IBA Finland julkisti molemmat ajot heinäkuussa 2002. Suoritin kokeeksi Saddle Sore 2000 Finlandin 28.-29.7.2002 ja olin samalla sen ensimmäinen ajaja. Bun Burner 1500 Finland jäi ajanpuutteen vuoksi odottamaan seuraavaa vuotta ja Antti Alakoskela ehtikin ajaa sen ensimmäisenä jo 30.-31.7.2002. Vuonna 2002 kaksi muutakin motoristia ehti koluta maakuntapääkaupunkimme ja vuonna 2003 vielä yksi ennen kuin ajosuorituksen "isänä" ehdin itse pyöräni päälle kokeilemaan Bun Burner 1500 Finlandia.
Bun Burner 1500 Finlandin ideana on vierailla Manner-Suomen 19 maakuntapääkaupungissa 36 tunnin aikana siten, että kokonaismatkaksi tulee vähintään 2414 km. Missä järjestyksessä kaupungeissa käy, on samantekevää. Olin varannut tarkoitukseen juhannusta edeltävät neljä päivää siten, että ajatuksenani oli aloittaa varsinainen ajosuoritus Lohjalta maanantaiaamuna 16.6.2003 ja lopettaa se Rovaniemelle tiistai-illalla 17.6. Sen jälkeen ajelisin huvikseni pari päivää Pohjoiskalotin alueella ilman ennakkosuunnitelmaa säiden ja mielialan mukaan palatakseni kotiin Lohjalle juhannukseksi torstai-illalla 19.6.Genimapin AT -reittisuunnittelurompun avulla tein erilaisia vaihtoehtoja, joista lopulta toimivimmalta tuntui Turun, Porin, Tampereen, Hämeenlinnan, Lahden, Helsingin, Porvoon, Kotkan, Lappeenrannan, Mikkelin, Joensuun, Kuopion, Jyväskylän, Seinäjoen, Vaasan, Kokkolan, Kajaanin ja Oulun kautta Rovaniemelle päättyvä ajoreitti. Ajaisin siten edestakaisin mutkitellen kohden pohjoista. Ajatukseni oli jakaa ajo kahteen osaan siten, että pitäisin lepotauon suurin piirtein puolivälissä eli en samalla suorittaisi Saddle Sore 1000 -ajoa. Olin ajon aiemmin suorittaneilta kuullut, että Bun Burner 1500 Finlandin ominaispiirre on pysähdysten lukuisuus, joka alentaa keskinopeutta, onhan jokaisesta 19 maakuntapääkaupungista saatava dokumentti siellä vierailusta. Kun lisäksi suunnittelin ottavani tätä kertomusta varten valokuvan jokaisen kaupungin vaakunarajakilvestä, pysähdyksiä tulisi siis vääjäämättä lähes 40. Silti uskoin voivani pitää 5-6 tunnin lepotauon, jonka vanhasta kokemuksesta tiesin olevan itselleni aivan kylliksi. Romppu antoi kokonaismatkaksi Lohjalta Rovaniemelle 2531 km eli 1573 mailia, siis enemmän kuin riittävästi. Aiemmista ajoistani ja toisten ajojen tarkastuskokemuksista tiesin, että muutaman kymmenen kilometrin ylimääräinen "pelivara" on hyvä olla olemassa, jottei tarkastuksessa tule ikäviä yllätyksiä.
Tavanomaisen aamiaiseni jälkeen suuntasin pyöräni Routiolta Lohjan keskustaan. Vaimoni oli kuitannut aloitustodistuksen toisena todistajana ja toiseksi todistajaksi pyysin Suurlohjankadun Esson lähellä olevan Leijonajakelun sanomalehtijakelukonttorin tutun aamupäivystäjän. Tankatessani Esson kuittiin tuli aika tasan kello 8.00, joten minulla olisi ajoon aikaa tiistai-iltaan kello 20:een saakka. Pyörän matkamittarin lähtölukema oli 207 837 km, kun aurinkoisessa aamussa suuntasin Mustion kautta kohden ensimmäistä maakuntapääkaupunkia Varsinais-Suomen Turkua.
Aamuaurinko selkäni takaa mukavasti paistaen ajoin juuri päällystettyä ja siten erinomaisessa kunnossa olevaa Mustio-Salo tietä kohti länttä. Päällystystyö oli käynnissä hieman ennen Saloa, mutta odotusaika jäi pariin minuuttiin. Salosta halusin välttää aina ruuhkaista ykköstietä ja koukkasin Halikosta mukavasti mutkittelevalle vanhalle tielle Paimioon saakka, josta pääsin moottoritietä Turkuun. Lähestyessäni Turkua hoksasin, etten saisikaan haluamaani kuvaa kaupungin rajakilvestä, ellen pysähtyisi moottoritielle, jota en halunnut tehdä. No, ottaisin kuvan Turun toisella puolella poistuessani sieltä. Ajoin moottoritien jatketta Aurajoen yli ja Tampereentien alkuun, jossa tankkasin heti ensimmäisellä huoltamolla, joka sattui olemaan SEO. Kuitissa oli aika 9.30, mutta vasta myöhemmin kotona huomasin, ettei siinä ollut sen paremmin paikkakuntaa kuin puhelinnumeroakaan, ainoastaan teksti "Korttiautomaatti Tampereentie 2". Valmistellessani ajoni dokumentteja tarkastusta varten selvitin SEO:n nettisivujen avulla kyseisen aseman puhelinnumeron ja kirjoitin sen kuittikopioon ajotarkastajalle, jotta hän voisi halutessaan puhelimitse varmistaa, että tuo "Tampereentie 2" todellakin oli Turusta.
