Huomasin olevani sikäli onnellisessa asemassa, että kotipaikkani Lohja sijaitsi miltei ääripisteiden välisellä lyhimmällä reitillä. Lähinnä tarvitsi siis miettiä kumpaanko suuntaan Suomen kiertäisin. Jos lähtisin aamuvarhaisella ensin kohden Möhköä, joutuisin lopuksi ajamaan öisen pimeässä Etelä-Suomessa enemmän kuin jos kävisin ensin Hangossa. Siksi päädyin ajojärjestykseen Lohja-Hanko-Raippaluoto-Nuorgam-Möhkö-Lohja. Karttaohjelma antoi tälle reitille Lohjalta Nuorgamiin matkaksi 1618 km eli noin 1006 mailia, joten Nuorgamista tulisi luonteva lepotauon pitopaikka. Paluumatka Nuorgamista Möhkön kautta Lohjalle oli ohjelman mukaan 1632 km eli noin 1014 mailia. Siten Saddle Sore 2000:n vaatima matka täyttyisi ja minun olisi ajettava yhteensä 3250 km eli noin 2020 mailia.Halusin etukäteen selvittää, olisiko ääripisteissä sopivia paikkoja, joista voisi saada todistuksen siellä käynnistä. Hangossa se olisi helpointa, sillä sieltä saisi normaalin tankkauskuitin miltä kaupungin huoltamolta tahansa. Muiden paikkakuntien palveluja tutkin Internetistä ja löysin näppärästi tietoja niistä. Raippaluodossa Klobbskatin kalasatamassa on kahvila-ravintola Compass ja Möhkössä näkyi olevan useitakin eri palveluja. Soitin Compassiin ja Möhkön kauppaan sekä Savottakahvila Möhkön Mantaan ja kysyin niiden aukioloajat. Ajoni oli aikataulutettava siten, että olisin kohteissa sellaiseen aikaan, että käyntitodistuksen saanti olisi mahdollista. Nuorgamin palveluissa oli myös runsaasti valinnanvaraa, mutta kun tarkoitukseni oli viettää siellä yö, luontevinta oli ottaa yhteys Nuorgamin lomakeskukseen, josta varasin itselleni majoitushuoneen.
Laskin, että mikäli lähtisin aamulla viiden-kuuden aikaan, olisin Nuorgamissa puolen yön jälkeen. Siellä voisin pitää ainakin kuusituntisen lepotauon ennen paluumatkalle lähtöä, jolloin olisin takaisin kotona seuraavan puolen yön jälkeen. Silloin jäisi vielä ainakin kolme-neljä tuntia 48 tunnin kokonaisajasta käyttämättä siltä varalta, että matkalla tulisi yllättäviä viivytyksiä. Laitoin karttaohjelmaan lähtöajaksi kello 6,00, sijoitin 10 minuutin tankkaustauon aina noin parinsadan kilometrin välein sekä pari 20 minuutin ruokailutaukoa. Ajonopeuksiksi asetin mielestäni varsin maltillisesti moottoritielle 115, valtatielle 95, kantatielle 80 ja maantielle 70. Ohjelma ilmoitti saapumisajakseni Nuorgamiin 01.14. Lähtö Nuorgamista olisi seuraavana aamuna kello 6.45, tauot kuten ensimmäisenä päivänäkin ja tuloajaksi Lohjalle sain 02.01. En ollut aiemmissa Iron Butt -ajoissani aikatauluttanut matkaa näin yksityiskohtaisesti, mutta nyt päätin kokeilla kuinka hyvin suunnitelma toimisi.
En valmistautunut ajosuoritukseen millään erityisellä tavalla. BMW K100:ssani oli riittävästi renkaiden kulutuspintaa sekä ajomatkaa seuraavaan huoltoon jäljellä, joten tyydyin vain tarkistamaan rengaspaineet. Pakkasin sivulaukkuihin hieman vaatteita, pesuvälineet sekä varmuuden vuoksi makuupussin. Tankkilaukusta otin mukaan vain toisen kerroksen, jossa olivat vaihtohansikkaat ja ajosuorituksen tarvitsemat asiakirjat.
