Kaikki oikeudet tähän kirjavihkoseen ovat Pyhän Ursulan seurakunnan omistuksessa!


***

Paavi Johannes Paavali II julisti äiti Ursula Ledóchowskan autuaaksi vuonna 1983. Kirkko tunnusti täten virallisesti, että äiti Ursula oli elänyt maan päällä esimerkilistä kristillistä elämää ja saavuttanut taivaassa autuuden kruunun.

Tämä puolalaissyntyinen sisar ja uuden sääntökunnan perustaja asui ennen ensimmäistä maailmansotaa muutaman vuoden Suomessa Karjalan Kannaksella, silloisessa Kaakkois-Suomessa, ja hän perusti sinne tyttöjen sisäoppilaitoksen, jota hän itse johti. Niinpä tuntui luon- nolliselta, että kun nykyiseen Kaakkois-Suomeen perustettiin vuonna 1985 katolinen kappeliseurakunta, sen suojeluspyhimykseksi valittiin juuri "kaakkois-suomalainen" autuas äiti Ursula. Vuodesta 1991 lähtien Autuaan Ursulan seurakunta on ollut virallinen seurakunta. Seurakunta sai oman kirkon Kouvolaan vuonna 1993.

***

Lapsuus, suku ja perhe

Autuaan äiti Ursulan alkuperäinen nimi oli Julia Maria Ledóchowska. Hän oli puolalainen kreivitär, mutta hänen synnyinmaansa oli. Hän syntyi 17.4.1865, ensimäisenä pääsiäispäivänä, Loosdorfin linnassa.

Ledochowskit olivat vanha, kunnioitettu aatelissuku. Julian isänisä osallistui Puolan kansannousuun Venäjän herruutta vastaan vuonna 1830 ja oli yksi tämän liikkeen johtajista. Silloin ei Puolaa ollut olemassa valtiona. Se oli jaettu Venäjän, Itävallan ja Preussin kesken. Myös Julian isän veli oli merkittävä henkilö. Hän oli kardinaali Mieczyslaw Ledóchowski, Puolan kirkon primas ja myöhemmin Uskon levittämisen kongregaation esimies Roomassa.

Julian isä, kreivi Antoni Ledóchowski oli joutunut pakenemaan Itävallan alueelle, ja hän toimi upseerina Itävallan armeijassa. Hän oli naimisissa, mutta jäi leskeksi. Sen jälkeen hän solmi uuden avioliiton sveitsiläisen Josephine Salis-Zizersin kanssa. Heille syntyi kahdeksan lasta, joista osa kuoli pieninä. Julialle olivat erityisen läheisiä vanhempi sisar Maria-Teresa ja nuorempi veli Wlodzimierz, jotka molemmat omistautuivat Julian tavoin kirkon palvelukseen. Maria-Teresasta tuli Pyhän Peter Claverin lähetysssääntökunnan perustaja, jota kutsuttiin "Afrikan äidiksi". Hänet julistettiin autuaaksi vuonna 1975. Wlodzimierz ryhtyi jesuiitaksi, ja vuonna 1915 hänet valittiin järjestönsä korkeimmaksi johtajaksi eli kenraaliksi, jonka asuin- paikkana on Rooma.

Näin kreivi Antoni Ledochówskin perhe antoi kirkolle kaksi autuasta ja suuren sääntökunnan johtajan, joka hänkin kuoli pyhän ja hurskaan miehen maineessa. Niinpä Ledóchowskin perhettä onkin mainittu kristillisen perheen ja kasvatuksen esikuvaksi. Kun äiti Ursulan eli Julia Ledochówskan elämää tutkittiin autuaaksijulistamisprosessin takia, käännyttiin myös hänen entisen koulunsa ylisisaren puoleen. Huhtikuussa 1968 tämä kirjoitti paaville: "Vakaumuksemme ja toivomme on, että Jumalan palvelijattaren M. Ursula Ledóchowskan autuaaksijulista- minen voisi olla maailmalle uusi osoitus sekä kodin että katolisen koulun antaman kristillisen kasvatuksen arvoista."

Julia syntyi syvästi kristilliseen perheeseen. Koti ja koulu ohjasivat häntä lempeästi, mutta määrätietoisesti Jumalan rakkauden tielle. Molemmat vanhemmat omistivat lapsilleen paljon aikaa ja opastivat näitä esimerkillään. Äiti kutsui Juliaa "Jülchenikseen", isä "päivänsäteekseen". Äiti rukoili lastensa kanssa joka ilta ja opetti heille muun muassa "Terve Marian" ja johdatti heidät rakastamaan Jumalan Äitiä. Hänen ansiotaan on myös se, että Raamattu tuli Julialle hyvin rakkaaksi jo nuoruudessa. Hän itse kertoi myöhemmin: "Nuoruudestani asti minä olen lukenut Raamattua innostuksella. Täältä minä löydän valon ja elämän ehtymättömän lähteen...Sydän uudistuu. Se lähtee jälleen käyntiin ja saa uutta rohkeutta." Isä, joka muuten tunnettiin ankarana miehenä, teki usein kävelyretkiä Julian kanssa ja opetti tämän rakastamaan luontoa ja luonnontieteitä. Samoin hän opetti Juliaa rakastamaan taiteita. Kreivi oli itse taiteentuntija ja -harrastaja. Julia harrasti taidemaalausta, ja myöhemmin hän opetti koulussa kuvaamataitoa. Hän maalasi aikuisena esikuvien mukaan useita tauluja, joista yksi on Krakovan ursuliinisisarten kappelissa alttaritauluna, toinen Pniewyn kirkon sivukappelissa ja kolmas Roomassa sisarten talossa äiti Ursulalle omistetussa museohuoneessa.