Päästyäni Tampereentieltä Turun ohitustielle käännyin kohden Raisiota ja etsin katseellani rajakilpeä. Turun kilpi oli tietenkin vastakkaisella puolella nelikaistaista tietä, joten oli käännyttävä Raision puolella ensimmäisestä liittymästä takaisin. Sain kuvan ja tein uuden käännöksen Turun puolella ensimmäisessä liittymässä. Mokomasta valokuvaamisesta tuli paitsi ylimääräinen pysähdys, myös muutama ylimääräinen kilometri matkaa.
Matka Turusta Satakunnan pääkaupunkiin Poriin kahdeksikkotietä oli yhtä yksitoikkoinen kuin aina. Huomioni kiinnittyi lähinnä siihen, että etuoikealla sisämaassa alkoi kasvaa sadekuuropilviä, mutta rannikko pysyi aurinkoisena. Porin rajakilven valokuvaaminen sujui huomattavasti helpommin kuin Turun. Säilytin digitaalikameraani tankkilaukussa, josta sen sai nopeasti esille. Vain lyhyt pysähdys pientareelle, ajokäsine pois oikeasta kädestä, kypärän leukaosa ylös, kamera esiin ja kuvaus. Koko toimitus ei vienyt kuin pari minuuttia, jonka jälkeen olin jälleen valmis jatkamaan matkaa.
Ajan säästämiseksi en ollut ajatellut tankata jokaisessa maakuntapääkaupungissa, vaan dokumentoisin osassa käynnin ottamalla kuitin pankkiautomaatista. Siinä kun näkyy sekä ajankohta että paikkakunta. Porissa ajoin valtatieltä rautatien ali kohti keskustaa ja suuntasin sitten umpimähkään radan vartta seuraten kohden sisämaata pankkiautomaatin kilpeä tähyillen. Sellaista ei näkynyt, mutta juuri ohitettuani Prisma -hypermarketin tulin ajatelleeksi, että noiden suurliikkeiden ovenpielessä on aina automaatti. Täyskäännös ja Prisman pihaan. Olihan siellä Otto, josta nappasin saldokuitin. Kello oli 11.37.
Porista matka jatkui Pirkanmaan pääkaupunkiin Tampereelle tietä 11 pitkin. Selkeä rannikko jäi taakse ja edessä kuuropilvet muuttuivat yhä uhkaavammiksi. Hieman ennen Mouhijärveä tiessä oli jo pari märkää pätkää, mutta ilma pysyi kuivana. Vasta Nokialle tullessa taivas aukeni ja sain ajaa pari kilometriä reippaassa sateessa, mutta onneksi kuuro oli kuitenkin aika pienialainen ja jo Pyhäjärven ylittävällä sillalla oli jälleen kuivaa. Ohitin Tampereen lentoaseman tienhaaran ja tähyilin kaupungin rajakilpeä. Kun olin Pirkkahallin kohdalla, luulin jo kilven kadonneen tai menneen minulta ohi huomaamatta, kun yllätyksekseni huomasin kaupungin rajan olevan kohdalla. Rajakilpi oli juuri ennen Pirkkahallille johtavaa liittymää. Kuvattuani kilven ajoin Tampereen eteläiseen liittymään, josta suuntasin kohden keskustaa ja ensimmäistä huoltoasemaa, Lahdenperänkadun Shelliä. Tankkasin kello 12.55 ja käännyin moottoritielle Hämeenlinnan suuntaan
Kuuropilviä näkyi joka suunnalla ja tiekin oli taas märkä jonkin matkaa Tampereen eteläpuolella, mutta en osunut enää kuuron alle koko matkalla ennen Hämeenlinnaa. Jälleen oli sama tilanne kuin Turussa: ajoin moottoritietä enkä halunnut pysähtyä kuvaamaan kaupungin rajakilpeä. Se olisi taas tehtävä sieltä poistuessa. Vatsassa oli tunne, että sinne olisi hyvä saada jotakin ravintopitoista. Kiersin Hämeenlinnan keskustan sen eteläpuolelta ja pysähdyin valtatie 10:lle johtavassa risteyksessä olevalle Nesteen huoltamolle. Aiemmissa ajoissa toimivaksi todettu, vaikkakin ravinto-opillisesti väärä ateria hävitti näläntunteen. Kinkkusämpylä ja maito sekä munkkirinkilä ja kahvi saivat toimia lounaana ja samalla sain kuitin Kanta-Hämeen pääkaupungissa Hämeenlinnassa käynnistä. Kello oli 13.44.
