Veikko Rekunen
Totta kai minulla oli janokin. Olin haastatellut suunnilleen puolta koko avaruuskentän johtajista - siltä minusta ainakin tuntui. Mutta jano ei kuitenkaan ollut, kuten ei yleensä muulloinkaan, päällimmäinen syy siihen, että astuin baariin.
Se oli kodikkaan tuntuinen paikka, joka ei ensi silmäyksellä olisi erottunut muista kaltaisistaan. Kävellessäni peremmälle huomasin kuitenkin avaruusalusten pienoismallit baaritiskin yläpuolella kiertävällä hyllyllä, ja istuessani tiskin ääreen havaitsin nurkkaan sijoitetun avaruuspuvun. Ne kaikki korostivat paikkakunnan ja tämän baarin omaleimaisuutta.
Kaupunki oli syntynyt ja alkanut kukoistaa avaruuslentojen yleistyessä. Sinne oli virrannut suurin määrin ihmisiä koettamaan onneaan. Avaruuslentäjäksi pääseminen oli vähän samanlaista kuin kullankaivajan touhu - voitto saattoi olla suunnaton, mutta vain harva iski suoneen. Tämän aasinsillan oli lukenut jostakin virallisesta esitteestä, joita avaruushallintovirkamiehet olivat innokkaasti minulle jakaneet. Kaupungin väkiluku oli kuitenkin pienentynyt melkoisesti niistä päivistä jolloin avaruuslentäjiä oli ryhdytty pestaamaan, ja työn romantiikka oli vienyt useimpien kohdalla voiton terveestä järjestä. Lentäjän laatuvaatimukset olivat tiukat.
"Vieras täälläpäin, vai mitä?" otatteli baarimikko. "Mitähän saisi olla?"
Katsoin listaa, joka roikkui takaseinällä vanhaa Saturnus-rakettia esittävän kuvan vieressä. "Taidan ottaa yhden kaljan", sanoin lopulta. Listalla oli runsaasti eksoottisia juomien nimiä mutta yleensä en niistä missään välittänyt.
Baarimikko tuhahti, mutta minulle se oli samantekevää. Olin tilannut kaljankin vain siksi, että baarissa ei ole sopivaa istuskella mitään juomatta. Ainakaan baarimiesten mielestä. En halunnut varsinaisesti juopua, mutta minusta oli hauska käydä erilaisissa baareissa tutustumassa ihmisiin. Eikä siinä ole yhtään mitään nauramista. Kyllä lehtimieskin voi olla yksinäinen.
Täällä minulla ei tainnut tosin olla paljon mahdollisuuksia tutustua muihin ihmisiin. Käännyin puolittain tuolillani ja tarkastelin paikkaa. Pyöreiden pöytien ympärillä istuskeli toistakymmentä ihmistä - miehiä enimmäkseen mutta myös muutamia naisia. He kaikki tuntuivat ammattimaisilta, täällä ei ollut sellaista meluisaa tunnelmaa kuin työläiskaupungin kapakoissa, mutta keskustelun sorina oli silti miltei taukoamaton .
Käännyin tuijottamaan syvämietteisen näköisenä takaseinään. "Kummallista sakkia nuo avaruuslentäjät", huomautin ohimenevän tuntuisesti baarimikolle, joka kuivasi uutteran näköisenä samaa lasia jo kolmatta kertaa. "Heiltä ei tahdo herua haastattelua ei sitten millään. Päätoimittaja alkaa jo olla suutuksissa."
Mies tuijotti minua hetkisen. Yritin olla mahdollisimman viattoman näköinen ja vilautin lehdistökorttiani. Mitäpä muutakaan olisin voinut yrittää, sillä hän olisi varmasti päivän paras haastateltava.
Baarimies kohautti olkapäitään. "He muodostavat yhteen nivoutuneen joukon, johon ulkopuolisen on hyvin vaikea tutustua. Saatte olla tyytyväinen, jos joku heistä suostuu edes pohtimaan haastatetun antamista. Joskus ennen vanhaan lentäjät olivat koko kansan sankareita, mutta nykyään he tuntuvat yleisöstä suunnilleen tavallisilta bussikuskeilta. Se suututtaa heitä, joten he sulkeutuvat ylhäiseen yksinäisyyteensä. Kummaa sakkia, kuten jo sanoitte."