Heräsin lauantaiaamuna 27.7. kello 5.30, otin suihkun, söin aamiaisen ja lähdin noin kello 6.00, kuten ajosuunnitelmassani olin laskenutkin. Aikomukseni oli tälläkin kerralla ajaa ensin Lohjan paloasemalle ja ottaa aloitustodistus sieltä. Matka paloasemalle vei Leijonajakelun Lohjan konttorin ohitse ja huomasin, että sanomalehdenjakelun aamupäivystäjän lisäksi siellä oli joku lehdenjakajista. Päätinkin, että vaihtelun vuoksi pyydänkin heitä todistamaan lähtöni. Molemmat tekivät sen mieluusti, jonka jälkeen suuntasin Suurlohjankadun Essolle tankkaamaan ja ottamaan virallisen aloituskuitin. Lähtöajakseni tuli 6.18 ja pyöräni matkamittari näytti lukemaa 190 395.
Hangossa 27.7. kello 7.15.
Varhaisena ja vielä viileähkönä pilvipoutaisena lauantaiaamuna ensimmäinen 82 kilometrin pituinen etappi Lohjalta Hankoon valtatie 25:tä pitkin sujui joutuisasti. Tankkasin Hangon torin viereisellä Shellin kylmäasemalla kello 7.15, mutta totesin, että automaatti kirjoitti kuittiin ajaksi 6.15 - Hangossa näyttivät elävän vielä talviaikaa, vaikka olikin jo heinäkuun loppu ja unikeonpäivä. Otin kuvan reitin eteläisimmästä kohdasta ja palasin samaa tietä Tammisaareen, josta käännyin kantatie 52:lle kohden Saloa.
Ohitin Salon keskustan sen eteläpuolelta suoraan Halikon risteykseen, josta matkani jatkui tietä 224 kohti Auraa. Pilvet alkoivat rakoilla ja aurinko pilkisteli niiden välistä. Yöllä oli satanut, mutta autonpyörien ajoraiteet olivat jo ehtineet kuivua. Liikenne oli vielä hiljaista. Saavuttuani Turun ja Tampereen väliselle valtatielle 9 suuntasin pari kilometriä Turun suuntaan ja pidin kahvitauon Auran Shellillä. Kello oli silloin 8.51.
Matkani jatkui kantatietä 41 Huittisiin ja edelleen valtatietä 2 kohden Poria. Aamu oli jo muuttunut varsin aurinkoiseksi ja ilma lämpeni mukavasti. Pian Huittisten jälkeen edessä näkyi jotakin huolestuttavaa: Taivaanrantaa peitti synkeänharmaa pilvi, josta selvästi satoi rankasti vettä. Pilvi ulottui sekä vasemmalle että oikealle niin pitkälle kuin näkymää riitti. Eihän täällä pitänyt olla sadetta. Harjavallan jälkeen sateen verho oli jo aivan edessä, mutta vaihtoehtoa ei ollut. Vesipisarat ropisivat rankasti kypärään. Vain runsaan kilometrin jälkeen odotti yllätys. Sade loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin ja edessä oli jälleen pilvetön taivas. Sade oli ehkä merkillisin koskaan näkemäni. Sen aiheuttanut pilvi oli vain kilometrin tai parin levyinen, mutta varmaankin kymmeniä kilometrejä pitkä, sillä en nähnyt pilven päätä sen enempää etelässä kuin pohjoisessakaan. Koko matkaltaan pilvi satoi rankasti, mutta vain pitkänä kapeana verhona. Kaikesta päättäen pilvi oli liikkeessä itään, sillä tie sen länsipuolella oli aluksi hyvin märkä, mutta kuivui vähitellen ennen Poria.
Tankkasin Porin Tiilimäen Nesteellä kello 10.08. Olin siis ajanut miltei neljä tuntia ja matkaa oli takana 338 kilometriä. Porista Vaasaan oli matkan ehkäpä yksitoikkoisin väli valtatie 8:aa pitkin. Liikenne oli aluksi vilkasta ja sain ohitella alle nopeusrajoitusten ajaneita autojonoja, mutta ennen Lapväärttiä muut kulkijat harvenivat ja sain ajella kutakuinkin omaa tahtiani. Ennen Vaasan keskustaa käännyin oikealle sen ohittavalle tielle. Vaikka vielä ei ollutkaan tankkauksen tarvetta, päätin täyttää tankin ennen Raippaluotoon menoani, kun en ollut varma saisiko sieltä bensiiniä. Siksi nousin liittymästä oikealle nähtyäni Prisman mainostornin, kun muistin, että kaikki Iron Butt -ajoja Vaasan kautta ajaneet olivat tankanneet Prisman huoltamolla. Täytin tankin kello 12.07 ja lähdin etsimään Raippaluotoon johtavan tien alkua.
