Adolf Alarik Neovius

1858-1913

Pappi, historiantutkija, kansanrunouden kerääjä
Lohjan kirkkoherra 1902-1913

Kuva: Lohjan Museo

Lohjan seurakunnan vuoteen 1323 ulottuvassa kirkkoherrojen luettelossa on monta aikansa kulttuurin merkkihenkilöä. Yksi huomattavimmista on Adolf Alarik Neovius, valtakunnallisesti tunnettu historioitsija, josta Lohjalla tuli paikkakunnan historian tutkimuksen uranuurtaja. Hän oli Lohjan kirkkoherrana vuodesta 1902 vuonna 1913 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka.

Adolf Neovius kuului sukuun, jolla oli vankat pappis- ja sivistysperinteet. Suvun kulttuurivaikutus on jatkunut myöhemminkin, kun Adolf Neoviuksen serkku suomensi nimensä Nevanlinnaksi ja kyseisen sukuhaaran jäsenet ovat saaneet laajaa mainetta matemaatikkoina. Adolf Neovius syntyi 20. kesäkuuta 1858 Uudessakaupungissa, jossa hänen isänsä työskenteli piirilääkärinä. Koulunsa Neovius kävi Porvoossa, josta tuli myöhemminkin hänen elämälleen tärkeä kiinnekohta. Opiskeltuaan teologiaa Helsingin yliopistossa hän sai pappisvihkimyksen vuonna 1885, jonka jälkeen seurasi lähes viiden vuoden työ ylimääräisenä pappina Sakkolassa Karjalan kannaksella.

Sakkolassa Adolf Neovius tapasi viimeisen varsinaisen runonlaulajan Larin Parasken, jolta hän merkitsi muistiin runsaasti ennen tuntematonta kansanrunoutta. Neovius toi runonlaulajan Helsinkiin ja julkaisi vuonna 1890 ensimmäisen varsinaisen tutkimusteoksensa "Kalevalan kotiperästä". Neoviuksen keräämä aineisto on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hallussa. Seurauksena Larin Parasken löytämisestä oli, että nuori pappismies tuli maassamme laajalti tunnetuksi ja hänet kutsuttiin Porvooseen piispa Alopaeuksen yksityissihteeriksi.

Vanhan Porvoon pelastaja

Vanhassa koulukaupungissaan Adolf Neovius innostui historiantutkimuksesta. Jo Sakkolan vuosinaan hän oli alkanut tutkia seurakuntien arkistoja, mutta vasta Porvoossa menneisyyden tietojen etsiminen nousi hänen pääharrastuksekseen. Hän järjesti Porvoon tuomiokapitulin arkiston ja vietti runsaasti aikaa myös keskiaikaisen kaupungin arkistoaineiston parissa. Tuloksina olivat Tuomiokapitulin arkiston luettelon sekä Porvoon historian I osan julkaiseminen vuonna 1900. Piispan mukana Neovius kiersi hiippakunnan seurakuntia ja keräsi niiden arkistoista runsaasti erilaisia tietoja. Porvoon vuosinaan hän toimitti myös Suomen papiston matrikkeliteoksen. Neovius oli Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran perustajajäsen ja sen ensimmäinen sihteeri.

Porvoon paikallishistorian harrastus tuotti näkyvämmänkin tuloksen kuin kirjat. Jo vuonna 1890 Neovius ehdotti sanomalehdessä kaupungin historiaa tallentavan museon perustamista. Kun viisi vuotta myöhemmin kaupungin silloiset johtomiehet suunnittelivat vanhan kaupunginosan uudistamista, jonka yhtenä toimenpiteenä myös vanha raatihuone olisi purettu, Neovius onnistui nostattamaan kaupunkilaisten yleisen mielipiteen vanhan Porvoon säilyttämisen puolesta. Hänen johdollaan perustettiin Porvoon museoyhdistys, joka sai käyttöönsä raatihuonetalon. Se on siitä lähtien on ollut Porvoon museon tyyssijana. Tässä Suomen ehkäpä ensimmäisessä rakennussuojelukiistassa siis turvattiin nyt niin ihaillun vanhan Porvoon säilyminen jälkipolville. Ei siis ole ihme, että Adolf Neoviukselle on vanhan kaupungin sydämeen sijoitettu muistomerkki, jossa samalla myös kunnioitetaan hänen ansiotaan Larin Parasken löytäjänä.