Tiesin hyvin hänen olevan oikeassa. Haastattelua ei ollut tippunut, ei sitten millään. Sitkeiden yritysten jälkeen olin ajautunut tähän baariin, jonka baarimikko tuntui halukkaalta puhumaan.
"Ei teillä juurikaan ole toiveita saada sitä haastattelua", hän sanoi "Lentäjät kuuluvat yhteen. Heillä on omat kirjoittamattomat, mutta tiukat lakinsa, joista tärkein kuuluu: muita ei jätetä pulaan. Siksi jokainen eroamaan joutunut lentäjä suljetaan lähes automaattisesti pois muiden seurasta. Hänen ei katsota pystyvän enää vastaamaan tähän vaatimukseen, ja onhan hän jo tavallaan jättänytkin kaverinsa pulaan."
Tämä oli minulle tuttu seikka, sillä eräs kymmenestä haastattelemastani apulaisjohtajasta oli sanonut samaa. "Koskeeko se myös sairauden vuoksi eroamaan joutuneita?" olin kysynyt häneltä hivenen näsäviisaasti.
"Lentäjille sillä ei ole eroa", hän sanoi. "Tuolla ylhäällä lentäjä on tavattoman yksinäinen. Hänen täytyy tehdä päätöksiä, jotka väärinä voivat hävittää kokonaisen aluksen välittömästi. Ja ne päätökset on joskus tehtävä sen kummemmin miettimättä. Maassa väärät päätökset eivät välttämättä ole niin tuhoisia kuin avaruudessa, mutta siellä ylhäällä yksi ainoa virhe voi olla kuolemaksi - eikä ainoastaan lentäjän, vaan myös matkustajien."
Juttelin baarimiehen kanssa hetkisen päivän kokemuksistani. "Yksinäisiä he ovat, ja heidän vastuunsa on todella suuri", vahvisti baarimieskin.
"Mutta onhan nykyisin hienoja tietokoneita.. ."
"Lentäjille ei kannata edes yrittää puhua tietokoneista", baarimikko sanoi naurahtaen. "Hyviä apuvälineitähän ne kuulemma ovat, mutta epäluotettavia. Onhan lentäjäkin tietysti epäluotettava, mutta hänellä on sentään tunteet. Tietokone ei voi tietää miltä tuntuu mahdollisuus tuhota kolmekinsataa ihmistä yhden ainoan virheen seurauksena. Ja tietokoneet ovat vain laitteita, jotka voivat rikkoontua. Tärkein tekijä on kuitenkin se, että vastuu on loppujen lopuksi täysin lentäjän harteilla. Ne päivät, jolloin tietokonetta saatettiin syyttää kaikesta, ovat jo ammoin menneet. Jos se mikrotekniikan leviäminen jokaiseen kotiin joskus viime vuosisadan loppupuolella ei muuta saanut aikaan, niin sen se ainakin sai. Tai niin nuo sanovat, silloin kun yleensä mitään meikäläiselle puhuvat", baarimikko lopetti hivenen katkerasti.
Kuunnellessani jatkuvaa puheensorinaa panin merkille, ettei kukaan edes vilkaissut minuun päin. Olin heidän joukossaan muukalainen, ja jos miehen esittämä ajatusrakennelma oli oikea, he halusivatkin sulkea minut piirinsä ulkopuolelle.
Ja onhan siinä vastuuta, kolmessasadassa ihmisessä.
Ovi kävi. Kynnykselle ilmestyi mies, jonka tumma lentäjäntakki oli sateen kastelema. Hän käveli tiskille, tilasi yhden lentäjän erikoisen, asteli nurkkapöytään ja istuutui.
Puheensorina kuoli pois. Muutos oli niin jyrkkä, että se tuntui riipaisevan aistejani. Sateen ropinakin vaikutti laantuneen.
Äkillinen hiljaisuus yllätti minut täysin. Käännyin katsomaan. Kaikki istuivat tikkusuorina paikoillaan. Yksikään ei edes vilkaissut mieheen päin.