Raippaluotoon pääsee Suomen suurinta siltaa pitkin.
Vuonna 1997 valmistunut vinoköysisilta on 1045 metriä pitkä.
Jouduin ajamaan Vaasan keskustaan saakka, kun seurasin Raippaluodon tienviittoja, mutta oikea tie numero 742 löytyi niiden avulla. Aikaa tosin meni enemmän kuin olin arvioinut. Vaasaan saakka olin pysynyt hyvin ajosuunnitelmani mukaisessa aikataulussa, mutta nyt aloin jäädä siitä. Rompun mukaan Vaasasta oli matkaa Klobbskatiin 39 kilometriä ja minun olisi pitänyt olla siellä 12.40. Harhailu kaupungissa, nopeusrajoitukset sekä pysähdys Raippaluodon siltaa kuvaamaan veivät aikaa kuitenkin niin paljon, että olin perillä reitin läntisimmässä pisteessä vasta kello 13.00. Söin kahvila-ravintola Compassissa hampurilaisen ja pyysin henkilökuntaa todistamaan siellä käyntini. Pääsin jatkamaan matkaani lähes puoli tuntia aikataulustani myöhässä. Raippaluotoon oli Hangosta pyöräni mittarin mukaan matkaa 498 kilometriä, kun romppu oli antanut matkaksi 489 kilometriä. Kun otin huomioon poikkeamat Vaasassa, totesin että bemarini matkamittarini tarkkuus oli edelleen yhtä ilmiömäinen kuin ennenkin.
Raippaluodon Klobbskatan Cafe Kompass on reitin läntisin ääripiste.Paluumatkalla Raippaluodosta takaisin päätielle reittisuunnitelmani ohjasi minut teitä 7254 ja 7251 pitkin suoraan valtatielle 8, mutta mutkaiset, vaikkakin hyväpintaiset tiet olivat hitaita ajaa. Vasta päätielle päästyäni pystyin alkamaan aikatauluni kiinnioton. Pidin vain pienen tankkaustauon Kalajoella kello 15.50, jolloin olin yhä 20 minuuttia myöhässä. Kahdeksikkotien jälkeen matka jatkui nelostietä Oulun ja Kemin ohitse. Kemijoen ylitettyäni nousin liittymästä poiketakseni jo perinteeksi tulleeseen tapaan Tupasvillan taukopaikkaan. Olin enää viisi minuuttia jäljessä aikataulustani. Tupasvillassa söin reissumiehen ja kahvittelin sekä tankkasin. Lähdin kohden Rovaniemeä kello 18.45.
Myötäauringossa matka sujui mukavasti. Rovaniemen jälkeen oli pitkä päällystystyömaa, joka hidasti menoani. Vaikka työt olivatkin pysähdyksissä, koko matkalla oli nopeusrajoitus ja lisäksi asfaltti oli ikävästi jyrsitty. Vasta Vikajärven jälkeen tie mahdollisti kunnollisen matkanopeuden ylläpidon. Sodankylässä olinkin aikataulussa eli 21.15. Tankkasin ja soitin Nuorgamin lomakeskukseen ilmoittaakseni tuloaikani, kuten olimme huonetta varatessani sopineet. Sovimme, että he jättävät huoneen auki, sillä vastaanotossa ei enää olisi ketään paikalla saapumisaikanani. Sama olisi tilanne sunnuntaiaamuna lähtiessäni, joten sovimme, että jättäisin maksun pöydälle ja lukitsisin oven perässäni. Arvelin kuitenkin löytäväni Nuorgamista joitakin valveillaolijoita todistamaan sekä saapumiseni että lähtöni.
