Aleksanteri II:n Suurtorilla olevan patsaan jalustassa kirvestä pitelevän
suomalaisen rahvaanmiehen mallina seisoi aikoinaan Gustaf Bom.
Klikkaamalla kuvaa näet jalustan suurempana.
Kuva: Torsti Salonen
Edustajamme käy Lohjan Kirkniemessä haastattelemassa soturi Bomia.
Ja jos asia teitä pitemmälti kiinnostaa, niin tämä Bom - poliisina ollessaan tunnettu liikanimeltä Iso-Pommi - on tavattavissa Lohjan Virkkalasta Kalkkitehtaan sahalta, jossa hän nyt vanhuuden päivinään on yövahtina. - Tällaisen tiedoituksen lähetti toimitukselle eräs lehtemme ystävä henkilöstä, jonka kuvaa jokainen helsinkiläinen melkeinpä joka päivä sivu kulkiessaan vilkaisee. Pataljoonalainen Gustaf Bom - entisen keisarillisen henkivartioväen kolmannen pataljoonan sotilas - on hänkin eräs niistä maamme monista tuntemattomista merkkimiehistä, joiden toimista ja pikku palveluksista ei nykypolvi tiedä paljonkaan. - Me tietenkin lähdimme etsimään tätä tarkka-ampuja Gustaf Bomia, jonka kuva koristi vanhoja viisisatamarkkasiamme ja joka vaatimattomana seisoo kirves kädessään Aleksanteri 11:n patsaan jalustassa Helsingin Suurtorilla suomalaisen rahvaanmiehen tunnuksena. Emme kuitenkaan löytäneet häntä Lohjan Virkkalasta vaan Lohjan Kirkniemestä, vanhan lasitehtaan työläiskasarmista, jossa hän iäkkään vaimonsa ja nuoren pirteän kasvattipoikansa kanssa elelee vanhuuden päiviään.
On ihmeellistä, kuinka ryhdikkäinä nuo vanhat suomalaiset soturit seisovat, vaikka pitkien vuosikymmenien taakka hartioillaan lepää. He näyttävät ikään kuin uhmaten heittävän luotaan vanhuuden vaivat ja harmaudet - ja kun tulee puhe niistä ajoista, jolloin pöly leirikentillä kiehui, komentosanat kaikuivat, hevoset ravasivat ja koura kiristi kiväärin tukkia, terästyy katse tuikeaksi ja äänikin muuttuu karskin sotilaalliseksi. Entisessä Suomen sotaväessä osattiin - totta vieköön - koulia mies vätyksestäkin!
- Kertokaapa, kuinka kuvanveistäjä Walter Runeberg nimenomaan teidät malliksensa löysi Aleksanteri II:n patsaan jalustaa muovaillessaan? kehoittaa reportteri.
- Jaa että kuinkako? - Niin no - sehän oli varsin yksinkertainen juttu, vastasi soturi Bom ja kiikkuu keinutuolissaan. Elokuun lopulla vuonna kahdeksantoistasataa ja yhdeksänkymmentäneljä palasimme Krasnoje Selon leiriltä Helsinkiin. Eräänä kauniina päivänä komennettiin sitten tavallisuudesta poikkeavana aikana komppania vanhan kaartinkasarmin aulaan rintamaan. Komppaniamme päällikkö, luutnantti von Renhausen saapui aulaan tuntematon siviilimies mukanaan. Puhuivat "ruohtia" aikansa ja sitten lähti se samainen siviilimies tarkastamaan riviämme. Jokaisen miehen kohdalla hän seisahtui toviksi ja mittaili katseellaan miestä päästä jalkoihin. Sitten taas jatkoi tarkasteluaan. Me ihmettelimme tätä tällaista tarkastusta - taisipa joku hymyilläkin - mutta kun siviili tuli minun kohdalleni, pysähtyi hän pitemmäksi aikaa. Minä jo pelkäsin, että mitähän se minusta - ja päässäni kiersivät kiireen vilkkaa kaikki viime päivien tapahtumat, että oliko - nähkääs - jotain syntiä tullut tehdyksi! Mutta kun omatuntoni oli puhdas, katselin vain siviiliherraa kirkkain silmin. Minut käskettiin rivistä ja luutnantti selitti asian ja komensi minut sen siviiliherran, joka olikin itse kuvanveistäjä Walter Runeberg, malliksi Ateneumin kolmannen kerroksen erääseen nurkkahuoneeseen, joka oli hänen, atelierinsa.
- Niin minä sitten seisoin mallina noin kaksi tai kolme tuntia joka päivä viiden viikon aikana, jatkaa vanhus. Palkkaa sain yhden markan kerralta, joka siihen aikaan oli suuri raha - ainakin tavalliselle sotilaalle. - Ja Gustaf Bom iskee veitikkamaisesti silmää ja muistelee, että olut noihin aikoihin maksoi Helsingissä kaksikymmentäviisi penniä pullo.
- Juttelitteko kuvanveistäjä Runebergin kanssa?
- Mitäs me olisi juteltu, kun hän ei osannut suomea ja minä en taas pärjännyt ruotsinkielessä, vastaa soturi Bom. - Seisoin vain aikani tuolilla tavallisessa lepoasennossa. Vasen käsi oli koukistettu ylös ja oikeassa pitelin kirvestä. - Mallinaoloani varten oli minun ostettava siviilivaatteita, joiden hinnan kuvanveistäjä Runeberg minulle tietenkin korvasi. Sellaiset ruskeahkot housut ostin eräästä vanhojen vaatteiden kaupasta ja ne maksoivat kuusi markkaa - mutta siinä se peijakkaan kauppias minua jymäytti, sillä housut olivat kerrassaan huonot, vähän päältäpäin silatut ja silitetyt!