"Kuka hän on?" kysyin kuiskaten baarimikolta. Jopa hiljainen kuiskaus kuului tässä äänettömyydessä kuin avaruusaluksen lähtö.
Baarimikko oli hetken hiljaa. Sitten hän kaivoi jostain tiskinsä kätköistä pienen elektroluminenssilevyn ja bioteknisen muistin, selaili hetken sisällysluetteloa ja ojensi sitten koko kapineen minulle.
PÄÄTÖS AVARUUSTURMASSA:
Avaruus- ja lentoturmien tutkijalautakunta on tehnyt päätöksen viime toukokuussa sattuneesta avaruusturmasta, jossa 342 ihmistä sai surmansa. Lentäjä Erkki Karhun, joka ainoana pelastui onnettomuudesta ei ole voitu osoittaa syyllistyneen mihinkään huolimattomuuteen tai jättäneen matkustajia oman onnensa nojaan. Avaruushallinnon edustaja...
Vanha uutinen jatkui vielä, mutta minun ei tarvinnut lukea enempää. Olin tehnyt kotitehtäväni huolellisesti.
Erkki Karhu oli ollut lentäjänä avaruushistorian suurimmassa onnettomuudessa, jossa oli kuollut satoja ihmisiä. Hänen väitettiin painaneen oman turvakotelonsa nappia yrittämättäkään pelastaa muita. Karhu puolestaan oli väittänyt, että turvakotelon nappi oli sijoitettu väärin, ja hän osui siihen vahingossa yrittäessään kääntää alusta loivempaan ilmakehäsyöksyyn - alus ja kaikki siinä olleet matkustajat olivat syöksyneet ilmakehään liian jyrkässä kulmassa ja palaneet poroksi.
Tämä onnettomuus oikeastaan todisti sen, mitä baarimikko oli väittänyt lentäjien uskosta tietokoneiden epäluotettavuuteen, silla nimenomaan tietokonevirhe oli ainakin Karhun mukaan aiheuttanut paluukulman muuttumisen. Ja tietysti oli mahdotonta todistaa Karhua syylliseksi, kun kaikki todistusaineisto oli palanut. Mutta katsoessani nyt hiiskumattoman hiljaista salia ymmärsin, että hän oli, ainakin näiden ihmisten silmissä, syypää.
Nousin tuoliltani ja astelin hiljaa Karhun pöytään. Kukaan koko salissa ei vilkaissutkaan minuun päin, mutta saatoin tuntea heidän paheksuntansa ja - kummallista kyllä - myös pelkonsa. Istuutuessani Karhun viereen esittelin itseni, mutta hän ei edes katsonut minuun. Hänen silmissään oli tyhjä ilme. Istuimme kauan siinä mitään puhumattomina, kunnes hän nosti katseensa. Hänen silmänsä tuijottivat suoraan lävitseni.
Hän ryhtyi puhumaan yksisointuisella äänellä, minua näkemättä, kuin itsekseen.
"Sanotaan, että se oli minun syytäni. Että minä jänistin. Että kaikki ne ihmiset kuolivat minun takiani." Jälleen hän oli hetken hiljaa. "Minun vaimoni kuoli siinä aluksessa."
Hän vaikeni. Vilkaisin salavihkaa muihin, mutta he olivat edelleen kuin jääpatsaita.
"Tutkijalautakunta totesi minut syyttömäksi, mutta se on vain harhaa. Teille minä olen edelleen syyllinen." Hän tuntui puhuvan muille, ei minulle. "Minulta vietiin kaikki", hän jatkoi vielä hiljaisemmalla äänellä, mutta olen varma, että jokainen baarissa kuuli hänen sanansa. "Aivan kaikki. Työni vietiin, koska kukaan teistä ei suostunut lentämään kanssani. Tyttäreni syytti minua äitinsä kuolemasta ja karkasi kotoa."