Vuodesta 1893 lähtien Adolf Neovius työskenteli Porvoon tuomiokapitulin notaarina. Hänestä kirjoitettuihin kuvauksiin tutustuessa ei voi välttyä käsitykseltä, että virkatyö oli hänelle ilmeisesti lähinnä toimeentulon vaatima välttämättömyys ja kaiken siltä julkaisemiseen. Kirkkohistorioitsija ja myöhempi Porvoon sekä Tampereen piispa Jaakko Gummerus liikenevän aikansa hän käytti historiatietojen keräämiseen, tutkimiseen sekä kirjoitti Historialliseen Aikakauskirjaan Neoviuksen kuoleman jälkeen laatimassaan muistokirjoituksessa: "Adolf Neovius eli kokonaan ja kerrassaan tieteelliselle työllensä. Mainetta taikka ulkonaisia etuja hän ei sillä etsinyt; ne sisäiset menneisyyden näkemykset, joita nuo vanhat kirjat ja paperit hänelle antoivat, kun hän niiden kimpussa arkistoissa istui tai aamuyöhön saakka pöytänsä ääressä tutki ja kirjoitti, ne olivat hänen suurin ilonsa ja paras palkintonsa."

Vuonna 1901 venäläiset yrittivät yhtenä ensimmäisen sortokauden toimena saada suomalaiset asevelvolliset määrätyksi palvelukseen Venäjän armeijaan. Tätä Suomen autonomian vastaista pyrkimystä vastustettiin maassamme laajalti. Monissa seurakunnissa papit kieltäytyivät lukemasta venäläisten sotilasviranomaisten antamia kutstuntakuulutuksia. Porvoossakaan seurakuntapapistosta ei löytynyt ketään kuulutuksen lukijaa. Silloin piispa määräsi Neoviuksen virkansa puolesta lukemaan sen porvoolaisille ja tämä teki työtä käskettyä. Ilmeisesti se ei ollut Neoviukselle erityisen vastemielistä, sillä hänen poliittinen näkemyksensä oli lähellä Yrjö-Koskislaista vanhasuomalaisuutta eli niin sanottua myöntyväisyyslinjaa. Se piti venäläisten ärsyttämistä tiukan vastarinnan keinoin hedelmättömänä ja uskoi sen johtavan vain entistä tiukempiin sortotoimiin.

Samaan aikaan Lohjalla tilanne oli toisenlainen. Seurakunnan vanha kirkkoherra Anders Adrian Candolin oli kuollut 7. maaliskuuta 1901 ja kappalainen, edesmenneen rovastin poika Emil Candolin hoiti kirkkoherran tehtäviä. Emil Candolin kuului niin sanottuihin perustuslaillisiin, joiden mielestä kaikista Suomen lakien vastaisista toimista oli kieltäydyttävä. Hän ei lukenut kutsuntakuulutusta ja tuomittiin virkavelvollisuuden rikkomisesta menettämään kahden kuukauden palkkansa. Porvoon tuomiorovasti menetti samasta syystä kolmen kuukauden palkan.

Kiistellyksi kirkkoherraksi Lohjalle

Kutsuntakuulutuksen lukemisesta tuli Adolf Neoviukselle merkittävämpi asia kuin mitä hän ehkä koskaan oli osannut kuvitella. Hän nimittäin haki Anders Adrian Candolinin kuoleman jälkeen avoimeksi tullutta Lohjan kirkkoherran virkaa. Vaikka Neovius olikin niin monin sitein kiinnittynyt Porvooseen, Lohjalle häntä luultavasti houkutteli mahdollisuus omistautua vielä enemmän historiantutkimukselle. Lohjan kirkkoherran hyvät tulot antaisivat siihen aiempaa paremman tilaisuuden. Tuomiokapituli asetti Neoviuksen kymmenen viranhakijan joukossa toiselle sijalle, mutta virkaa myös hakenutta kappalaista Emil Candolinia ei asetettu laisinkaan vaalisijalle.

