Kasvatus vapauteen oli tunnetun kasvattajan A.S.Neillin johtoajatus Summerhill-koulun perustettaessa. Mutta kuten Neillinsä lukeneet tietävät, Summerhillin vapaus ei ollut vapautta ilman vastuuta, se ei ollut pelkkää mielivaltaa. Sielläkin lapsia ohjattiin toimimaan tiettyjen perusperiaatteiden mukaisesti.
Nykyinen suuntaus koulutuksen liberalisointiin on periaatteessa hieno ja kaunis. Annetaan lapsille vastuuta heidän omasta oppimisestaan. Siinä on vain unohdettu yksi seikka: kaikki eivät vastuuseen kykene, ellei heitä siihen erikseen opeteta.
Tämän koulut ja opettajat ymmärtävät, ja siihen koettavat oppilaita kouluttaa. Mutta ympäröivä yhteiskunta ei olekaan aina sisäistänyt tätä tavoitetta. Ja syyllinen on helposti löydettävissä: koulu ja opettajat. Kun tämä syyllinen on löytynyt, koulun mahdollisuus kasvattaa oppilaitaan vastuun ottamiseen on menetetty. Ja jos rehellisiä ollaan, koululle ei aina anneta edes mahdollisuuksia kasvattaa oppilaitaan vastuuseen.
Sanomalehdissä on nyt ylioppilastutkinnon tulosten odottelun yhteydessä ollut juttuja siitä, kuinka suorittamatta jääneet kurssit estävät ylioppilaaksi pääsyn. Lukion päästötodistuksen saa vasta, kun oppimäärät on suoritettu. Ja ilman lukion päästötodistusta ei ylioppilastutkintotodistusta saa. Epäselvyyksien välttämiseksi ilmoitan samalla, ettei kyse ole minusta eikä minun oppilaistani.
Missä vika? Oppilaassako, joka kaikesta hänelle annetusta informaatiosta huolimatta ei ole ilmaantunut suorittamaan kurssejaan? Opettajat, opinto-ohjaaja ja rehtori ovat huomauttaneet hänelle useasti, ettei ilman kaikkien oppimäärään vaadittavien kurssien suorittamista voi saada ylioppilastodistusta. Voiko syypää tilanteeseen olla oppilas itse?
No eipä tietenkään voi. Vanhemmat ja ympäröivä yhteiskunta asettavat syylliseksi opettajat. Pahimmassa tapauksessa opettajat leimataan pahantahtoisiksi ihmisiksi, jotka ovat halunneetkin jättää juuri tämän oppilaan ilman päästötodistusta. Kuntien korkeimmille virkamiehille ja päättäjille tulee yhteydenottoja, joissa ihmetellään miksi opettajat haluavat estää jonkun oppilaan etenemistä. Joku on jopa soittanut opetusministeriöön saakka.
Mitä olisi asialle voinut tehdä opettaja, joka on jatkuvasti oppilaalle sanonut, että kurssit on suoritettava, jos aikoo saada todistuksen? Mitä opinto-ohjaaja, joka on lukuisia kertoja ilmoittanut oppilaalle miten hänen tulee käymään, jos hän ei kurssejaan suorita? Mitä rehtori, joka tilanteen nähtyään on ollut yhteydessä oppilaaseen ja hänen vanhempiinsa? Olisiko heidän tullut joka aamu käydä hakemassa täysi-ikäinen oppilas kotoaan kouluun opiskelemaan?
Ilmeisesti olisi, koska nyt, kun oppilas on jättänyt tekemättä sen, mihin häntä on jatkuvasti neuvottu, juuri opettajat, opinto-ohjaajat, rehtorit pannaan syytettyjen penkille! Heidän on nyt järjestettävä erikseen tenttejä, kuulusteluja ja suoritusmahdollisuuksia oppilaalle, joka käymällä asianmukaisesti oppitunneilla ja osallistumalla kokeisiin olisi kaikki suoritukset saanut ajallaan tehtyä.
Varsinkin pienillä paikkakunnilla painostus opettajia ja rehtoreita kohtaan voi olla liian voimakas. Ja tieto, joka ympäröivään yhteiskuntaan menee, on aina väritettyä. Suorittamatta jääneitä kursseja vähätellään, opettajien pahantahtoisuutta suurennellaan. Se on inhimillistä. Mutta se unohdetaan, että opettaja on kurssit pitänyt ja oppilaalla on ollut mahdollisuus niille osallistua. Hän itse on tämän mahdollisuuden jättänyt käyttämättä. Oppilas ei ole tässä käyttänyt vapauttaan, hän on käyttänyt mielivaltaa. Kumpi on se, joka on ollut väärässä?