Hämeenlinnan itäistä rajakilpeä valtatien 10 varrella sai odottaa pitkään, kunnes lopulta huomasin sen juuri ennen pientä siltatyömaata. U-käännös työmaan synnyttämässä autojonossa onnistui helposti ja sain taas valokuvan. Toinen U-käännös, ja olin jälleen matkalla kohden viidettä maakuntapääkaupunkia, Päijät-Hämeen Lahtea. Lähestyessäni Hollolaa mietin hetken, poikkeaisinko katsomaan, olisiko IBA Finlandin puheenjohtaja Mikko Sani kotona, mutta luovuin ajatuksesta, kun jälleen sain niskaani sadekuuron. Sitä paitsi aikataulukaan ei sallisi ylimääräisiä pysähdyksiä. Kaupungin rajakilven kuvaaminen kävi yhtä kivuttomasti kuin Porissa. Lahdessa oli jälleen tankkauksen aika. Tähyilin huoltamoa ajaessani valtatie 12:ta kaupungin läpi. Kummallista kyllä, sen varrella ei näyttänyt olevan ainoatakaan tankkauspaikkaa. Niinpä päätin, että pyy pivossa on parempi kuin kymmenen oksalla enkä poikennut etsimään bensiiniä sivukatujen varrelta, vaan suuntasin suoraan tuttuun paikkaan, Lahden eteläisen moottoritieliittymän luona olevalle ABC Majakka -huoltoasemalle. Tankkauskuittiin tuli kellonajaksi 15.03.
ABC:llä oli viereisellä pumpulla tankkaamassa joku Kawan sporttimalli, joka lähti juuri ennen minua moottoritielle kohden Helsinkiä. Kääntyessäni sateesta märällä asfaltilla moottoritien rampille koin koko neljän vuorokauden ja lähes 5000 kilometrin ajorupeaman ainoan vaaratilanteen. Asfaltille oli ilmeisesti vuotanut öljyä, jota ei märästä pinnasta huomannut ja kaartaessani oikealle etupää oli ensin mennä alta, mutta onneksi sen pito palasi juuri silloin, kun takapään vuoro oli tulla samaan iljanteeseen. Toinen ilkeä heitto, mutta pienoinen akrobatiaesitys palautti tasapainon ja pääsin tosin hieman säikähtäneenä moottoritielle kohti Uudenmaan pääkaupunkia Helsinkiä. Syytin mielessäni itseäni liiasta vauhdista jyrkässä käänteessä märällä asfaltilla. Yllätyksekseni tavoitin Kawan jo ennen Tuuliharjan huoltamoa ja jäin peesaamaan sen taakse. Ajoimme peräkkäin Mäntsälän eteläpuolelle, jolloin Kawan kuski hidasti hieman ja näytti haluavan minun siirtyvän edelle. Tein niin ja nyt vuorostaan hän ajoi perässäni aina kehä III:lle saakka, jossa hän kääntyi pois moottoritieltä minun jatkaessani kohti Helsinkiä.
Olin mielessäni miettinyt, miten hankkisin todisteen Helsingissä käynnistä. Keskustaan saakka en pitänyt järkevänä ajaa, varsinkin kun oli juuri neljän ruuhkan aika. Arvelin, että löytäisin pankkiautomaatin jostakin Lahden moottoritien pään läheisyydestä ja ajoin Koskelantielle sekä edelleen Käpylään. Vastapäätä kauppaneuvos Paukun Park Hotel Käpylää olikin pankkikonttori ja automaatti, jonka kuittiin tuli aika 15.56. Takaisin Lahden moottoritielle, mutta nyt kaarto kohden Porvoota. Kun sekä tulo Helsinkiin että lähtö sieltä tapahtui moottoritietä, rajakilven kuvaus tuotti päänvaivaa. Sama ongelma olisi myös Itä-Uudenmaan pääkaupungin Porvoon kohdalla. Olin miettinyt sitä kohden Helsinkiä ajaessani ja päättänyt koukata Porvoon moottoritieltä Kehä III:lle ja edelleen vanhalle porvoontielle. En muistanut, missä kohdassa Helsingin itäraja tarkkaan ottaen sijaitsee ja jouduinkin palaamaan vanhaa porvoontietä jonkin matkaa takaisin pääkaupungin suuntaan päästäkseni pääkaupungin rajakilven luo. Kuvattuani sen palasin moottoritielle ja kolmannen sadekuuron jälkeen poistuin siltä Sipoonlahden jälkeen takaisin vanhalle porvoontielle Porvoon rajakilven kuvausta varten. Ilokseni aurinko paistoi jälleen, kun otin valokuvan ja pääsin palaamaan moottoritielle Sköldvikin liittymästä.
Porvoossa oli pakko ajaa kaupungin lävitse, sillä tiesin, ettei moottoritien varrella ollut mitään, josta saisi dokumentin kaupungissa käynnistä. Olin laskenut, että seuraavan tankkauksen aika olisi vasta Kotkassa, joten Porvookin selvitettäsiin pankkiautomaattikuitilla. Pääkadun varrelta mukaani lähti paikallisen Aktian automaatin kuitti, joka todisti kellonajaksi 16.46. Porvoon itäisestä liittymästä lähdin valtatie 7:ää kohden Kymenlaakson maakuntapääkaupunkia Kotkaa. Tie oli edelleen kohdittain märkä, mutta säästyin sadekuuroilta tällä etapilla.