Joulukuun 22. päivänä 1901 Lohjan kirkossa pidettiin kirkkoherranvaalin niin sanottu vaalikysymyspäivä, jossa seurakuntalaiset pyysivät suurella ääntenenemmistöllä neljännelle vaalisijalle suositun kappalaisensa Emil Candolinin. Varsinainen vaalipäivä oli 27. huhtikuuta 1902. Äänestyksessä, jossa äänimäärä oli sidottu äänestäjän varallisuuteen, Candolin sai 2563 ääntä 636 äänestäjältä, Korppoon kirkkoherra H.H. Snellman 48 ääntä 1 äänestäjältä, Neovius 2 ääntä 2 äänestäjältä sekä ensimmäisellä vaalisijalla ollut Hattulan kirkkoherra J.J. Westerlund jäi kokonaan äänittä. Vaalitulos oli siten murskavoitto Candolinille, kun seurakunnan kokonaisäänimäärä oli 3183.

Lohjalaisten hämmästys oli melkoinen, kun toukokuun lopussa tuli tieto, että Lohjan kirkkoherraksi oli kuitenkin nimitetty Adolf Neovius. Miten se oli mahdollista? Lohja oli niin sanottu imperiaaliseurakunta, jossa hallitsijalla oli oikeus nimittää kirkkoherra vaalituloksesta piittaamatta. Venäjän keisarin - Suomen suuriruhtinaan - valtaoikeuksia käyttänyt Suomen Senaatti oli sillä perusteella nimittänyt Neoviuksen. Lohjalaiset yhdistivät heti kipeän kutsunta-asian kirkkoherranimitykseen: kuulutuksen lukenut Neovius palkittiin ja sen lukematta jättänyttä Candolinia rangaistiin.

Neoviuksen nimittämiseen vaikutti todennäköisesti myös se, että senaatin kirkollisasiaintoimituskunnan päällikkönä toimi myöntyväisyysmielinen suomalaisuusmies senaattori Arvid Genetz, lohjalaisen Ahtialan tilan isäntä. Vaikutusvaltainen Genetz halusi ehkä kirkkoherran kaltaisen mielipidevaikuttajan avulla vahvistaa Lohjalla jo entuudestaan vahvaa myötyväisyysmielisyyttä.

Neoviuksen tulo Lohjalle ei tällaisessa tilanteessa ollut helppo. Kun hän pian nimityksen saatuaan kirjoitti v.t. kirkkoherra Candolinille pyytäen tältä muutamia toimia muuttonsa valmisteluapuna, Candolinin vastaus oli ymmärrettävästi jäätävä. Uuden kirkkoherran ja hänen kappalaisensa suhteet tuskin olisivat voineet olla kehnommat. Neoviuksen saavuttua Lohjalle 1. heinäkuuta 1902 monet näyttivät avoimesti vastemielisyyttään; esimerkiksi muistellaan useiden - myös lohjalaisen kotiseututyön perustajan Robert Boldtin - poistuneen huoneesta aina, kun Neovius astui sisään. Kirkkoherraa ei juuri pyydetty pitämään toimituksiakaan, joten hänelle jäi hyvin aikaa omistautua rakkaille harrastuksilleen. Toisaalta hän ehkä myös haki lohjalaisten hyväksyntää osoittamalla mielenkiintoa paikkakuntaa ja sen menneisyyttä kohtaan.