Julian syntyessä Ledóchowskin perhe asui Loosdorfissa aatelislinnassa. Vuonna 1874 perheen oli muutettava vaatimattomampaan asumukseen. He hankkivat talon St. Pöltenistä, joka on melko lähellä Wieniä. Siellä asuessaan Maria-Teresa ja Julia kävivät nk. "Englantilaisten neitien" pitämää luostarikoulua. Julia opiskeli koulussa viisi vuotta. Hän oli hyvä ja ahkera oppilas, ja hänen käytöksensä oli erinomaista. Luostarikoulun opettajat muistelivat Juliaa eloisana ja hilpeänä tyttönä, hienotunteisena, avoimena ja toverillisena. Julia osallistui mielel- lään myös luostarisisarten sosiaaliseen toimintaan. Hän kävi heidän kanssaan kuuromykkien koulussa ja auttoi St. Pöltenin kaupungin köyhiä.

Julian perhe puhui kotikielenään ranskaa. Äidin kanssa Julia puhui tämän äidinkieltä, saksaa. Isä opetti Julialle puolaa, josta tuli Julian tärkein kieli kuitenkin vasta perheen muutettua Puolaan. Puolaksi Julia kirjoitti myöhemmin kaikki tärkeimmät julkaisunsa: luostarisäännön, meditaatiot ja "testamenttinsa". Koulussa Julia oppi myös englantia. Julia oli ilmeisen lahjakas kielissä. Tärkeintä ei kuitenkaan ollut se, että hän nuorena tyttönä oppi neljää kieltä, vaan se, että hän jo nuorena omaksui itävaltalaisille ominaisen kiinnostuksen ja halun vieraiden kielien oppimiseen.

1800-luvulla Itävalta oli monikansallinen valtio, jossa puhuttiin monia kieliä. Kun monet Euroopan suurvallat edellyttivät muiden opettelevan heidän kieltään, itävaltalaiset katsoivat keisaria myöten kunnia-asiakseen , että sivistyneet henkilöt opettelivat sitä kieltä, mitä missäkin maassa puhuttiin. Tämän itävaltalaisen perinteen Julia säilytti aina. Niinpä hän opiske- li Venäjällä venäjää, Suomessa suomea, Ruotsissa ruotsia, Tanskassa tanskaa ja Italiassa italiaa.

Julia ei varmaankaan saavuttanut näissä myöhemmin oppimissaan kielissä virheetöntä tai loistokasta tasoa, mutta hän pystyi lukemaan, keskustelemaan, kirjoittamaan ja jopa pitämään esitelmiä monilla kielillä. Tämä on sitäkin merkittävämpää, kun tiedämme, että hän ei esimerkiksi Suomeen tullessaan varmaankaan ajatellut Suomea lopulliseksi kodikseen.

Kun Julia lopetti koulunkäynnin, hän jatkoi opiskelujaan yksityisesti. Hän otti tunteja musiikissa, taidemaalauksessa ja englanninkielessä. Hän opiskeli jo tällöin itsekseen myös italian alkeet. Hänen sisarensa Franciszka on kertonut hänen muista harrastuksistaan: "Julia ui ja ratsasti mielellään. Hän teki käsitöitä. Hän kehräsi lankaa, neuloi sukkia ja lapasia ja kävi jopa ompelukurssin, niin että hän osasi ommella vaatteita sisaruksilleen ja lähiseudun köyhille." Julialla oli tietysti myös omat inhimilliset vikansa. Kerrotaan, että hän oli nuoruudessaan kunnianhimoinen ja etsi kiihkeästi ihmisten hyväksymistä. Hän saattoi jopa itkeä ja polkea jalkaa tullakseen huomatuksi. On ymmärrettävää, että hän oli joskus mustasukkainen sisarelleen Maria-Teresalle, joka oli ihailtu kaunotar ja joka sai kutsun Toscanan herttuattaren hovinaiseksi Wienin hoviin. Sisarukset olivat silti uskollisesti toisiinsa kiintyneitä ja hyväntahtoisia. Heillä oli kuitenkin vielä kummallakin pitkä taival kuljettavanaan ennen autuaaksi tuloa.

Puolaan

Vuonna 1883, Ursulan ollessa 18-vuotias, isä sai ostetuksi maatilan Puolasta Lipnica Murowanasta läheltä Krakovaa. Tämä alue kuului Itävaltaan. Ledóchowskeille muutto merkitsi kuitenkin paluuta isänmaahan. Nyt Julia alkoi tosissaan opiskella puolaa. Hän joutui Maria-Teresan kanssa myös osallistumaan talon töihin, sillä isä oli sairaalloinen, ja äidillä oli monta lasta hoidettavanaan. Molempien tyttärien työpanosta tarvittiin. Maria-Teresa auttoi isää silloin, kun ei ollut Wienin hovissa. Julia oli äidin apuna lasten opetuksessa ja taloudenhoidossa. Ottipa hän omaan pieneen kotikouluunsa myös alustalaisten lapsia sisarustensa seuraksi. Veli Wlodzimierz liittyi jesuiittoihin opiskellakseen papiksi.

