Suomen Kuvalehti 1875
1. joulukuuta 1875 n:o 71, s. 273-274.Ojamon rautakaiwanto Lohjalla.
Oli kaunis kesäinen ilta; laskewa aurinko heitti wielä jäähywäisikseen wiimeiset kirkkaat säteensä, jyrkästi eroittaen walo- ja warjopaikat toisistansa. Silloin oli pienellä matkaseurueella tämä tässä kuwattu outo näkö silmien edessä. Edessä kaareutui mustana, synkkänä kallioon hakattu, jokseenkin korkea portti. Portin alla makasi umpisalaisena musta, paikoittain wihertelewä lammikko. Oli aiwan kuin olisi täällä todellisuudessa nähnyt jonkun Dorén kuwista, joilla tämä mainio piirustaja on koettanut silmienkin nähtäwäksi tuoda Danten eriskummalliset, synkät mielikuwitelmat Manalasta. Täällä jos missä - se ajatus wastustamattomasti tunki mieleen - oli portti Tuonelan tuntemattomille alantehille.
Entäs tuo komea, uuden-aikainen herraskartano, joka kohta portin takaa näkyi, eikö se kerrassaan häwittänyt kaikkia semmoisia Dante-kuwitelmia? Outo oli tosin se wastakohta, mutta se teki kenties waikutuksen wielä woimallisemmaksi. Oli ikään kuin olisi nähnyt turhamaisen, maailmallisen elämän, joka kopeana kohotteleikse ja ajattelemattomana hyörii juuri pohjattoman sywän, ijän-ikuisen kadotuksen nielun partaalla. Ja paitsi sitä kuului taas tuon komean kartanon puolelta ääniä, jotka sen iloiselle näölle oliwat outona wastakohtana. Wälin kuului sieltä kaikellaisten eläwäin äänten matkimista, wälin raakaa, luonnotonta, peloittawaa naurun hohotusta, wälin sekawia, keskenään kaikkea yhteyttä wailla olewia sanoja ja huudahduksia - se oli onneton mielipuoli, joka itseksensä istui herraskartanon eturappusilla!
Me seisoimme Ojamon kaiwannon suulla. Me olimme kawunneet alas niin sywälle kuin tätä nykyä wielä woi päästä, kaidalle kaistaleelle kaiwannon molempien awarain aukkoin wälillä. Musta, wedellä täytetty kita ammotti edessämme, samallainen ammotti myös takana.
Ojamo on wanhin rautakaiwanto meillä Suomessa. Kustaa Waasan aikoina jo alkoi Raseporin läänin mahtawa omistaja Eerik Fleming "porauttaa pois harmaakiwi-kalliota ynnä muuta" malmisuonen päältä ja sai w. 1541 kuninkaalta itselleen sekä perillisilleen wahwistuskirjeen tämäm rautakaiwannon omistamiseen, sillä ehdolla että kruunulle maksaisi joka 12:n kippunnan. Warmaa tietoa ei kuitenkaan ole kuinka paljon siihen silloin työtä pantiin; säännöllisessä, lakkaamattomassa toimessa näemme sen wasta sata wuotta myöhemmin, jolloin malmi, jota kehuttiin runsaaksi ja erittäin hywäksi, kuljetettiin likeiseen Mustion ruukkiin. Taas sata wuotta myöhemmin kuului jo walituksia, että Ojamon kaiwannolla "on wesitauti", ja wielä sata wuotta myöhemmin, meidän aikanamme, se jätettiin kokonaan ja on nyt reunojansa myöten täynnä wettä. Työn teettäjinä siinä on olleet wälittäin yksityiset henkilöt, wälittäin kruunu.
Souda joskus satasaarista, kaunista Lohjanselkää myöten eteläänpäin, niin paistaa jo kaukaa sinulle wastaan korkea ranta ja siltä rannalta pikku kaupunki. Kaupunkiko? kysynee moni ihmeellä - eihän semmoisesta mikään maantiedon oppikirja täällä tiedä - niin erehtymään minä satuinkin, eihän sillä olekaan kaupungin nimi ja karahtööri, waan eipä toki kukaan sitä woi paheksia, jos arwonimeä wähän parannellaan.
Meidän edessämme on L o h j a n n u m m i, wäkirikkaan ja warakkaan Lohjan pitäjän kirkonkylä. Suureksi osaksi hywin rakennettuin talojensa, säännöllisten katujensa ja erittäin komean, wanhan kirkkonsa, apteekkinsa, postikonttorinsa y. m. suhteen sen ansaitsisikin täydellä syyllä kaupungin nimen, kumminkin yhtä hywin kuin Käkisalmi taikkapa Naantali. Näköala, joka tässä walitettawasti ulkomaalaisen puunleikkaajan käsissä on epäselwäksi tullut, on mitä ihanimpia: awaran selän perällä lehtoisia, wiheriäisiä saaria ja niiden wälillä salmia, jotka awaawat silmälle taas uusia selkiä, ja siellä täällä kauniita herraskartanoita puistoineen.
Lohja on wanhimpia pitäjiä Uudellamaalla. Sen kirkkoa oli ensin yritetty rakentaa toiseen paikkaan, kahdeksan wirstan päähän nykyisestä, Kirkniemeen (ruots. Gerknäs). Siitä tarinoipi kansa, että mitä päiwällä walmistui, se yöllä aina jälleen musertui, josta syystä wiimein waljastettiin härkäpari reen eteen ja katsottiin, minne ne meniwät; härät seisahtuiwat nykyiselle nummelle, johon sitten kirkko tuli. Sen rakentajaksi palkattiin, niin kuin ainakin, jäntewä jättiläinen. N:o 69:ssä on jo kerrottu kuinka Hiidenweden jättiläinen tätä työtä aikoi häwittää kiwenheitolla. Tähän tarinaan on nyt wielä Lohjalta saatu se lisä, että Hiisi, Lohjan kirkolle kiweä kantaissaan, kohtasi miehen, jolla oli selässään säkillinen rikkinäisiä saappaita. Tältä Hiisi kysyi, kuinka paljon wielä oli matkaa kirkolle, waan mies weitikka, joka asian ymmärsi, wastasi kaikkein noiden saappaitten häneltä kuluneen sieltä tänne tullessa. Silloin Hiisi epätoiwossaan heitti kiwensä siihen paikkaan, missä se nyt on. Kirokiwi kuuluu wieläkin aina pyörähtäwän ympäri, joka kerta kun Lohjan kirkon kellot kuulee.
Entiseen aikaan (hamaan wuoteen 1838) pidettiin täällä Lohjannummella joka wuosi markkinat, joihin paljon kansaa kokoontui. Luultawasti sai kuningas Kustaa Waasa semmoisessa tilaisuudessa käydessään syyn siihen waroitukseen, jonka antoi pojallensa Juhana herttualle. "Älä suinkaan", kirjoitti hän, "ole paljon Suomen talonpoikain seurassa. Muistathan kuinka he, koska me molemmat Lohjan kautta kuljimme, humalapäissään huusiwat ja pauhasiwat."