Paikallishistorian uranuurtaja

Adolf Neovius jatkoi Lohjalla kirkkohistoriallisia tutkimuksiaan ja toimitti edelleen papiston matrikkelia, mutta ainakin jo 1300-luvulta periytyvän emäseurakunnan sekä sen monien merkittävien kartanoiden historia oli luonteva reitti Lohjan paikallishistorian pariin. Siinä Neovius kohtasi varsin neitseellisen maaperän. Lohjalla oli tosin jo 1894 perustettu maan ensimmäinen kotiseutututkimusyhdistys, Lohjan Kotiseutututkimuksen Ystävät, jonka tarkoituksena oli Lohjan pitäjänkertomuksen aikaansaaminen. Kyseessä ei kuitenkaan ollut pitäjänhistoria, vaan suunnitellussa kertomuksessa tultaisiin käsittelemään myös muun muassa Lohjan luontoa ja elinkeinoelämää. Kun yhdistyksen keskeisissä henkilöissä ei ollut yhtään historioitsijaa, sen alkuvuosien toiminta oli painottunut paikkakunnan luonnon tutkimiseen ja ensimmäiset yhdistyksen julkaisusarjassa "Lisiä Lohjan Pitäjänkertomukseen" painetut teokset käsittelivät pääasiassa sitä. Vain kaksi niistä edes sivusi historiaa, eli Emil Nervanderin kirjoitus Lohjan kirkosta ja sen maalauksista sekä Axel O. Heikelin kirjoitus Kiviajan ja vanhemman rauta-ajan löydöistä Lohjalla. Adolf Neoviuksessa Lohja sai ensimmäisen varsinaisen historioitsijansa.

Lohjalla Neovius paneutui heti seurakunnan arkiston järjestämiseen ja työn seurauksena kirjoitti seurakunnan historian "Lojo Sockens kyrkliga förhållanden I 1323-1706", joka julkaistiin 1907. Teos sai täydennystä vuonna 1912. Tässä toisessa osassa Neovius käsitteli Lohjan kirkkoherroja vuosina 1706-1745. Molemmat julkaistiin alun perin artikkeleina Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran julkaisusarjassa "Finska Kyrkohistoriska Samfundets Meddelanden", mutta niistä otettiin eripainokset Lohjan Kotiseutututkimuksen Ystävien julkaisusarjaan "Lisiä Lohjan Pitäjänkertomukseen". Kyseessä olivat ensimmäiset tieteellisen historiantutkimuksen mitat täyttävät Lohjan paikallishistoriaa käsittelevät tutkielmat, joten Neoviusta voidaan kiistatta pitää Lohjan paikallishistoriantutkimuksen uranuurtajana. Hän käytti niissä myös muuta kuin seurakunnan omaa lähdeaineistoa, esimerkiksi tuomiokirjoja sekä verotusasiakirjoja.

Molemmat teokset ovat enemmän kuin vain seurakunnan historiaa. Neovius pohtii muun muassa Lohjan nimistöä, kirjoittaa useista merkittävistä henkilöistä ja maatiloista. Ne ovat myös tekijälleen tyypillisiä sikäli, että suuremmat linjat tahtovat hukkua pienten asiatietojen monipuoliseen runsauteen. Neoviuksella näyttää olleen tarve esittää kaikki mahdolliset tiedossaan olleet yksityiskohdat, olivatpa ne kokonaisuuden kannalta merkittäviä tai eivät. Tulos on siksi varsin raskaslukuinen, mutta sille, joka etsii tietoa jostakin tietystä yksittäisestä asiasta, Neoviuksen kirjat ovat asiarunsaudessaan erinomainen tiedonlähde. Siksi myös monet myöhemmät Lohjan historiaa tutkineet ovat nojautuneet Neoviuksen perustyöhön. Gabriel Rein Lohjan historian I osassa sekä Heikki Ylikangas Lohjalaisten historian I osassa ovat pystyneet hyödyntämään Neoviuksen seurakuntahistorioita tavalla, joka on säästänyt heiltä runsaasti arkistotyötä.