Kotkan rajakilven kuvaus kävi helposti, mutta huoltamon löytäminen oli aivan yhtä hankalaa kuin Lahdessa. Moottoritielle ei näkynyt ainoatakaan tankkauspaikkaa, joten päätin ajaa varsinaisesta taajamasta pari kilometriä Haminan suuntaan olevalle Shell Amiraalille. Tankkasin kello 17.53 ja söin tällä kerralla juustosämpylän kahvin kanssa. Huomasin, että kuitissa luki Kotkan sijasta Karhula, vaikka kyseinen kauppala oli liitetty Kotkaan jo vuonna 1977. Ilmeisesti Karhula oli edelleen käytössä postiosoitteena.
Matka jatkui Haminan suuntaan ja edelleen valtatietä 26 kohti Etelä-Karjalan pääkaupunkia Lappeenrantaa. Kapealla ja mutkaisella tiellä oli runsaasti rekkaliikennettä ja koko matkan kahdeksankympin rajoitus. Keltaista viivaa riitti ja vaikka moottoripyörällä olisinkin päässyt monessa kohdassa turvallisesti ohitse auton ohituskyvylle mitoitetusta viivasta huolimatta, pysyin lainkuuliaisesti rekkojen takana, kunnes tuli luvallinen tilaisuus ohittaa. Kun Taavetissa pääsin leveälle ja suoralle kuutostielle, matka alkoi taas joutua. Juuri ennen Lappeenrantaa taivaat jälleen aukenivat ja jouduin ajamaan koko matkan aikana kohtaamistani sateista rankimman läpi. Olin onneksi saanut kuvattua kaupungin kilven juuri ennen sadetta ja keskustassa olin jo päässyt sen toiselle puolelle, kun otin pankkiautomaattikuitin kello 19.13. Ikävintä oli, että jouduin uudelleen ajamaan saman saderyöpyn halki palatessani kuutostietä Mikkeliin johtavan valtatien 13 risteykseen.
Lappeenranta-Mikkeli -tie oli saanut uuden päällysteen, jota oli erinomainen ajella, vaikkakin nopeusrajoitus oli koko ajan kahdeksankymppiä. Tosin asfalttityö oli käynnissä jossakin tien keskivaiheilla ja aiheutti muutaman minuutin odotuksen. Sade oli jäänyt Lappeenrantaan ja ilta-aurinko paistoi mukavasti vasemmalta. Järvi-Suomen vaihtelevat maisemat puiden välistä vilkkuvine vesistöineen olivat omiaan kohottamaan sadekuuroista kärsinyttä ajotunnelmaa. Napattuani kuvan Etelä-Savon pääkaupungin rajakilvestä jatkoin matkaa ja pysähdyin tankkaamaan viitostien risteyksessä olevalla Nesteen huoltamolla kello 20.39. Kun myöhemmin laskin polttoaineenkulutusta, huomasin että Kotka-Lappeenranta-Mikkeli -osuuden keskikulutus oli vain 5,2 litraa sataa kilometriä kohden, kun se koko matkalla oli 6,2 litraa ja joillakin osuuksilla jopa 6,6 litraa.
Mikkelistä alkoi kolmanneksi pisin etappi: Joensuuhun oli 209 kilometriä. Pysähdyin hetkeksi Juvan Shellille iltapalalle. Reissumies, lasi maitoa ja kuppi teetä. Viimeksi mainitun hinta järkytti: kuppi kuumaa vettä ja teepussi 1,30 euroa. Huoltamon kassapoikakin piti teen hintaa kovana. Kiskonta karkottaa asiakkaat: enpä minäkään enää kyseiseen paikkaan taida poiketa. Ensi kerralla Juvalla liikkuessani katsastan vastapäisen huoltamon hinnat.
Lähestyessäni Varkautta kuuropilvet vähitellen hävisivät miltei olemattomiin, mutta tie oli jatkuvasti ajoittain kostea muistuttaen iltapäivän sadekuuroista. Taivaan seljetessä ilma viileni ja kosteus sai koleuden tuntumaan pahemmalta kuin mitä se olikaan. Varkauden ja Joensuun välinen valtatie 23:n osuus on varmasti yksi Suomen kauneimmista teistä. Laskevan auringon paistaessa olkapään takaa oli nautinto lasketella mukavasti mutkittelevaa ja kumpuilevaa hyväpintaista tietä järvien päilyessä milloin vasemmalla, milloin oikealla. Nautintoa kasvatti huomattavasti, kun eräällä levähdyspaikalla lisäsin vaatekerroksen ja kiinnitin ajotakkiin vuorin.