Matka Sodankylästä Ivaloon sujui ilta-auringon valossa hiljaista nelostietä pitkin. Joissakin kohdissa alhaalta paistanut aurinko häikäisi aika pahoin ja ajoinkin hiljaa porojen pelossa. Se ei ollut turhaa varovaisuutta, sillä Vuotson ja Saariselän välillä noita otuksia näkyi useassa kohdassa tien pientareilla ja pari kertaa jouduin miltei pysähtymään, kun ne tunkivat tielle. Ivalossa pysähdyin nostamaan rahaa pankkiautomaatista ja samalla tiedustelin paikalle osuneelta taksimieheltä, olisiko Inarissa korttiautomaattia tankkaukseen. Saatuani myöntävän vastauksen jatkoin matkaa Ivalojoen ylitse. Ensimmäisen ajopäivän hauskin osuus oli Ivalon ja Inarin väli. Myössäjärven mutkissa oli mukavaa kurvailla; päällyste oli mainiossa kunnossa eikä muuta liikennettä juurikaan ollut. Täälläkin oli satanut, sillä tie oli jossakin kohdassa kostea, mutta pilvet olivat väistyneet itäiseen taivaanrantaan.
Utsjoen Petsikkotunturilla keskiyöllä 27.-28.7.
Täytin tankin Inarin Nesteellä kello 23.26, eli täsmälleen aikataulussani. Vaikka olikin jo heinäkuun loppu, pohjoisen yö oli yhä valoisa. Utsjoella aurinko laskisi ensi kerran yli kahteen kuukauteen juuri näinä päivinä. Lasketellessani Inarista Kaamasen kautta kohti Utsjokea viime säteitään lähettelevä keskiyön aurinko peittyi pilvien taakse, joten se ei enää häikäissyt pohjoista kohden ajavaa motoristia. Utsjoen tien korkeimmalla kohdalla Petsikkotunturilla tie muuttui yllättäen märäksi ja ilma kylmäksi. Tuntui selvä Jäämeren tuulahdus. Oli pakko pysähtyä ja lisätä yksi pusero ajotakin alle. Ennen Utsjoen kirkkoa tie kuivui jälleen ja pääsin nauttimaan täysin rinnoin jokilaaksossa mutkittelevasta reitistä.
Tenojoen rantaan saavuttuani käännyin oikealle kohden Nuorgamia. Enää olisi jäljellä 42 kilometriä. Kapea ja kuoppainen Nuorgamiin johtava tie ei sallinut kovinkaan reippaita nopeuksia, mutta olin silti perillä alkuperäisen aikatauluni mukaan varttia yli yhden sunnuntaiaamuna 28.7. Nuorgamin lomakeskus oli hieman kylän keskustan jälkeen, mutta siellä ei näkynyt ristin sielua. Matkalla olin kyllä nähnyt runsaasti väkeä, jotka olivat Tenojoella lohta kalastamassa, mutta nyt tarvitsisin todistajia vahvistamaan ensimmäisen tuhatmailiseni lopetuksen Nuorgamiin. Palasin kohden keskustaa ja näin kaksi teini-ikäistä tyttöä istuskelemassa jonkin kaupan rappusilla kaljapullon kanssa. He saisivat nyt kelvata. Pysähdyin tyttöjen luo ja selitin asiani. Iloisella ja ystävällisellä tuulella olleet tytöt todistivat mielellään, vaikka kynän pysyminen kädessä tuottikin hieman vaivaa. Pääasia, että nimistä, paikasta ja muista tiedoista sai kuitenkin selvää. Ajon lopetusmuodollisuuksien tultua hoidetuiksi kiittelin tyttöjä avusta ja ajoin takaisin Nuorgamin lomakeskukseen. Kylässä oli kyllä kaksi polttoaineen myyntipaikkaa, mutta ne olivat kauppojen yhteydessä eikä kummassakaan ollut automaattia, joten tankkauskuittia ei ollut mahdollista saada. Pyörän matkamittarin lukema oli 192 052 eli sen mukaan olin ajanut Lohjalta 1657 kilometriä hieman yli 19 tunnissa. Ensimmäinen tuhatmailinen oli siten takana. Varaamani huone löytyi helposti. Iltapesu oli pian hoidettu, laitoin kännykän herättämään puoli seitsemältä ja hetkessä olin unessa.