Perhe viihtyi Puolassa hyvin lukuun ottamatta äitiä. Hänelle kansa ja kieli jäivät vieraiksi. Iän myötä hän alkoi yhä enemmän kaivata kauniiseen synnyinmaahansa Sveitsiin.

Kutsumus

Hengellinen kutsumus oli tullut Julian mieleen jo luostarikoulussa. Veljen lähtö kirkon palvelukseen ja keskustelut hänen kanssaan alkoivat saada Julian yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että luostarielämä saattaisi olla myös hänen kutsumuksensa.

Kahden Puolassa vietetyn vuoden jälkeen perhettä kohtasi vakava sairaus, isorokko. Ensin Maria-Teresa sairastui siihen, sitten isä. Julia ryhtyi auttamaan fransiskaaninunnaa, joka tuli hoitamaan Maria-Teresaa. Julia ja nunna keskustelivat paljon luostarielämästä ja eri sääntökunnista. Näiden keskustelujen kautta Julian kutsumus muuttui varmuudeksi. Myös kirjeenvaihto entisen luostarikoulun ylisisaren kanssa johdatti Julian mieltä samaan suuntaan. Paikkakunnan kirkkoherra oli Julian rippi-isä, joka myös vaikutti myönteisesti Julian päätökseen.

Maria-Teresa kuunteli sairasvuoteellaan fransiskaanisisaren ja Julian keskusteluja. Samalla hänenkin kutsumuksensa kypsyi varmuudeksi. Parannuttuaan hän ilmoitti näille kahdelle lähtevänsä luostariin.

Maria-Teresa toipui, mutta sitten isä sairastui. Hän ei kestänyt ankaraa tautia, vaan kuoli. Julia ja fransiskaanisisar hoitivat isääkin. Julia ennätti kertoa isälleen päätöksestään lähteä luostariin. Tämä siunasi tyttärensä sanoen: "Olet yhä enemmän minun pieni päivänsäteeni. Olen iloinen, että sinusta tulee nyt koko maailman päivänsäde."

Isän kuoltua Julia ei heti uskaltanut kertoa äidilleen päätöksestään, sillä Maria-Teresa lähti luostariin, ja tilan hoito joutui Julian harteille. Äiti oli leskeksi jäätyään kovin masentunut. Vuoden verran Julia oli käytännössä perheen pää. Samaan aikaan hän kuitenkin neuvotteli usein rippi-isänsä kanssa tulevaisudestaan ja siitä, mihin luostariin hän menisi.

Isä oli kuollut vuonna 1885. Vuotta myöhemmin Julia kertoi äidilleen aikovansa liittyä Krakovan ursuliiniluostarin sisariin. Veli Wlodzimierz oli käymässä kotona, ja hän vei Julian Krakovaan. Äitikin ymmärsi Juliaa ja kirjoitti päiväkirjaansa: "Tämä on ero elämässä, jotta elämä voittaisi. Jumala auttakoon häntä." 18.8.1886, 21-vuotiaana Julia saapui luostariin ja sai mustan nunnanpuvun. Luostarin ylisisar kirjoitti luostarin kirjaan Julian nimen viereen: "Suokoon Jumala, että hänestä tulee yksi pyhistämme." 22-vuotispäivänään 17.4.1887 Juliasta tuli noviisisisar Ursula. Hän antoi ikuiset naimattomuuden, köyhyyden ja kuuliaisuuden lupauksensa kaksi vuotta myöhemmin 28.4.1889.

Ursuliinit

Luostarisisarena Puolassa

Pyhä Angela Merici eli Brescian Angela perusti vuonna 1535 ursuliinien sääntökunnan. Hän antoi sisarkunnalleen nimeksi ursuliinit pyhän Ursulan, marttyyrin, mukaan. Hänen sääntökunnastaan tuli suuri tyttöjen kasvatukseen ja opetukseen omistautunut sisarkunta.

Krakovan ursuliinisisaret pitivät tyttöjen luostarikoulua, ja myös uusi sisar Ursula koulutettiin opettajaksi. Hänestä tuli jo noviisiaikanaan matematiikan ja luonnontieteiden opettaja. Sittemmin koulu tarvitsi ranskan kielen opettajaa, ja sisar Ursula lähetettiin vuonna 1889 vuodeksi Ranskaan Beaugencyyn opiskelemaan. Koska ranska oli ollut hänen kotikielensä, hän suoritti ranskan kielen opettajan tutkinnon yhdessä vuodessa, vaikka tavallisesti opiskelu kesti kaksi vuotta. Myöhemmissä kouluissaan Ursula kuitenkin yleensä opetti kuvaamataitoa.

Luostariin liityttyään sisar Ursula tahtoi noudattaa tunnollisesti luostarisääntöä. Hän oli tavattoman ahkera ja vei köyhyyslupauksen täyttämisen äärimmäisyyksiin. Kun äiti esimerkiksi lähetti Ursulalle herkkupaketin, tämä ei lainkaan tahtonut ottaa sitä vastaan. Myöhemmin kypsyttyään Jumalan koulussa hän on itse arvostellut tätä tiukkaa asennettaan ja sanonut, että myös silmiinpistävä itsensä kieltäminen saattaa johtaa turhamaisuuteen. Siksi tässäkin suhteessa on parasta vain pyrkiä yksinkertaisuuteen.