Kesäillan valoisuus mahdollisti Pohjois-Karjalan pääkaupungin Joensuun rajakilven kuvaamisen ilman salamaa, kun olin lisännyt digitaalikameran herkkyyden ääriasentoonsa. Joensuussa oli tankattava, mutta kun visiirikin vaati ehdottomasti puhdistusta ja kaupungin sisääntulotien varrella ei näkynyt avoinna olevaa huoltamoa, päätin jälleen turvautua pankkiautomaattikuittiin ja hoitaa tankkauksen palatessani jonkin matkaa omia jälkiäni Ylämyllylle, jossa olin nähnyt 24 tuntia vuorokaudessa avoinna olevan Shellin. Joensuun keskustassa ottamani kuitti näytti kellonaikaa 23.37.
Ylämyllyllä tankkasin ja puhdistin visiirin, jonka jälkeen suuntasin valtatietä 17 kohden Pohjois-Savon pääkaupunkia Kuopiota. Yö hämärsi ja vaikka pilvet olivatkin lähes poissa, Riistaveden paikkeilla oli illalla satanut runsaasti, sillä tie oli todella märkä. Onneksi muuta liikennettä ei juurikaan ollut, joten vesiroiskeista ei tarvinnut kärsiä. Jos joskus aikaisemmin olinkin saanut odotella kaupungin rajakilpeä, Kuopion kohdalla kävi päinvastoin. Rajakilpi ilmestyi näköpiiriin niin yllättäen, etten ehtinyt pysähtyä, vaan jouduin tekemään U-käännöksen kuvausta varten. Nyt oli jo pakko käyttää salamaa, joten kuvassa yö näyttää pimeämmältä kuin se olikaan, kun heijastava kilpi hohtaa salamavalon välähdyksessä. Bemarini kosteudelle yliherkkä nopeus- ja matkamittari alkoi temppuilla. joten Joensuun ja Kuopion välinen 140 kilometrin välimatka kutistui matkamittarissani 123 kilometriin.
Kuopiossa ajattelin toimia kuten Porissa, eli etsiytyisin jonkin hypermarketin luo, jossa varmasti olisi pankkiautomaatti. Kaupungin läpäisevältä moottoritieltä näkyikin Prisman valotorni, joten suuntasin seuraavasta liittymästä sen suuntaan. En pettynyt. Sain reitin kahdennestatoista maakuntapääkaupunkikäynnistä tositteen, jossa kellonaikana oli 1.21 tiistain 17.6. puolella ja jatkoin matkaa kohti Jyväskylää, Keski-Suomen pääkaupunkia. Yö oli todella kostea, tie märkä ja ilma kylmä, ehkäpä vain 4-5 astetta plussan puolella. Mittariston oikuttelu oli sentään loppunut. Jyväskylää lähestyessäni taivas meni pilveen ja alkoi tuntua siltä, että minä hetkenä hyvänsä voisi alkaa sataa. Olin alun perinkin suunnitellut yöpymistä jossakin Keski-Suomessa, joten tultuani Jyväskylään otin pankkiautomaattikuitin kello 2.52 ja hankkiuduin yöpuulle. Olin ajanut matkasuunnitelmani mukaisesti 1485 kilometriä 19 tunnissa.
Nukuttuani runsaat neljä tuntia ja syötyäni tukevan aamiaisen tankkasin Jyväskylässä kello 8.37, jonka jälkeen tarkoitukseni oli jatkaa kohti Seinäjokea. Kun olin yöllä tullut kaupunkiin moottoritietä Vaajakosken suunnasta, en ollut pysähtynyt ottamaan kuvaa rajakilvestä, joten se olisi tehtävä nyt aamulla poistuessani kaupungista lännen suuntaan. Poistuminen osoittautui kuitenkin helpommin sanotuksi kuin tehdyksi. En millään onnistunut löytämään Rantaväylälle etelän suuntaan johtavaa ramppia, vaan huomasin ajavani takaisin itään kohden Vaajakoskea. Päätin kääntyä ympäri ensimmäisessä liittymässä. Ennen sitä näin Jyväskylän maalaiskunnan rajakilven, jolloin keksin, että ajan rampista vanhalle tielle moottoritien rinnalle ja otan kuvan kaupungin rajakilvestä sen varrella. Teinkin niin ja palasin moottoritielle, josta lopulta löysin oikean väylän ensin kohti Tamperetta ja sitten tielle 23 länteen.Harhailu Jyväskylässä oli vienyt niin paljon aikaa, että kello oli jo miltei yhdeksän, kun pääsin ulos kaupungista. Rovaniemelle olisi matkaa 1046 kilometriä ja siihen käytettävissä 11 tuntia, joka ei todellakaan olisi paljon ottaen huomioon pysähdysten runsauden sekä sen, että ensimmäinen 194 kilometrin etappi Seinäjoelle valtatien 18 kautta olisi kaikkea muuta kuin valtatielaatuista tietä – tiesin vanhastaan, että suurin osa tästä matkasta olisi kapeita ja mutkaisia entisiä paikallisteitä, joista oli tehty muka valtatie vain tienumeroa vaihtamalla. Onneksi olin syönyt aamulla hyvin, sillä ruokailuihin ei tänään olisi juurikaan aikaa ennen kuin vasta perillä Rovaniemellä.