- Kuinka suureksi patsasluonnos tehtiin?
- Puolentoista metrin korkuiseksi, vastaa vanhus. Se naisen patsas, jota minä vasemmalla kädelläni kaulailen, oli jo valmiina nurkassa. - Minä seisoin tuolilla, mutta ei sitä tuolia siihen muovailtu, hän lisää.
Gustaf Bom muistaa vielä täsmälleen asennon,
jossa hänen aikoinaan tuli seisoa Walter Runebergin edessä 2-3 tuntia päivässä.
Kuva: Seura.
- Te taisittekin olla pataljoonan pisin mies.
- Eikö mitä, vastaa soturi Bom. Pisin mies oli. muistaakseni Jussi Nyman, jonka pää keikkui parin metrin korkeudessa. Minä olin vasta kolmas, vai neljäskö lienen ollut en nyt niin tarkoin muista.
Herroista kenraaleista kertoo vanha soturi vissillä arvonannolla - Paljon suuremmalla arvonannolla kuin itsestänsä keisarista, joka tämän vanhan sotaveteraanin mielestä oli "vain sellainen pojankloppi" nimittäin viimeiseksi tsaarien istuimella kököttänyt pujopartainen Niku. Keisari Aleksanteri III oli sentään liiaksikin miehen näköinen oikea jättiläinen, joka kyllä vavahdutti kenraalienkin polvia kentälle tullessaan, saatikka sitten halvan rivimiehen. Vahinko vain, etteivät tämän jättiläistsaarin työt suomalaisen miehen silmillä katseltaessa herätä vähääkään ihailua.
- Te olitte sitten kai kolmannen tarkka-ampujapataljoonan paras ampuja - niinkö?
- No se on varma, vastaa vanhus ja alkaa kertoa tarkemmin leirillä suoritetusta ammunnasta. - Tavallisesti ammuttiin 200-1000 metrin matkoilta 35 panosta välimatkojen vaihdellessa - viisi panosta aina kultakin matkalta. Maaleina oli sellaisia "ukonkuvia" - joskus oli maalina kokonainen "ukko", joskus "puoliukko" ja joskus vain "ukonpää". Me paukutimme kuin onnettomat. Kuusisataakin ampujaa täräytteli maaleihinsa yhtä aikaa - ja arvaahan sen, että siinä räiske kävi! Ryssät eivät yleensä pärjänneet meille suomalaisille alkuunkaan reikien teossa, vaan täräyttelivät vain tuliluikuillaan - minne lienevät täräytelleet. Mutta me pojat kyllä osattiin ampua ja herrat eivät väsyneet meitä kiittelemästä. Joskus joku korkea kaluunaherra tuli oikein kädestä pitäen tervehtimään ja kiittelemään.
- Pika-ammunta - jatkaa soturi Bom - oli sellaista leikkiä, että kolmessakymmenessä sekunnissa piti paahtaa maaliin kymmenen panosta. Siinä olikin kiirettä ihan tarpeeksi, kun vielä tietysti piti tähdätä jokainen kuti noin niinkuin osapuilleen maaliin osumaan. Minäkin paahdoin, minkä kerkesin ja jokainen luoti lävisti kyllä vissisti "ukonkuvan". - Näistä ansioistani minä sitten kunniamerkkinikin sain - ja sen. keisarin kultaisen kellon.
- Onko teillä vielä kello jäljellä
- Ei ole, mutta kyllä saatte uskoa, että se on s a a t u, vakuuttaa vanhus. Seisoohan näissä papereissakin niin! - Selitämme vanhalle sotilaalle, ettemme suinkaan epäile, etteikö hän keisarin kelloa olisi saanut, mutta olisimme vain halunneet nähdä, minkä näköinen se oli.
- No, olihan se komea rustinki, vastaa Bom. Avainkin oli kuin pieni kivääri ja kiväärin kuvat oli kaiverrettu kellon kanteenkin. Kello oli kahdeksantoista karaatin kultaa, kun taas perät olivat neljäntoista. - Upseerit arvostelivat kellon hinnan noin 450 markaksi silloista rahaa - ja se oli jo paljon, lisää vanhus. - Keisari itse onnitteli kädestä pitäen kaikkia niitä, jotka tämän arvokkaan lahjan onnistuivat saamaan, ja me pojat pokattiin, jotta kantapäät olivat hellinä - ja ryssät olivat kateudesta pakahtua . . .
Sitten kun Suomen sotaväki venäläisellä mahtikäskyllä lopullisesti hajoitettiin, joutuivat sotilaat kuka minnekin. Gustaf Bom palveli valtiota vielä usean vuosikymmenen ajan poliisina eri puolilla Uudellamaalla - mm. Helsingissä. Kotiseudullaan, Lohjalla, kantoi hän niin ikään esivallan patukkaa kunnialla ja "Iso Pommi" tunnettiin naapuripitäjissäkin. - Nyt toimii tämä entinen mestariampuja ja mies, jonka piirteet jäävät Helsingin Suurtorille tuleviksi ajoiksikin hienoon keisarilliseen seuraan vaiteliaana kuvaamaan suomalaista rahvaan miestä, yövahtina Lohjan Kalkkitehtaan sahalla ja muistelee ja kertoilee kasvattipojalleen menneitä.
Bomin kuva oli vuoden 1898 mallisessa 100 markan, eikä 500 markan setelissä,
toisin kuin alkuperäisessä artikkelissa mainittiin.