Hän oli taas kotvan vaiti ja kääntyi minuun päin, mutta edelleenkin hänen silmänsä katsoivat suoraan lävitseni. "Menetin perheeni. Tyttärestäni en ole kuullut mitään kuuteentoista vuoteen. Kuuteentoista vuoteen!" Nämä sanat hän lausui niin kovalla äänellä, että hätkähdin. Kukaan muu ei osoittanut kuulleensakaan.
"Ainoa mitä en menettänyt oli eläkkeeni." Hän hymähti katkerasti, ja nyt hän ensimmäisen kerran vaikutti hiukan inhimilliseltä. "Sen se tutkijalautakunta sai aikaan."
"Tiedättekö te mitä te pelkäätte!" hän sitten huudahti niin, että hyllyllä olevan lasit miltei kilisivät. "Te pelkäätte, että teille kävisi samoin! Te suljette minut ulkopuolelle, koska te pelkäätte, että tekin voisitte joskus surmata satoja ihmisiä! Minä olen teille elävä muisto siitä, että lentäjäkin voi epäonnistua."
Hän nousi ja käveli ovelle taakseen katsomatta. Hänen lasinsa oli edelleen koskematon. Hän ei ollut juonut tippaakaan.
Kun baarin ovi heilahti hänen takanaan, puheensorina alkoi jälleen. Oli kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Menin taas baarimikon luokse. "Mitä tämä oikein tarkoittaa?" kysyin ihmetellen.
"Hän tulee tänne joka ilta, istuu hetken mitään juomatta ja lähtee sitten pois. On tullut jo kuudentoista vuoden ajan. Harvoin hän mitään puhuu, mutta jos puhuu, niin juuri samoin kuin tänäänkin . "
"Vaikenevatko kaikki aina samalla tavalla?"
"Kyllä. Hänet on suljettu ulkopuolelle. Niin kuin teidätkin. Ja minut. Me emme kuulu tähän joukkoon. Mutta meidän vastuullamme ei olekaan satojen ihmisten henki." Hän piti tauon. "Tai ei ainakaan minun, niin kauan kuin viina ei ole myrkytettyä."
Pöydissä puhe tuntui jatkuvan entisenlaisena, mutta saatoin tunnistaa siinä uuden sävyn. hetken mietin mistä se johtui, ennen kuin tajusin, että Karhu oli ollut oikeassa.
He pelkäsivät. He pelkäsivät juuri sitä, mitä hänelle oli tapahtunut.
Ryntäsin ovesta ulos. Tihkusateen kastelemalla kadulla ei kuulunut mitään muuta kuin pisaroiden hiljainen ääni niiden pudotessa räystäiltä, eikä lentäjää näkynyt enää missään.
Hetken ajan ajattelin palata juomaan kaljani loppuun, mutta sitten mieleeni tulivat ne sadat ihmiset, jotka olivat palaneet muutamassa hetkessä Karhun aluksen syöksyessä tulipätsinä alas. Mieleeni tulivat myös avaruusjohtajan sanat: "Joka päivä me lähetämme avaruuteen satoja ihmisiä, mutta onnettomuuksia tapahtuu todella harvoin."
Katselin taivaalle, jolta edelleen tihkusi vettä. Se ei kuitenkaan estänyt minua näkemästä, kuinka jälleen kerran avaruusalus kohosi kentältä kohti korkeuksia vetäen perässään tulisuihkua. Ajattelin lentäjää, joka kävelee joka ilta baariin kuuntelemaan, kuinka puhe lakkaa, kuinka selät oikenevat ja kasvot kääntyvät pois. Lentäjää, jolle sekin tuska on koko elämä ja kaikki mitä siinä on, koska mitään muuta hänellä ei enää ole. Hän on menettänyt vaimonsa, tyttärensä ja ystäviensä seuran, eikä hänellä ole maailmassa enää mitään toivoa.
Minulla ei enää ollutkaan yhtään jano. Sade alkoi laantua, mutta silmäni seurasivat edelleen raketin tulisuihkun jälkeä taivaalla, kunnes räystäältä tippuva vesi hämärsi silmäni. Käänsin takinkaulukseni pystyyn ja ryhdyin hitaasti astelemaan takaisin hotelliini. Juttuni olisi valmis vielä tänä iltana.