkuudesta. Yksi ainoa mies oli estänyt kansaa voimasta edes yrittää hankkia ravintoa. Yksi ainoa mies seurasi nyt minua katseellaan kihertäen vahingoniloisesti: "Ei ole ruokaa, ei ruokaa, ei ruokaa ollenkaan."
Kylmä raivo ja kuuma nälkä täyttivät mieleni. Puristin käteni nyrkkiin ja käännyin äkisti. Olen varma että Presidentti ymmärsi aikomukseni ennen kuin ehdin lausua ne ilmoille, sillä hän puolittain kyyristyi ja kohotti kätensä suojelevasti päänsä yli.
"Ei ei," hän vaikeroi. "Ei sitä."
"Vai ei ole ruokaa," sanoin hampaitteni välistä. Tunsin kuinka kuola valui leualleni ja muodosti purosia kaulaani. "Olet väärässä ystäväiseni. Onhan täällä ruokaa!"
Ennen kuin Presidentti ehti kääntyä olin hänen kimpussaan. Tartuin hänen niskaansa, taivutin hänen päänsä taaksepäin ja upotin hampaani suoraan hänen kurkkuunsa.
Lämmin veri tuntui päihdyttävältä. Kuin salamanvälähdyksenä ymmärsin Tomskin olleen oikeassa puhuessaan biologisesta totuudesta. Me kaikki haluamme elää hinnalla millä hyvänsä, eikä mikään uhraus ole liiallinen muutamasta lisäpäivästä. Tunsin olevani maailman valtias.
Käännyin ja katsahdin ympärilleni. Lasi ja marmori olivat menettäneet merkityksensä, nyt oli tärkeää vain nälkä ja ruoka, ravinto, lämmin ruumis jossa oli lihaa syödäkseni ja verta, kuumaa juovuttavaa verta juodakseni.
Epäröinkö? Tunsinko katumusta ikäpolvien tabujen rikkomisesta? Kauhistelinko itseäni?
Käännyin jälleen ja upotin hampaani lihaan, jossa sykki elämän maku. Veritahraisin huulin mutisin itsekseni lauseet, joilla oli enää merkitystä vain itselleni, lauseet joita ihminen on lukemattomia kertoja historiansa aikana toistanut.
Menkööt muut minne menevät, tehkööt mitä tekevät, minä elän vielä!
Kuinka sykkiikään elämä suonissani.