Kun Ursula oli vuonna 1904 39-vuotias, hänet valittiin Krakovan luostarin ylisisareksi. Hän ryhtyi uudessa virassaan uudistaman luostarisääntöä. Vaikka ursuliinit muodostivatkin yhteisen sääntökunnan, kukin luostari oli toiminnassaan sangen itsenäinen.

Puolassa, kuten monissa muissakin maissa, naiset olivat alkaneet vuosisadan vaihteessa opiskella ylioppilaiksi. Monet heistä tahtoivat jatkaa opintojaan yliopistoissa. Näin useat nuoret naiset joutuivat muuttamaan pois kotoaan aloittaakseen itsenäisen elämän varsin erilaisissa olosuhteissa, kuin mihin he olivat tottuneet. Yliopistojen uudenlainen henkinen ilmapiiri, vapaat tavat ja vastuu omasta elämästä olivat monelle naisylioppilaalle vaikea haaste. Tästä puhuttiin, ja Ursula, joka nyt ylisisarena oli jo äiti Ursula, tahtoi auttaa näitä nuoria naisia. Hän tahtoi perustaa ursuliinien ylläpitämän täysihoitolan. Äiti Ursula kääntyi asiassa Krakovan arkkipiispan, kardinaali Puzynan puoleen, mutta ei saanut tältä tukea ajatukselleen. Kun sitten yksi naisylioppilas vähän ajan kuluttua teki itsemurhan, kardinaalin mieli muuttui. Hän kääntyi äiti Ursulan puoleen ja kehotti tätä ryhtymään toimeen suunnitelmansa toteuttamiseksi.

Ursuliiniluostari ja sen sisäoppilaitos olivat suljettu yhteisö, johon esimerkiksi omaiset eivät voineet ilman muuta tulla. Täysihoitolan perustaminen merkitsi luostarin porttien avaamista. Tähän tarvittiin luostarisäännön muutos, johon luostarin kaikki sisaret eivät heti olleet valmiit. Äiti Ursulaa kuitenkin innosti pyhän Angela Mericin kehotus: "Jos tarpeen vaatiessa ja ajan myötä on tarpeen muuttaa jokin asia, tehkää muutos järkevästi ja harkiten. Jeesus olkoon teidän kanssanne. Hän valaiskoon teitä ja opettakoon teitä kuin hyvä herra."

Äiti Ursula lähti sääntömuutoksen vuoksi Roomaan. Siellä hän asui sisarensa Maria-Teresan luona tämän perustamassa Peter Claverin instituutissa. Äiti Ursulalla oli paljon apua sisarestaan, joka tiesi omasta kokemuksestaan, kenen puoleen piti kääntyä, kun luostarisääntöjä uudistettiin ja laadittiin.

Krakovan ursuliinisisarten säännöt uusittiin ja vahvistettiin virallisesti. Vuonna 1906 äiti Ursula perusti Krakovaan naisylioppilaiden asuntolan.

Venäjälle

Äiti Ursula oli vain kolme vuotta Krakovan ursuliiniluostarin ylisisarena, kun uudet tehtävät jo odottivat häntä. Tällä kertaa oli kyse kutsusta katolisen seurakunnan ja koulun palvelukseen Pietariin.

Puolan jaossa suuri osa Puolasta oli joutunut Venäjän vallan alle. Monet puolalaiset olivat muuttaneet työhön Venäjälle, erityisesti pääkaupunkiin Pietariin. Alkuun puolalaiset lähettivät lapsensa kouluun ja yliopistoon Puolaan tai muualle Keski-Eurooppaan saamaan katolista kasvatusta ja opetusta. 1800-luvun lopulla Venäjällä alkoi venäläistämisen aika. Siitä Suomi sai kärsiä sortovuosina, ja myös puolalaiset joutuivat kärsimään.

Venäjällä ei enää hyväksytty ulkomailla suoritettuja koulu- ja yliopisto-opintoja. Siksi oli tärkeää perustaa Venäjälle venäjän kielisiä katolisia kouluja. Vuonna 1905 sortotoimenpiteet näyttivät vähenevän Venäjällä ja sen hallitsemissa maissa. Alkoi toivoa herättävä kausi, jota ei kuitenkaan kestänyt kauan. Äiti Ursula innostui nuorten naisten opiskelumahdollisuuksien parantamisesta Venäjällä. Hän kirjoitti: "Olisi suuri apu nuorille puolalaisille tytöille, jos olisi lukio, jossa tutkinnot suoritettaisiin venäjän kielellä, mutta puolalaiskatolisessa hengessä."

Vuonna 1906 äiti Ursula alkoi toteuttaa suunnitelmaansa. Hän kävi helmikuussa Roomassa paavi Pius X:n vastaanotolla ja kertoi halustaan lähteä työhön Venäjälle. Rannan kihlakunnan lainhuudatuspöytäkirjoista ilmenee, että samana vuonna hankittiin Rannan tuomiokunnan alueelta Uudenkirkon pitäjästä Sortavalan kylästä kreivitär Ledóchowskan nimelle maatila "Paavon lepo". Tila sijaitsi Suomenlahden rannalla. Myöhemmin tilalle ostettiin lisää maata, ja vuonna 1909 tilan koko oli noin 30 hehtaaria.