Sunnuntaiaamuna 28.7. kello 6.45 Nuorgamista ei saanut bensiiniä.Saddle Sore 2000:n sääntöjen mukaan saisin aloittaa toisen tuhatmailisen vasta kun ensimmäisen alusta oli tullut kuluneeksi 24 tuntia. Siksi minun oli odotettava ainakin kello 6.18:aan ennen kuin voisin ottaa aloitusmerkinnän. Se ei tietenkään tuottanut ongelmia, kun herätyskin oli vasta 6.30. Aamutoimet sujuivat sutjakkaasti ja olin kymmenessä minuutissa valmis lähtöön. Nyt täytyisi vain löytää ajon aloituksen todistajat. Onneksi jotkut olivat yhtä aikaisia kuin minäkin, vaikka olikin sunnuntaiaamu. Lomakeskuksesta sain kahden rouvan nimet toisen tuhatmailiseni aloitustodistukseen ja vaikka tankkauskuitin saanti olikin mahdotonta, kävin ottamassa valokuvan toisen kaupan suljettujen bensiinimittareiden luona. Lähtöajakseni tuli 6.43.
Ajelin rauhallisesti yöllistä reittiäni takaisin Utsjoen kirkonkylän suuntaan. Aamuaurinko paistoi selän takaa ja Tenon jokilaakso näyttäytyi koko komeudessaan. Vaikka tarkoitukseni olikin alun perin ollut valokuvata vain neljä ääripistettä, oli miltei pakko pysähtyä sopivaan kohtaan ikuistamaan aamuinen Tenojoki. Olin yöllä pannut merkille, että Utsjoen kahdesta bensiininmyyntipaikasta toisella oli seteliautomaatti, joten suuntasin sinne. Ongelmana oli, ettei minulla ollut kuin yksi viiden euron seteli ja seuraavaksi pienemmät olivat kaksikymppisiä. Kun olin ajanut Inarista 216 kilometriä, tankkiin mahtuisi vain noin 12-13 litraa bensaa, eli kymmenen euroa olisi ollut sopivampi summa. Ajattelin käydä läheisellä tulliasemalla kysymässä saisinko kaksikymppisen rikottua, mutta sitten laskin, että vitosella saamani viiden lisälitran voimin pääsisin Inariin, jossa jälleen voisin tankata kortilla. Syötin vitosen automaattiin, joka ei tietenkään antanut kuittia. Kirjoitin lokikirjaan, että sain rahalla 5,26 litraa ja lähdin jatkamaan hiljaisena sunnuntaiaamuna kohden etelää. Kello oli 7.25.
Tenojoen rantatiellä Nuorgamin ja Utsjoen välillä.
Muuta liikennettä ei juurikaan ollut, sää oli mitä mainioin ja pidinkin yllä reipasta nopeutta noustessani Utsjoen laaksoa tunturiylängölle. Avoimessa maastossa porot sekä harvat vastaantulijat näkyivät jo kaukaa, joten ehdin ajoissa hiljentää vauhtia. Nopeus kostautui kuitenkin arvioitua suurempana polttoaineenkulutuksena ja jo ennen Kaamasta neljän litran reservistä varoittava punainen valo syttyi mittaritauluun. Kun Inariin ei enää ollut matkaa kuin nelisenkymmentä kilometriä, en kuitenkaan huolestunut, vaan laskettelin sinne saakka bensiiniä säästämättä. Inarissa 21 litran tankkiini meni 17,3 litraa, joten varaa olisi ollut jatkaa vielä Ivaloonkin saakka.
Inari-Ivalo –tie mukavine mutkineen nosti ajamisen iloa entisestään. Ivalon jälkeen olin ajatellut pysähtyä Kaunispäälle aamiaiselle, mutta noustuani tunturin laelle huomasin siellä olevan kahvila-ravintolan aukeavan vasta kello kymmeneltä, kun olin siellä puolisen tuntia aikaisemmin. Ajoinkin samaa soittoa Sodankylään, jossa tankkasin niin itseni kuin bemarin. Samalla oli myös vaihdettava vasemman takavilkun lamppu, jonka huomasin tulleen käyttöikänsä päähän juuri Kaunispäälle kääntyessäni. Sodankylästä lähdin jatkamaan Rovaniemen suuntaan tasan kello 11.00.