Ilokseni tiellä 18 ei ollut paljon muuta liikennettä ja päällystekin oli pääosin hyvässä kunnossa, joten arvelin ennättäväni Etelä-Pohjanmaan pääkaupunkiin Seinäjoelle heti kello yhdentoista jälkeen. Sääkin näytti eilistä paremmalta, taivaalla oli toki pilviä, mutta aurinkokin paistoi välillä oikein mukavasti. Lämpötila oli ihanteellinen, ei liian kuuma eikä liian kylmä, joten saavutin tavoitteeni arvioni mukaisesti. Tosin juuri, kun pysähdyin ottamaan valokuvaa Seinäjoen rajakilvestä, ropsahti pieni sadekuuro, mutta se jäi niin vähäiseksi, ettei siitä ollut sen kummempaa haittaa edes valokuvaukselle.
Tankkasin Seinäjoen ABC –asemalla kello 11.06 ja jatkoin viivytyksettä kohti Pohjanmaan pääkaupunkia Vaasaa. Rannikolla oli eiliseen tapaan aivan selkeää ja matkanteko sujui mainioissa tunnelmissa. Minulla oli tankkilaukun karttataskussa rompun reittituloste, josta laskin päässäni, että Joensuusta Vaasaan tuli matkaa 553 kilometriä, kun Suomi on tällä kohdalla leveimmillään. Saavuin Vaasaankin moottoritietä, joten jälleen oli tiedossa valokuvausoperaatio U-käännöksineen kaupungista poistuttaessa. Ennen sitä oli tietysti saatava todiste kaupungissa käynnistä ja arvelin sen järjestyvän reitin varrella sijaitsevan vanhastaan tutun Prisman pankkiautomaatilla. Kello 12.02 otin kuitin automaatista ja jatkoin viipymättä valtatietä 8 pohjoiseen.
Heti valtatielle päästyäni edessäni oli ruuhka. Kilometrin verran mentiin mateluvauhtia ja aloin jo huolestua aikataulustani. Oliko edessä jälleen päällystystyömaa? Ei, vaan kävelytahtia köröttelevä kaivinkone, jonka taakse oli juuttunut rekka sekä epälukuinen joukko henkilöautoja. Ohittelin jonoa varovasti ja sain varmasti paheksuvia katseita autoilijoilta, vaikka ohitukseni olivatkin täysin laillisia. Päästyäni kaivurin eteen tie avautui vapaana edessäni. Mutta mitä nyt: Vaasan rajakilpi oli heti tien vasemmalla puolella. Hätäinen U-käännös, ennätysnopea valokuvaus ja pikavauhtia jatkoon ennen kuin kaivinkone jonoineen ehtisi kohdalleni. Mahtoivat jonoon juuttuneet kummastella jonon juuri ohittaneen motoristin merkillistä piruettia.
124 kilometrin matka Keski-Pohjanmaan pääkaupunkiin Kokkolaan sujui sutjakkaasti upeassa auringonpaisteessa. Kuvatessani kaupungin rajakilpeä totesin, että Kokkola taitaa olla ainoa maakuntapääkaupunki, joka on maakuntansa rajalla, mutta onhan Keski-Pohjanmaa Suomen pienin maakuntakin. Tankkasin Kokkolan ABC –asemalla kello 13.20.
Seuraavaksi oli jätettävä aurinkoinen rannikko ja suunnattava sisämaahan, jossa kuuropilvet kumpuilivat eilisen kaltaisina. Kainuun pääkaupunkiin Kajaaniin olisi matkaa 245 kilometriä, eli edessä oli ajon pisin välietappi. Kun matkani kulkisi harvaanasuttujen seutujen halki vähäliikenteistä valtatietä 28 pitkin, arvelin selviäväni Kajaaniin ennen kello kuuttatoista. Siten minulla olisi vielä yli neljä tuntia aikaa ajaa viimeiset nelisensataa kilometriä Oulun kautta Rovaniemelle. Aikataulu olisi tiukka, mutta Pohjois-Suomen teillä arvelin sen olevan mahdollinen normaalisti käyttämilläni ajonopeuksilla.
Laskelmani osoittautui paikkansapitäväksi, sillä tankkasin Kajaanissa kello 15.57 ajettuani kahden varsin rankan, mutta onneksi vain parin kilometrin mittaisen sadekuuron läpi matkallani Kokkolasta Kainuuseen. Jostakin syystä en huomannut Kajaanin rajakilpeä kaupunkia lähestyessäni – ehkä olin sen kohdalla ohittanut jotakin autoa – joten valokuvaus oli täälläkin suoritettava kaupungin alueelta poistuessa. Kilpi löytyi aivan Kontiomäen Shellin kohdalta ja siten seitsemännentoista maakuntapääkaupunginkin vaakuna tuli ikuistetuksi kameran muistiin.