Äiti Ursulan ei tarvinnut perustaa Venäjälle uutta koulua. Maaliskuussa 1907 hän sai Pietarista kirjeen Pyhän Katariinan seurakunnan kirkkoherralta monseigneur Budkiewicziltä, joka pyysi äiti Ursulaa seurakunnan ylläpitämän lukion ja tyttöjen sisäoppilaitoksen johtajaksi. Äiti Ursula otti kutsun vastaan. Heinäkuun viimeisenä päivänä 1907 hän lähti Pietariin mukanaan yksi puolalainen postulantti. Hänelle järjestettiin läksiäisjuhla Krakovan ursuliiniluostarissa. Uudelleen valittu ylisisar äiti Sulkowska siunasi äiti Ursulan matkalle sanoen: "Koska äiti Ursula on aina koko luostarielämänsä ajan suorittanut ilolla hänelle uskotut pienimmätkin tehtävät, Jumala antaa hänelle nyt rohkeutta suorittaa hänelle uskotun suuren tehtävän."

Äiti Sulkowska oli havainnut Ursulalle tyypillisen piirteen. Ursula tahtoi todella aina iloiten suorittaa ne tehtävät, jotka hänelle annettiin. Sellainen hän oli jo luonnostaan, ja luostarissa tämä ominaisuus vain kasvoi. Kun äiti aikanaan tarvitsi opettajaa nuorimmille lapsilleen, Julia kävi toimeen ja opettipa vielä muitakin lapsia. Kun lapsille tarvittiin vaatteita, Julia opetteli ompelemaan niitä. Kun isä ja Maria-Teresa olivat poissa, Julia oli valmis hoitamaan maatilaa. Luostarissa ollessaan hän opiskeli luostarin johdon toivomuksesta ensin matematiikan opettajaksi ja myöhemmin ranskan kielen opettajaksi. Kun tarvittiin alttaritaulua, hän maalasi sen.

Saavuttuaan Pietariin äiti Ursula havaitsi heti, että Pyhän Katariinan koulun kuri oli höltynyt. Oppilaiden vanhemmat eivät osoittaneet kiinnostusta koulun asioihin. Seurakunta oli eripuraista. Monet eivät välittäneet seurakunnasta lainkaan, ja aktiivikristitytkin kannattivat erilaisia uskonollisia suuntia.

Emme tiedä, miten äiti Ursulan onnistui järjestää asiat kuntoon niin nopeasti kuin hän sen teki. Jo muutamassa kuukaudessa sekä koulu että seurakunta nousivat taas jaloilleen. Äiti Ursula saattoi nyt omistautua venäjän kielen opiskeluun. Tämän hän teki nopeasti ja menestykselli- sesti. Muutamassa vuodessa hän pystyi suorittamaan venäläisen opettajatutkinnon.

Pyhän Katariinan luostarin autonomia ja Suomen aika

Pietariin tuli vähitellen muitakin sisaria ja luostarikoulun entisiä oppilaita Krakovasta. Koulussa toimivat sisaret olivat Krakovan ursuliiniluostarin alaisia. Koska yhteydenpito emäluostariin oli silloisissa oloissa hankalaa, äiti Ursula lähti Puolaan anomaan pietarilaiselle luostariyhteisölle autonomisia oikeuksia.

Aluksi Krakovan sisaret eivät ymmärtäneet tilannetta, mutta yhteisten neuvottelujen jälkeen Krakovan luostari hyväksyi Pietarin tytärluostarin autonomian. Sisarten antama lupa ei vielä riittänyt. Oli saatava lupa myös Vatikaanista. Äiti Ursula kirjoitti anomuskirjeen Sääntökuntien kongregaatiolle, joka myönsi Pietarin luostarille autonomian 25.1.1908. Luostariin sai myös liittää novisiaatin. Se oli hyvä, sillä usea nuori nainen oli ilmoittanut haluavansa liitttyä luostariin.

Keväällä 1908 äiti Ursula vieraili Roomassa, jossa hän tapasi paavi Pius X:n kahdesti. Paavi oli innostunut äiti Ursulan työstä ja lupasi rukoilla hänen ja hänen pienen luostarinsa puolesta. Syksyllä 1907 äiti Ursula jo kävi Uudellakirkolla tutustumassa "Paavon lepoon". Pyhän Katariinan sisäoppilaitoksessa oli monia oppilaita, jotka eivät päässet loma-aikoinakaan kaukana asuvien perheittensä luo. Siksi päätettiin perustaa hankitulle maatilalle kesäsiirtola. Karjalan Kannaksella oli noihin aikoihin paljon venäläisten huviloita, koska ilmastoa pidettiin terveellisenä, ja Karjalan Kannas oli lähellä Pietaria. Äiti Ursula ihastui "Paavon lepoon" heti ensi käynnillä. Hän ihaili ympäristön kauneutta ja kuvasi paikkaa myöhemmin "maanpäälliseksi paratiisiksen". Hän tahtoi antaa tilalle uuden nimen "Merentähti". "Meren tähti" on yksi Neitsyt Marian kunnianimistä.