Ratkaisukin on aivan selvä. Palataan askelen verran kohti vanhaa. Annetaan edelleen mahdollisuus hajauttaa ylioppilaskirjoitukset useampaan kertaan, mutta osallistumisoikeus niihin alkaa vasta, kun lukion päästötodistuksen saamisen edellytykset on täytetty. Tällöin ei tule tätä ongelmaa, että ylioppilaskirjoituksista on selvitty, mutta lukiota ei ole vielä suoritettu. Se koituu onneksi oppilaalle itselleen, eikä se heitä syytä niiden niskoille, jotka ovat tilanteeseen täysin syyttömiä.
Mutu-tutkimuksen perusteella voi sanoa, että noin neljännes lukion oppilaista on sellaisia, joille voisi sanoa, että tuossa on kurssitarjotin, yo-kokeet ovat tuolloin, hoida homma. He pohtisivat itse ohjelmansa ja toteuttavat sen tinkimättä. Ja saavat hyviä tuloksia, koska heillä on tarvittavaa itsekuria.
Edelleen mutu-tutkimukseen perustuen noin puolet lukion oppilaista on sellaisia, että kun heille antaa valmiin lukujärjestyksen oikein vanhan koulun malliin - oppitunnit on siihen merkitty, ja heille sanotaan, että kun tätä noudatat, niin kaikki menee hyvin - he noudattavat kiltisti tätä lukujärjestystä ja pääsevät aikanaan ylioppilaiksi kuten muutkin.
Ja se viimeinen neljännes - edelleen mutu-tutkimuksen mukaan - on sitten niitä, joista koko edellä kerrottu ongelmavyyhti on saanut alkunsa. He tekevät mitä itse haluavat, koska koulunkäynti ei ole heille mikään ongelma. Kaikki muu tulee ensin, ja sitten vasta koulu.
Osa heistä ohjautuu tuon valmista lukujärjestystä noudattavan puoliskon mukana perinteisen lukujärjestyksen mukaiseen koulunkäyntiin ja pääsee heidän mukanaan, mahdollisesti yhden lisävuoden jälkeen, tavalliseen tapaan ylioppilaiksi. Osa lähtee koulusta kokonaan, koska siellä ei ole 'kivaa'. Ja osa sitten käy kurssin silloin, toisen tällöin, ja yllättyy kauheasti havaitessaan, ettei päästötodistuksen saanti järjestykään tuosta noin vain.
Ja pieni osa on niitä, joilla elämäntilanne muuttuu lukion aikana siten, että ongelmia syntyy. Jotkut heistä ovat heti yhteydessä kouluun, jolloin ongelmat yleensä ainakin koulunkäynnin suhteen ratkeavat siten, että heidän opinto-ohjelmaansa räätälöidään sopivasti - tässä onkin yksin luokattoman lukion ehdottomasti hyvistä puolista. Osa taas mitään kertomatta alkaa pinnailla, jättää kursseja suorittamatta ja ajattelee, että kyllä se siitä järjestyy. He yllättyvät aikanaan, kun 'se ei järjestynytkään'.
Tähänkin löytyy ratkaisu, mutta sellainen, etteivät siitä liberalisoinnin huumassa uusia järjestelmiä suunnitelleet pidä. Palataan osittain vanhaan. Estetään oppilaan eteneminen kaikissa aineissa jo siinä vaiheessa, kun häneltä jää kursseja yhdestä oppiaineesta suorittamatta. Tavallaan siis jätetään oppilas luokalle, kuten ennen vanhaan tehtiin.
Jos näin tehtäisiin, oppilaan olisi pakko jäntevöittää elämäänsä siten, että koulunkäynti todella hoidetaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Nyt opettajat saavat korkeintaan levitellä käsiään, kun oppilas voi käydä vain omasta mielestään mukavia kursseja läpi ja jättää muut tuuliajolle. Hänellä kun on oikeus valita kurssinsa ja oikeus vapaasti jatkaa muissa oppiaineissa. Tämä ei ole enää vapautta, se on mielivaltaa.