Kääntyessäni Pohjois-Pohjanmaan pääkaupunkiin Ouluun johtavalle valtatielle 22 huomasin edessä kumpuilevan todella uhkaavan näköisiä tummia pilviä. Heti Paltamon jälkeen alkoi tulla vettä ja kuurottelua riitti aina Muhokseen saakka. Tie oli märkä vielä jonkin matkaa sen jälkeenkin. Tuo Muhos oli muutenkin kovin harmillinen kokemus, sillä valtatien liikenne oli siltatyön vuoksi ohjattu jollekin kinttupolulle kylän lävitse eikä kolmenkympin rajoitus hidastetöyssyihin yhdistettynä ollut mitenkään omiaan auttamaan aikataulussa pysymisessä. Tavoitteenani oli olla Oulussa kello 17.45 ja sateesta sekä kiertotiestä huolimatta onnistuin siinä niukin naukin, vaikka pysähdyin vielä pikaisesti kuvaamaan kaupungin rajakilvenkin. Oulun moottoritien pohjoisesta liittymästä löytämälläni Nesteellä tankatessani sain kuittiin kellonajaksi juuri tuon 17.45.
Aurinko paistoi jälleen, olinhan uudelleen Pohjanlahden rannikolla. Edessä oli viimeinen etappi, 224 kilometriä Lapin pääkaupunkiin Rovaniemelle ja aikaa käytettävissä kaksi tuntia 15 minuuttia. Jos aikataulu menisi kovin tiukalle, voisin tehdä lopetustankkauksen jo hieman ennen Rovaniemen keskustaa jollain siellä olevalla huoltamolla, olisinhan silloin toki jo kaupungin alueella, mutta tavoitteenani oli kyllä lopettaa ajo aivan Rovaniemen keskustaan. Onneksi muuta liikennettä oli vähän ja sadekuurot näyttivät jäävän sisämaahan sekä etelämmäs, kun Kemin jälkeen käännyin Kemijoen vartta seuraten kohden päämäärääni.
Lähestyessäni Rovaniemeä laskin mielessäni jäljellä olevia kilometrejä ja minuutteja samalla kun vastustin kiusausta ajaa sopimatonta vauhtia. Laskelmia haittasi se, että Kajaani-Oulu –välin märkyys oli jälleen saanut nopeus- ja matkamittarin nikottelemaan ja jouduin seuraamaan Rovaniemen lähestymistä tienviitoista sekä etäisyystauluista. Miksi Tielaitos ei enää pystytä kunnon kilometripylväitä? Ehtisinkö jopa kuvaamaan Rovaniemen rajakilven? Jälkimmäiseen kysymykseen ei tarvinnut enää palata, sillä joku näytti kähveltäneen kyseisen kilven – vain pylväät olivat tallella. Täytyisi ajon päättämisen jälkeen etsiä joku tallella oleva rajakilpi ja kuvata se.
Ehdin Rovaniemelle ihan sopivasti. Tankkasin kaupungin keskustassa olevalla Shellillä kello 19.54, siis viisi minuuttia ennen 36 tunnin aikarajan umpeutumista. Olin tosin edelleen liikkeellä pelkällä 12 tuntia aikaisemmin syödyllä aamiaisella, mutta päivän aikana eivät olleet onneksi vaivannneet sen enempää nälkä kuin jano luonnollisista tarpeista puhumattakaan. Pyydystin huoltamolta kaksi nuorta miestä, jotka auliisti suostuivat todistamaan lopetustodistukseni ja palkitsin ajosuoritukseni kunnon sämpylällä, kahvilla ja pullalla Shellin kahvilassa. Lopetustodistukseen tuli matkamittarin lukemaksi 210 314 eli sen mukaan olin ajanut 2480 kilometriä – matkamittari oli temppuilullaan hukannut jonnekin ainakin 50 kilometriä, sillä reittirompun mukaan koko ajomatkan olisi pitänyt olla 2531 kilometriä. Syötyäni lähdin etsimään kaupungin rajakilpeä valokuvattavaksi ja löysin sellaisen Kemijoen vanhan rautatiesillan vierelle rakennetun uuden maantiesillan kupeesta. Nyt olin saanut Manner-Suomen kaikkien 19 maakuntapääkaupungin rajakilvet ikuistetuiksi.
Miksi toisen päivän ajon aikataulusta tuli niinkin tiukka? Yksi perussyy tuli esille jo alussa. Bun Burner 1500 Finlandissa on jo luontaisesti runsaasti pysähdyksiä ja minä vielä kaksinkertaistin niiden määrän valokuvaustoimillani. Kaikkiaan minulle tuli pysähdyksiä 38. Vaikka miltei puolet niistä oli vain parin-kolmen minuutin mittaisia valokuvaustaukoja, arvioin pysähdysten yhteiskeston silti olleen kolmisen tuntia. Kun siihen lisätään viiden ja puolen tunnin tauko Jyväskylässä, varsinaiseksi ajoajaksi jäi noin 27,5 tuntia, joka merkitsee 92 kilometrin keskituntinopeutta ilman pysähdyksiä. Ehkäpä lepsuilin ensimmäisenä päivänä vähän liikaa pysähtymällä tarpeettomasti, mutta tiistaiaamunkin liikkeellelähtö oli tarpeettoman hidas hortoiluineen Jyväskylässä.