Äiti Ursula ei tahtonut pitää Merentähteä vain kesäsiirtolana. Hän halusi perustaa sinne koulun ja sivuluostarin. Niinpä ryhdyttiin rakentamaan uutta päärakennusta, johon sijoitettiin koulu sekä sisarten, johtajattaren ja pappien huoneet. Myös kappeli sijoitettiin päärakennukseen. Vanhat rakennukset säilytettiin talouskäytössä. Merentähteen kuului puutarha ja jonkin verran peltoja. Toukokuussa 1909 ryhdyttiin lähettämään muuttotavaroita Merentähteen.

Merentähden koulu aloitti toimintansa vuonna 1910 väliaikaisella luvalla kaksiluokkaisena tyttöjen sisäoppilaitoksena. Suurin osa oppilaista oli puolalaisia tyttöjä, mutta koulun virallinen opetuskieli oli venäjä. Vieraina kielinä opetetiin saksaa ja ranskaa. Opetettiin myös puolan kieltä ja kirjallisuutta. Kielten oppimiselle pantiin erityisesti painoa. Usein pidettiin kokonaan ranskalaista tai saksalaista päivää, jolloin sekä opettajat että oppilaat puhuivat vain tätä kieltä. Koulu ei toiminut kauan. Lukuvuosi 1913-1914 oli sen viimeinen.

Kun uusi koulu valmistui vuonna 1910 Uudellekirkolle, Pietarin luostarin novisiaatti siirrettiin sinne. Äiti Ursula jakoi ensimmäisen lukuvuoden aikana aikansa Pietarin ja Uudenkirkon välillä. Hän matkusti viikottain Pietariin ja takaisin. Tämä oli hänelle hyvin rasittavaa aikaa. Matka oli hankala. Lähin rautatieasema oli yli 10 kilometrin päässä. Kesällä Pietariin pääsi kuitenkin myös laivalla. Kuuden kilometrin päässä oli Jukkolan laivalaituri ja Anttalan postiasema. Monissa äiti Ursulan kirjeissä on Anttalan postileima, joten hän lienee usein käyttänyt viimeksi mainittua matkustustapaa.

On hämmästyttävää, että äiti Ursula saattoi tällaisena kiireisenä aikana paneutua myös suomen kielen opiskeluun. Hän tahtoi pitää Merentähden kappelissa myös suomenkielisiä hartaushetkiä, sillä ympäristön asukkaita saapui rukoushetkiin. Tätä varten hän käännätti ja osin itsekin käänsi suomalaisten ystävien avulla suomeksi katolisia rukouksia, lauluja ja osan katekismuksesta. Vuonna 1910 näistä koottiin suomenkielinen katolinen rukouskirja, jonka äiti Ursulan sisar Maria-Teresa painatti Roomassa. Kirjan nimi oli "Terve Meren tähti. Rukouksia Suomen katoliselle kansalle".

Äiti Ursula tutustui Suomessa ollessaan myös suomalaisiin. Hänen ystäviään oli Viipurin katolinen kirkkoherra Adolf Carling, joka tutustutti äiti Ursulan entiseen opettajaansa, Helsingin yliopiston slaavilaisten kielten professoriin Mikkolaan ja tämän puolisoon, kirjailija Maila Talvioon. Viime mainitun kanssa äiti Ursula kävi kirjeenvaihtoa suomen kielellä. Äiti Ursula sai suomen tunteja kirkkoherra Carlingin sisarelta. Myöhemmin saatiin luostariin opettajaksi nuori suomalainen ylioppilas Anni Liesi, jonka tehtäviin kuului myös äiti Ursulan suomen kielen opetus. Tiedetään, että äiti Ursula luki suomeksi useita romaaneja, mm. puolalaisen kirjailijan ja vapaustaistelijan Sienkiewiczin "Quo vadiksen", jonka Maila Talvio oli suomentanut.

Kun Merentähden päärakennus ja kappeli valmistuivat vuonna 1910, sinne saatiin kaksi pappia. Pyhän Sydämen veljeskunnan papit olivat aloittaneet toimintansa Suomessa vuonna 1907. Merentähteen tulivat hollantilaiset isät van Heugten ja van Hommerich, jotka molemmat jo osasivat suomen kieltä. He pitivät Merentähdessä säännöllisesti messua ja huolehtivat sekä sisarten, noviisien että oppilaiden hengellisestä ohjauksesta.

Kohti maailmansotaa

Vuodet 1911-1914 muodostuivat monessa auhteessa vaikeiksi sekä äiti Ursulalle että hänen luostarilleen. Vuonna 1912 viranomaiset antoivat tosin luvan koulun laajentamiseen, mutta muuten olot alkoivat selvästi kiristyä.

Keväällä 1911 hollantilaisten pappien täytyi poistua Suomesta. Merentähti jäi näin ilman pappia, kunnes syksystä lähtien Viipurin nuori kirkkoherra Adolf Carling alkoi käydä siellä säännöllisesti viettämässä messua.

Venäjällä kiellettiin katolisten luostareiden pito. Äiti Ursula lähetti viranomaisille Pietariin kirjallisen anomuksen saada jatkaa sisäoppilaitoksen ja kappelin pitämistä, mutta kirjeeseen ei tullut vastausta. Äiti Ursula päätti lähteä Pietariin tapaamaan Venäjän "vahvaa miestä" Stolypinia. Hän sai audienssin ja kysyi Stolypinilta, saako hänellä olla kappeli. "Kyllä," myönsi tämä, "mutta ei luostaria".