Luokattomassa lukiossa on paljon mainostettu itsenäisen opiskelun mahdollisuuksia. Kaunis ajatus se on tämäkin. Annetaan oppilaalle mahdollisuus suorittaa osa kursseista itsenäisesti. Ja onhan se oikeastaan pakollistakin niille, jotka haluavat suorittaa lukion kahdessa vuodessa. Mutta onko tämäkään ajatus loppuun saakka harkittu?
Tässä sopinee kirjoittaa pääasiassa omista kokemuksistaan. Tähän saakka eteeni on tullut kolmenlaisia itsenäisen opiskelumahdollisuuden käyttäjiä. Kaksi ryhmää on sellaista, joille se sopii.
Toinen, ihan selkeä itsenäistä opiskelua käyttävä ryhmä on sellainen, joilla menevät oppitunnit eri aineissa päällekkäin. Kun he kuitenkin haluavat opiskella molempia aineita, heidän motivaationsa riittää hyvin molempiin. Heille räätälöidään oma opiskeluohjelma sille kurssille, jonka oppitunneille he eivät osallistu, ja he suorittavat sen ohjelman yleensä hyvin tunnollisesti ja tarkasti.
Toinen ryhmä, jolle itsenäinen opiskelu myös sopii, ovat ne, jotka haluavat jaksottaa omaa opiskeluaan siten, että voivat suorittaa itsenäisesti jonkin kurssin sellaisena aikana, jolloin heillä ei ole muissa oppiaineissa omasta mielestään liian paljon työtä. Heilläkin motivaatio yleensä riittää heille laaditun aikataulun läpikäymiseen asianmukaisesti.
Mutta ongelmana on se kolmas ryhmä, joka usein kovaäänisesti vaatii oikeutta opiskella itsenäisesti tyyliin 'en mä viitsi istua niillä oppitunneilla, kun siellä on niin tylsää', tai 'kun muuten olis seitsemän tuntia päivässä, niin ei tarttis joka tunti olla luokassa'. Heillä ei useinkaan riitä motivaatio opiskeluun, koska he haluavat usein pelkkää vapaa-aikaa - mutta itsenäinen opiskeluhan tarkoittaa nimenomaan sitä, että samat asiat opiskellaan, mutta jossain muualla kuin luokassa. Ja jos motivaatio itsenäiseen opiskeluun on ollut ainoastaan halu päästä vapaaksi oppitunneista, on aivan selvää, ettei opiskelu kovin hyvin tahdo onnistua.
Tuskin yksi oppilaani loukkaantuu, jos kerron, että lukuvuoden viimeisen kurssin alkaessa hän pyysi minulta mahdollisuutta itsenäiseen opiskeluun. Syynä juuri se, ettei tarvitsisi istua joka tunti luokassa. En antanut lupaa, ja nyt kurssin päättyessä kysyin, oliko hän minulle asiasta vihainen. Vastaus oli: "En ole, koska jos en olisi tunneilla ollut, en olisi ikinä päässyt kurssista läpi."
Vapaus on vapautta ainoastaan, jos siihen sisältyy vastuu. Vastuuseen kuuluu se, että omista virheistään tulee vastata nimenomaan itse. Viime vuosina on alkanut tuntua siltä, että koululaitoksen liberalisoitumisen myötä on oppilaille tullut vapautta, mutta siihen olennaisesti liittyvä oma vastuu onkin tullut opettajan tai koulun vastuuksi.
Tähän vapauteen liittyvään vastuuseen haluaisin myös opetusministerin kiinnittävän huomiota. Hän itse monta laudaturia kirjoittaneena pystyi aikoinaan tekemään omia, pitäviä ratkaisujaan. Hän kuului siihen ensimmäisen mutu-neljännekseen, josta aiemmin kirjoitin. Mutta me kentällä toimivat opettajat näemme jatkuvasti, kuinka moni nuori putoaa kyydistä siksi, että hän tekee omia ratkaisujaan ainoastaan vapaudenhaluun perustuen. Ja tällöin kyse ei enää ole vapaudesta - kyse on mielivallasta, joka jäytää suomalaisen nuorison koulutuksen perustaa.
Siitä minä olen elämäni suomalaisen nuorison opettamiselle ja kasvattamiselle omistaneena huolissani.
Veikko Rekunen
Palaa Veikon lukusaliin!