Aurinkoisen, vain poutapilvien täplittämän taivaankannen alla ajelin edellisiltaista tuloreittiäni Lapin pääkaupunkiin. Huomiotani kiinnitti vastaantulevien venäläisautojen runsaus – murmanskilaiset olivat ilmeisesti olleet lauantaina ostoksilla Suomessa ja olivat nyt sunnuntaina palaamassa takaisin kotiinsa. Ohitin Rovaniemen pysähtymättä – liikennevalotkin olivat minulle suopeita – ja suuntasin tielle 78 kohti Ranuaa ja Pudasjärveä. Kello 13.14 pidin Ranualla tankkaustauon ja vähensin vaatetta, sillä päivä tuli koko ajan lämpimämmäksi. Hiljaisessa sunnuntailiikenteessä matka joutui mukavasti ja heti kello 15:n jälkeen olin Paltamossa, jossa oli tankkauksen lisäksi lounaan aika. Valitsin tukevan kinkkupatongin maitolasillisen kanssa ja jälkiruoka koostui kahvikupillisesta sekä hillomunkista.
Pian Paltamon jälkeen oli poistuttava joksikin aikaa pääteiltä, sillä karttaromppu oli näyttänyt lyhimmäksi reitiksi Sotkamon kautta valtatielle 6 johtavan maantien numero 899. Osoittautui, ettei samalla numerolla varustettu tie ollutkaan yhtäjaksoinen, vaan Vuokatin kohdalla oli mutkiteltava paristakin risteyksestä, mutta kartan ja viitoituksen avulla pysyin hyvin oikealla reitillä ja päädyin aikanaan kuutostielle, jolta Nurmeksessa käännyin kohti Lieksaa. Hiljaista ja maisemiltaan varsin yksitoikkoista kantatietä 73 tuli välillä ajeltua turhankin reippaasti. Lieksassa toki hiljensin taajamavauhtiin, mutta sen jälkeen jatkoin entiseen tahtiin. Lähestyessäni Ahvenisen siltojen kautta suoraan Enoon vievän tien numero 518 risteystä en viitsinyt lähteä ohittamaan paria tavoittamaani henkilöautoa, koska aioin kääntyä Enoon oikaistakseni juuri tuon todella kauniin tien kautta. Luullakseni tuo päätös säästi minulle kohtalaisesti rahaa, sillä juuri risteyksen kohdalla odotti tutka-auto pahaa-aavistamattomia tienkäyttäjiä. Käännyttyäni pois kantatieltä huokaisin helpotuksesta ja ajelin rauhallisesti myöhäisen iltapäivän auringossa kimmeltävistä Pielisen järvinäkymistä nautiskellen.
Tankkasin Enossa kello 18.34 ja lähdin kohti Ilomantsia. Tai ainakin luulin niin. Neljästä viiteen kilometriä ajettuani aloin kummastella, kun aurinko paistoi yhä vain oikealta, vaikka sen olisi pitänyt siirtyä miltei taakseni, sillä tie Enosta Ilomantsiin vei kutakuinkin suoraan itään. Jotain oli nyt vialla. Pysähdyin ja tutkin karttaa. Aloin epäillä olevani Tuupovaaraan vievällä tiellä numero 512 enkä Ilomantsin tiellä numero 514. Tein täyskäännöksen ja palasin kohti Enoa. Paikallisen kirkon kohdalla selvisikin, että olin huomaamattani ohittanut Ilomantsiin vievän tien risteyksen. Vahinko ei onneksi päässyt kasvamaan suureksi, sillä matka lisääntyi vajaa kymmenen kilometriä ja aikaa meni minuuteissa suurin piirtein saman verran, mutta sitähän oli hyvinkin riittävästi.
Savottakahvila Möhkön Manta on reitin itäisin kääntöpiste.