Tämä kaikki aiheutti Merentähdessä suuria muutoksia. Kappelista poistettiin ristikkoaita, joka oli ollut sisarten kuorin ja kirkkokansan välillä. Paavilta saadut, luostarin autonomiaan liittyvät asiakirjat piilotettiin. Sisaret luopuivat luostarinimistään. Äiti Ursulasta tuli jälleen kreivitär Julia Ledóchowska. Hän oli nyt tyttöjen sisäoppilaitoksen johtaja. Sisarten täytyi pyytää Vatikaanista muodollista vapautusta luostarilupauksistaan. He saivat sen äiti Ursulan veljen Wlodzimierzin välityksellä kirjeellisesti. Luostari lakkasi siis virallisesti olemasta. Ulkonaisesti äiti Ursula ja sisaret esiintyivät tavallisina maallikkoina, mutta sydämessään he olivat vihkiytyneitä sisariksi ja tunsivat olevansa jatkuvasti sidottuja luostarilupauksiinsa. Äiti Ursula sai sittemmin veljensä välityksellä luvan ottaa salaisesti vastaan luostarilupauksia.

Lokakuussa 1911 äiti Ursula matkusti Roomaan taas kerran puhuakseen Pyhän Isän kanssa. Paavi Pius X tervehti häntä sydämellisesti ja oli innostunut hänen työstään. Paavi vahvisti äiti Ursulan luostarille erivapaudet. Sisarten ei tarvinnut käyttää yhtenäistä luostaripukua, vaan he olivat tavallisissa vaatteissa. He saivat antaa yksityisesti lupauksensa, jotka muuttuisivat julkisiksi olosuhteiden muututtua. Paavi antoi äiti Ursulalle kortin, jossa oli hänen kuvansa. Sen toiselle puolelle hän oli kirjoittanut: "Pitäkää salassa annetut lupaukset juhlallisten lupausten veroisina." Tämän kortin äiti Ursula säilytti Raamattunsa välissä. Se osoittautui loppujen lopuksi tärkeäksi asiakirjaksi, kun ryhdyttiin perustamaan ursuliinien uutta sääntökuntaa.

Äiti Ursula sairastui vuonna 1912 keuhkosairauteen ja joutui kahdeksi kuukaudeksi Halilan keuhkotautiparantolaan. Siellä hän tutustui moniin potilastovereihinsa ja keskusteli heidän kanssaan. Hän huomasi herättävänsä kummastusta suomalaisissa, mutta itsekin hän sai ihmettelemisen aihetta. Monet sanoivat hänelle, että ihminen on kuin puu. Kun se kuolee, kaikki loppuu. Ei ole Jumalaa eikä kuolematonta sielua. Äiti Ursulalle, joka oli syntynyt uskovaiseen perheeseen, tällainen puhe oli lähes käsittämätöntä. Kirjeessään Maila Talviolle hän kirjoitti: "Minun tulee sääli suomalaista kansaa... Miten he voivat olla onnellisia ilman uskoa?"

Kesällä 1914 Merentähti valmistautui aloittamaan viidettä kouluvuottaan. Koululla oli kesänvietossa useita koululaisia ja lisäksi Venäjältä kesänviettoon lähetettyjä puolalaisia lapsia. Viidettä lukuvuotta ei enää tullut. 28.6.1914 Sarajevossa laukaistiin ensimmäiseen maailmansotaan johtanet laukaukset. 28.7. Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialle. 30.7. Venäjällä suoritettiin liikekannallepano. 1.8. Saksa julisti sodan Venäjälle, ja 6.8. Itävalta julisti sodan Venäjälle. Äiti Ursulasta oli tullut Suomen suuriruhtinaskunnan vihollismaan kansalainen.

Pakolaisuuden alku

Levottomuutta herättävät uutiset saapuivat myös Merentähteen. Äiti Ursula kävi nimismiehen luona vahvistamassa tietojen todenperäisyyden. Kun hän kuuli Venäjän todella joutuneen sotaan, hän kokosi sisaret neuvotteluun. Yhdessä he hautasivat paavilta saadut asiakirjat - Raamatun välissä olevaa korttia lukuun ottamatta - metsään kaivamaansa kuoppaan. Päätettiin, että äiti Ursula pyrkisi Pietariin Pyhän Katariinan koululle ja antaisi sieltä käsin ohjeet, miten Merentähti evakuoitaisiin.

Äiti Ursula matkusti junalla Uudeltakirkolta Pietariin. Väkeä oli paljon, ja kaikkien muiden paitsi maalaisnaisten paperit tutkittiin tarkoin. Äiti Ursulan vaatimaton olemus sulautui Pietariin matkustavien kansannaisten joukkoon, ja niin hän pääsi vaikeuksitta perille. Oli hyvä, että hän oli lähtenyt, sillä jonkin ajan kuluttua hänen lähdöstään santarmit saapuivat Merentähteen etsimään häntä.

Pietarista äiti Ursula ilmoitti sisarille Merentähteen, että tehty evakuointisuunnitelma täytyi toteuttaa. Merentähteen jäi vain pari sisarta. Kaikki muut lähtivät Pietariin. Lapsia oli kolmekymmentä, samoin sisaria. Kaikki eivät millään mahtuneet Pyhän Katariinan koululle, ja niinpä sisaret lähtivät saattamaan lapsia näiden koteihin.