Uusi kirkkoherra piti tärkeänä saada seurakunnan arvokkaat asiakirjat turvalliseen säilytyspaikkaan ja ryhtyi ajamaan paloturvallisen arkistotilan rakentamista pappilan yhteyteen. Neoviuksen kaukonäköisyydestä todistaa se, että hän esitti arkistotilan aikaansaamisessa yhteistyötä kunnan kanssa, jotta myös sen asiakirjat voitaisiin säilyttää siellä. Kirkkoherra halusi myös varata arkistohuoneesta erillisiä lukittavia kaappeja yksityistenkin - esimerkiksi kartanoiden - vanhoille asiakirjoille. Kyse oli siis maan vanhimman kotiseutuarkiston perustamisesta. Hanke toteutui vuonna 1911 ja silloin pappilarakennuksen päätyyn noussutta tiilistä arkistohuonetta pidetään ensimmäisenä tällaisena hankkeena Suomessa ja se oli esikuva monien muiden seurakuntien vastaaville rakennussuunnitelmille.

Seurakunnan historian ohessa kirkkoherra Neovius ryhtyi tutkimaan lohjalaisten kartanoiden ja merkittävien maatilojen vaiheita. Luultavasti aloite tuli kirkkoherran taholta, mutta tilahistorioiden taloudellisena taustavoimina olivat yleensä kunkin tilan omistajat. Kirkkoherra tuskin pyysi työstään palkkiota, mutta näin tehtyjen kirjojen suoranaiset kustannukset tulivat pääasiassa tiloilta aina painatusmenoja myöten. Ehkäpä idea tilahistorioiden kirjoittamiseen tuli Gabriel Reinin vuonna 1907 julkaisemasta Laakspohjan kartanon historiasta.

Adolf Neovius julkaisi vuosina 1907-1912 kaikkiaan kahdeksan kartano- ja tilahistoriateosta, joissa käsitellään laajemmin yhteensä neljäntoista lohjalaisen maatilan menneisyyttä. Niistä ensimmäisenä valmistui Vaanilan kartanon historia. Sitä seurasivat Hiiden ja Roution, Karnaisten Koivulan ja Setolan, Lylyisten Hontin sekä Sepän, Ojamon, Kyrkstadin sekä Kittfallin historiat. Viimeisenä julkaistiin kirja Paloniemen, Outamon, Humppilan sekä Varolan tilojen historiasta. Myös tilahistorioille on tyypillistä syvällinen perehtyminen monipuolisiin lähteisiin ja siitä kumpuava yksityiskohtaisten tietojen runsaus. Niitäkin ovat myöhemmät paikallishistorioitsijat voineet hyödyntää omia teoksia kirjoittaessaan. Yhtä kattavaa ja perusteellista tilahistoriasarjaa ei ole tietääkseni vieläkään kirjoitettu yhdelläkään muulla Suomen paikkakunnalla.

Myös Lohjan pedagogian opettajamatrikkelin kokoaminen kuului Neoviuksen paikallishistoriallisiin saavutuksiin. Lohjan historiaan kohdistuvien tutkimustensa rinnalla hän teki jatkuvasti valtakunnalliseen historiaan - erityisesti kirkkohistoriaan - kohdistunutta tutkimustyötä ja kirjoitti ahkerasti erilaisiin tieteellisiin julkaisuihin.

Ensimmäisen sortokauden päättyminen vuonna 1905 liennytti tunteita ja kirkkoherran aktiivisuus paikallishistorian sekä kotiseututyön parissa oli omiaan umpeuttamaan hänen nimityksensä avaamia haavoja. Siten Adolf Neoviuksesta tuli vähitellen lohjalaisten hyväksymä ja arvostamakin kirkkoherra. Tästä arvonannosta todistaa kyky toteuttaa edellä mainittu arkistohanke sekä se, että Neovius valittiin vuonna 1908 Lohjan Kotiseutututkimuksen Ystävien puheenjohtajaksi, jota tehtävää hän hoiti kuolemaansa saakka. Hänet nimitettiin myös kotiseutututkimusyhdistyksen ensimmäiseksi kunniajäseneksi 9. elokuuta 1913. Yhteiset tavoitteet olivat siis korjanneet suhteet myös Robert Boldtin kanssa ja kotiseutuyhdistys julkaisikin kaikki Neoviuksen paikallishistorialliset kirjoitukset sarjassaan "Lisiä Lohjan Pitäjänkertomukseen".