Ilta-aurinko maisemia selkäni takaa valaisten oli oivallista lasketella mukavan mäkistä ja kohtuullisen hyväpintaista tietä Ilomantsiin. Sieltä edelleen Möhkön kylään johtavan tien risteys löytyi helposti. Olin etukäteen mielessäni epäillyt tuon parikymmenkilometrisen umpiperään päättyvän pikkutien kuntoa, mutta pelkoni osoittautui täysin turhaksi. Möhkön tie oli parempi kuin Ilomantsin ympäristön päätiet ja lisäksi maisemiltaan todella kaunis järvien välissä mutkitellessaan. Entisessä ruukinkylässä oli joen varressa sellaista luonnon rehevyyttä, jota ei Pohjois-Karjalasta olisi uskonut löytävänsä. Savottakahvila Möhkön Manta sijaitsi heti sillan jälkeen vasemmalla – se on kuiville nostettu proomu, joka aikoinaan oli toiminut metsätyömiesten majoitustilana. Kello oli 19.50 ja Mantan viereisessä kesäteatterissa oli juuri meneillään kesäteatteriesitys. Jätin pyöräni miltei päätien viereen, jotten häiritsisi näytelmää ja nousin Mantaan. Sen emäntä esitteli minulle koko proomun saunaosastoineen ja suostui mieluusti todistamaan käyntini paikalla sekä muiden motoristien mahdolliset tulevatkin käynnit. Ehdin vielä nauttimaan pullakahvit ennen kuin näytelmän yleisö väliajallaan täytti Mantan uumenet. Minä olin silloin jo lähtenyt viimeiselle etapilleni Möhköstä Lohjalle.
Möhkössä BMW:n matkamittarin lukema oli 193 175 eli sen mukaan olin ajanut Nuorgamista 1121 kilometriä. Lähtiessäni sieltä iltakahdeksan jälkeen matkaa oli reittisuunnitelmani mukaan jäljellä enää 550 kilometriä, eli olisin perillä kello kahden aikaan aamuyöstä, mikäli mitään viivytyksiä ei tulisi. Se olisi yli neljä tuntia ennen määräajan päättymistä eli aivan ennakkosuunnitelmani mukaisesti.
En ollut tullut seuranneeksi aina joka tankkauksen yhteydessä nollaamaani trippimittaria Möhkön jälkeen ennen kuin Varkauteen käännyttyäni. Silloin se näytti jo yli kahtasataa ajettua kilometriä sitten edellisen polttoainetäydennyksen Enossa. Kun Varkauteen oli matkaa vielä lähes sata kilometriä, huolestuin bensiinin riittävyydestä, sillä tiesin kulutuksen olevan käyttämälläni ajotavalla kuuden litran paikkeilla sadalla, joka merkitsi kolmensadan kilometrin toimintasädettä. Oli kulunut toistakymmentä vuotta siitä, kun viimeksi ajoin Joensuu-Varkaus –reittiä enkä millään muistanut, sijaitsiko tällä matkalla yhtään huoltoasemaa, kun tien varrella ei ollut ainoatakaan kunnon taajamaa. Helpotukseni oli siksi suuri, kun Karviossa huomasin kanavasillan korvassa Nesteen huoltamon, joka poisti polttoainehuoleni. Tankkauskuittiini tuli kellonajaksi 21.40.
Karvion jälkeen tie 23 oli saanut uuden päällysteen ja oli todella mukava sujutella mäkistä sekä mutkaista, vaikkakin kapeahkoa tietä Varkauteen kesäisten järvinäkymien vilkkuessa milloin vasemmalla, milloin oikealla puolella. Jossakin vaiheessa perääni liimautui karvanoppakorollalta näyttävä auto, joka ei näyttänyt halukkaalta menemään ohitse, vaan seurasi vähän turhankin lähellä. Vasta kun Varkauteen tullessamme hiljensin asialliseen taajamavauhtiin, se kiihdytti ohitseni huomiota herättävällä ylinopeudella ja katosi näkyvistäni Pieksämäen suuntaan, kun itse käännyin viitostielle kohti Mikkeliä.