Oikealla on kartta Pohjoiskalotin kierroksesta 18.6.2003.Varsinaisen ajosuorituksen jälkeen tarkoitukseni oli kahden päivän aikana ajella vapaasti siten että, käyttäisin ensimmäisen päivistä Pohjoiskalotin alueella ja toinen kuluisi paluumatkaan Lohjalle. En ollut tehnyt sen tarkempaa suunnitelmaa, vaan ajatuksenani oli suunnata sinne, missä sää olisi suotuisampaa. Suuntasin Rovaniemeltä kohti Sodankylää. Pian Napapiirin jälkeen tien oikealla puolella kosken rannalla oli levähdysalue, jolle pysähdyin suunnittelemaan seuraavaa päivää. Otin säätietoja kännykkääni. Jos Utsjoen suunnalla olisi kaunista, suuntaisin sinne ja ajaisin Norjassa länteen palatakseni takaisin Altasta tai Skibotnista. Jos parempi sää olisi Enontekiön suunnalla, menisin Norjaan käsivarresta ja tulisin takaisin Narvikin kautta. Kaunista luvattiin kummallekin suunnalle, joten päätin suunnata suoraan pohjoiseen.
1. Matkamiehen leiri lappilaisessa metsässä Vuotson eteläpuolella keskiyön auringon loisteessa.
Klikkaa suuremmaksi.
Tankkasin Sodankylässä ja jatkoin nelostietä kohti Ivaloa. Tarkoitukseni oli kääntyä metsään jossakin sopivassa kohdassa, pystyttää teltta ja nukkua normaali yö. Vähän ennen Vuotsoa kellon ollessa puolen yön paikkeilla ja keskiyön auringon vilkutellessa säteitään Saariselän takaa tien vasemmalla puolella oli houkuttelevaa kangasmaata. Ajoin satakunta metriä sivuun päätieltä ja kävin yöpuulle.
2. Näköala Sovintovaaran laelta Inarijärvelle
Klikkaa suuremmaksi.
Keskiviikkona 18.6. lähdin leiripaikaltani kello kahdeksan aikaan. Ivalossa pyörähdin rajavartioston alueella nostalgisissa tunnelmissa: olin asunut siellä vuosina 1964-68. Ivalon jälkeen seurasi niin maisemiensa kuin mutkiensa puolesta nautinnollinen tieosuus Inariin. Tällä välillä poikkesin näköalapaikalle Sovintovaaran laelle katselemaan Inarinjärven mahtavia maisemia. Tie sinne oli paikoin todella jyrkkä, nousu oli varmasti yli 20 prosenttia. Inarissa pysähdyin syömään aamiaista.
Mitä pohjoisemmaksi ajoin, sitä paremmaksi sää tuli. Inarin jälkeen päätin kääntyä Sevettijärvelle ja mennä Norjaan Näätämöstä. Samalla yrittäisin katsastaa tuon tien varrella sijaitsevan Iron Butt –kerhomme nimikkopaikan Rautaperän, jonka Jussi Savola oli kartalta huomannut. Löytyihän se, kun oikein etsin. Nimi luki pienen mökin suuressa postilaatikossa, tosin niin himmeästi, että sen löytyminen oli enemmänkin hyvää tuuria kuin tarkkaa etsimistä. Parempana kiintopisteenä oli miltei samalla kohdalla sijaitseva etäisyystaulu, jossa ilmoitettiin Sevettijärvelle olevan vielä seitsemän ja Norjaan neljäkymmentä kilometriä. Keksisimmeköhän jonkin ajosuoritusjipon, jossa käytettäisiin hyväksi tuota nimikkopaikkakuntaa?
3a-c. Rautaperän maisemissa.
Klikkaa suuremmaksi.
4. Norjan raja Näätämössä. 5. Neidenin koski. 6. Karlebotn Varangin vuonon rannalla.
Klikkaa suuremmaksi.
7. Tunturiylänköä tiellä 98 Ifjordiin. 8. Laksevuonon pohjukassa. 9. Päivällinen Porsanginvuonon rannalla.
Klikkaa suuremmaksi.
10. Skaidin ja Altan välistä tietä. 11. Suomen raja Enontekiössä. 12. Leiri Tornionjoen äyräällä.
Klikkaa suuremmaksi.
Torstaiaamuna lähdin kohti kotia kello kahdeksan aikaan. Ajelin suorinta reittiä Torniosta nelostietä aina Mäntsälään saakka, josta jatkoin valtatie 25:tä Lohjalle. Reitti oli kieltämättä aika tylsä ja ennestään perin tuttu, mutta Oulun jälkeen sille antoi oman mausteensa juhannuksen menoliikennettä vastaan ajaminen. Tosin vasta Jyväskylän pohjoispuolella vastaan tuli yhtenäisiä autojonoja. Merkillepantavaa oli myös että koko retken aikana näin ensimmäiset poliisit vasta tällöin, mutta juuri Keski-Suomessa heitä sitten näkyi sitäkin runsaammin. Ainoa varsinainen ruuhka oli Vaajakosken jälkeen ennen teiden 4, 9 ja 23 risteystä, mutta sen jälkeen sai ajella varsin vapaasti. Kotona olin kello yhdeksän aikaan illalla 970 kilometriä ajettuani. Yhteensä ajoin neljän päivän aikana noin 4750 kilometriä.
Takaisin moottoripyörämatkat -sivulle
© Torsti Salonen 2003