Aiemmin tuli esille, että Neovius oli perustamassa Porvoon museota. Siksi ei ole yllättävää, että hänen puheenjohtajakaudellaan Lohjan Kotiseutututkimuksen Ystävät ryhtyi samanlaiseen hankkeeseen myös Lohjalla. Ilmeisesti juuri Neoviuksen avulla Porvoon museon silloinen johtaja Ossian Wichmann saatiin neuvonantajaksi ja kesällä 1911 pidetyillä kotiseutupäivillä voitiin Lohjan Museo perustaa. Tässä tilaisuudessa Neovius puhui Lohjan seurakunnan vaiheista keskiajalla ja sen keskiaikaisista sielunpaimenista. Kirkkoherra oli kuitenkin enemmän tutkija kuin käytännön organisaattori ja Robert Boldtin tehtäväksi jäi museotoiminnan tekninen käynnistäminen.

Adolf Neoviuksella oli tärkeä ansio siinä, että Lohjaa pidettiin 1900-luvun alun Suomessa maan parhaiten tutkittuna maaseutupaikkakuntana. Hänen 11 Lohjan paikallishistoriaa käsittelevää julkaisuaan ilmestyivät hämmästyttävän nopeassa tahdissa vain viiden vuoden aikana. Vaikka Neoviuksen koko työkausi paikkakunnalla jäi ainoastaan runsaan 11 vuoden mittaiseksi, hänen merkityksensä Lohjan ja myös koko Suomen paikallishistorian tutkimuksen uranuurtajana on huomattava ja kiistaton. 1930-luvulla julkaistussa Kansallisessa elämäkerrastossa Neoviuksesta on oma artikkelinsa.

Hauta

Adolf Neoviuksen hauta Lohjan Pyhän Laurin kirkkomaalla.
Klikkaamalla kuvaa näet hautakiven suurempana. Kuva: Torsti Salonen
.

Ennenaikainen kuolema

Adolf Neovius ei pitkään ehtinyt nauttia asemastaan arvostettuna kirkkoherrana ja paikallisen historian tutkijana. Itseä säästämätön uurastus heikensi hänen terveyttään ja elämänsä parin viimeisen vuoden aikana hän oli pitkiä jaksoja työkyvytön. Ulkomaille tehdyistä terveydenhoitomatkoistakaan ei ollut apua, vaan voimat uupuivat ja Adolf Neovius kuoli 15. marraskuuta 1913. Edellä mainitussa muistokirjoituksessaan Jaakko Gummerus kirjoitti: "Epäilemättä se seikka, ettei hän koskaan itselleen lepoa suonut, oli osaltaan syynä siihen, että hänen terveytensä niin aikaisin murtui. Mutta ellei hänen työaikansa vuosissa mitaten tullut pitkäksi - olihan hän kuollessaan vain 55-vuotias - tulivat hänen elämässään tunnit ja minuutit niin tarkkaan käytetyiksi, että hän sai jälkeä paljon enemmän kuin moni muu vuosikymmeniä kauemmin elänyt ja edullisemmissa ulkonaisissa oloissa työskennellyt tutkija."

Lohjalla Adolf Neovius kiistatta kuuluu seurakunnan historian merkittävimpiin esipaimeniin. Ei ehkä niinkään pappismiehenä ja teologina, mutta kulttuuripersoonana ja historiantutkijana. Hän on ansaitusti saanut viimeisen leposijansa Pyhän Laurin kirkkomaalla keskiaikaisen temppelin koillispuolella, jonne seurakunnan kirkkoherrojen haudat ovat 1800-luvun alusta lähtien sijoitettu. Kappalainen Emil Candolinkin sai Neoviuksen kuoleman jälkeen hyvityksen syrjäytyksestään, sillä hänet nimitettiin tämän seuraajaksi ja hän hoiti Lohjan kirkkoherran virkaa aina omaan vuonna 1933 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka.


© Lohjan historiaseura & Torsti Salonen 2002
www.lohjanhistoria.net