Hämärä laskeutui jossakin Varkauden ja Mikkelin välillä. Samalla siihen saakka rauhallisena pysynyt liikenne vilkastui ja Mikkelin jälkeen ajettiin jonoissa, vaikka kello lähenteli jo puolta yötä. Pian kaupungin jälkeen ajoin kiinni pienen autojonon, jonka perässä körötteli moottoripyörä. Kun se ei näyttänyt halukkaalta ohittamaan jonoa, heitin sopivassa kohdassa autojen ohitse ja huomasin, että tuo toinen motoristi lähti perääni. Hänellä oli uuden näköinen K-bemarin RS-malli. Ajoimme peräkkäin pimenevässä illassa ja ohittelimme viikonlopun paluuliikenteessä kohti Helsinkiä matkaavia autoja. Jonojen välillä oli mahdollista käyttää myös pitkää ajovaloa, jolloin huomasin, että valonvaihtimeni temppuili. Toisinaan vaihtaessani lyhyiltä pitkille ja takaisin, valo sammui kokonaan ja vasta uusi yritys sytytti sen uudestaan. Vaikka kyse olikin vain korkeintaan sekunnin pimeydestä, vaiva oli todella kiusallinen. Myöhemmin kotona tutkiessani vikaa, huomasin että kyse oli vain katkaisijaan tulleesta hapettumasta – en ollut varmaan tarvinnut pitkiä valoja moneen kuukauteen – ja vaiva oli helposti poistettu pienellä puhdistustoimella.
Minun oli tankattava pyöräni vielä kerran ennen matkani päättymistä. Tein sen Mikkelin ja Heinolan välillä Kuortin uudella ABC –asemalla kello 0.11 maanantain 29.7. puolella. Kun kaarroin pois valtatieltä, huomasin että tuo minua seuraamaan lähtenyt motoristi tuli perässäni. Hänkin tankkasi, jonka jälkeen menimme yhdessä kahville. Meillä oli sama matka Mäntsälään saakka, joten sovimme, että ajamme yhdessä, mutta tällä kertaa hän edellä, jottei minun tarvitse käyttää oikuttelevaa valonvaihdintani. Näin matka sujuikin mainiosti, vaikka liikennettä oli myöhäisestä ajankohdasta huolimatta ihmeen paljon.
Mäntsälässä käännyin moottoritieltä valtatielle 25 ja jäin omilleni. Onneksi tällä tiellä ei ollut enää viikonlopun paluuliikennettä ja saatoin enimmäkseen ajaa pitkät valot päällä. Yö oli yllättävän pimeä, mutta olihan jo heinäkuun loppu. En pitänyt turhaa kiirettä hirvivaaran vuoksi, kun ajoaikaa oli vielä runsaasti jäljellä. Saavuin lähtöpaikkaani Suurlohjankadun Essolle lopputankkaukseen kello 1.56, jolloin matkamittarini näytti lukemaa 193 709. Sen mukaan olin siis ajanut yhteensä 3314 kilometriä, josta toisen päivän osalle tuli 1655 kilometriä. Otin lopetustodistukseen nimet tuon 24 tuntia vuorokaudessa avoinna olevan huoltamon henkilökunnalta ja jatkoin kotiin nukkumaan. Saddle Sore 2000 Finland oli suoritettu.
Jälkikäteen pidän tätä ajosuoritusta kaikkein mukavimpana Iron Butt –ajonani. Syynä siihen oli varmaankin se, että reitillä oli tietty tarkoitus eli käydä katsastamassa Manner-Suomen ääripisteet. Samalla tuli luotua katsaus kotomaan koko kuvaan eli Suomen eri puolilla hyvinkin erilaiseen luontoon ja ympäristöön. Myös tiet olivat ainakin jossain määrin vaihtelevia, vaikkakin päätiepainotteisia. Toki ajonautintoon vaikuttivat myös mainio sää sekä muuten hyvät olosuhteet. Oma ansionsa oli myös pyöräni hyvällä yhteistyöhalulla, jota loppumatkan vähäinen valokatkaisinhäiriökään ei pilannut. Polttoainetta käytin yhteensä 201,9 litraa eli sen kulutus oli keskimäärin 6,1 litraa sataa kilometriä kohden. Aikaa ajon suorittamiseen olisi ollut yli neljä tuntia käyttämääni enemmän, joten missään vaiheessa ei tullut kiire, vaikka pidin Nuorgamissa viiden tunnin lepotauonkin. Jos olisin halunnut käyttää suoritusajan tarkempaan, olisin voinut mainiosti nukkua 7-8 tuntia molempien ajopäivien välissä. Riittävä lepo onkin oleellista aina, mutta varsinkin vielä tätä pidempiä ajosuorituksia kuten Saddle Sore 3000:ta ja Saddle Sore 5000:ta ajettaessa.
Takaisin moottoripyörämatkat -sivulle
© Torsti Salonen 2003