Suurin osa sisarista oli Venäjän alamaisia. He saivat jäädä Pietariin. Osa oli kuitenkin Saksan tai Itävallan kansalaisia, kuten äiti Ursulakin, ja he matkustivat Krakovan ursuliiniluostariin. Äiti Ursula ei kuitenkaan lähtenyt näiden sisarten mukana, vaan hän luotti siihen, että hän voisi jäädä koululle muiden sisarten luo. Hän sai poliisilta kehotuksen poistua maasta. Hän ei totellut heti, vaan yritti ottaa yhteyttä korkeisiin viranomaisiin ja vaikutusvaltaisiin tuttaviinsa. Mistään ei ollut apua. Hänen oli lähdettävä Venäjältä, josta hän poistui 31.8.1914 juliaanisen kalenterin mukaan. Hän matkusti rautateitse Raumalle ja sieltä edelleen laivalla Tukholmaan.

Skandinavian vuodet

Tukholmaan saavuttuaan äiti Ursula etsi katolisen kirkon. Se oli jesuiittojen pitämä kirkko, josta hänet ohjattiin Elisabetin sisarten luo. Heidän välityksellään äiti Ursula löysi melko keskeltä kaupunkia pienen alivuokralaishuoneen, johon liittyi täysihoito.

Äiti Ursula kertoi myöhemmin, että kaksi ensimmäistä kuukautta Tukholmassa olivat hänelle hyvin raskasta aikaa. Hän ei ollut tottunut olemaan yksin. Hän yritti vielä järjestää paluuta Pietariin, mutta tuloksetta. Kolmeen viikkoon hän ei saanut sisariltaan Pietarista mitään tietoja. Hän tunsi olevansa hyvin masentunut ja vertasi itseään peltomiehen hylkäämään, toimettomuuttaan ruostuvaan auraan. Hän kertoo istuneensa vain huoneessaan kirjoitellen kirjeitä. Hän suunnitteli muuttavansa Roomaan sisarensa Maria-Teresan luo ja kirjoittikin tälle kysyen, voisiko hän tulla. Maria-Teresa vastasi, että siinä tapauksessa hänen täytyi liittyä Maria-Teresan perustamaan Peter Claverin sääntökuntaan ja jättää ursuliinit. Tähän äiti Ursula ei voinut suostua. Hän tahtoi olla ursuliini.

Parin kuukauden kuluttua äiti Ursulan lähin työtoveri, sisar Alina Zaborska saapui Pietarista Tukholmaan. Hän oli ollut äiti Ursulan lähdettyä Pyhän Katariinan koulun johtajatar. Olot kuitenkin muuttuivat Pietarissa rauhattomiksi. Pyhän Katariinan koulun ylisisar lomautettiin. Maallikot pelkäsivät joutuvansa vastaamaan koulusta ja kieltäytyivät auttamasta. Sisaret oli kutsuttava pois, mutta minne?

Äiti Ursula havahtui masennuksestaan. Pian sisar Alinan jälkeen eräs toinenkin sisar saapui Tukholmaan, ja huhtikuussa 1915 heitä saapui suurehko ryhmä. Sisarten tuloa Pietarista Tukholmaan jatkui vuoteen 1917. Äiti Ursulan oli keksittävä, miten he kaikki tulisivat toimeen. Niinpä hän ryhtyi työhön. Ensiksi hän alkoi antaa yksityistunteja kielissä. Sitten hän perusti Ruotsin katolisten naisten kanssa "Solglimtar"-nimisen kuukausijulkaisun, johon hän itse kirjoitti kasvatukseen ja opetukseen liittyviä artikkeleita. Vuonna 1915 sisarille hankittiin talo Södertäljestä. Saman vuoden syksyllä äiti Ursula perusti Djursholmiin tyttöjen kielikoulun. Vuonna 1917 perustettiin Tanskaan Aalborgiin koti puolalaisille sotaorvoille, ja vuonna 1918 Kööpenhaminassa avattiin "Kreivitär Ledóchowskan talouskoulu". Aalbor- gin orpokodissa äiti Ursula kirjoitti ja ohjasi itse näytelmiä, joita lapset esittivät eri paikkakunnilla.

Ruotsissa asuessaan äiti Ursula tutustui moniin huomattaviin ruotsalaisiin. Näistä mainittakoon Selma Lagerlöf, Ellen Key ja Werner von Heidenstam. Äiti Ursula opiskeli uutterasti ruotsin kieltä, ja kun hän oli asunut Ruotsissa noin vuoden, häntä pyydettiin pitämään Skandinavian maissa esitelmäkierros, joka käsittelisi Puolan tilannetta. Äiti Ursula oli oppinut ruotsia niin hyvin, että hän pystyi esitelmöimään ruotsin kielellä. Hän puhui Puolan historiasta ja sen katolisesta kirkosta. Aluksi hänellä oli hankaluuksia, mutta vähitelleen esitelmät alkoivat saavuttaa suosiota. Äiti Ursula piti yhdeksänkymmentä tilaisuutta. Niiden avulla hän keräsi varoja itsenäisyytensä puolesta taistelevalle Puolan kansalle.

Puolan itsenäinen valtio syntyi ensimmäisen maailmansodan loppuessa. Äiti Ursulan ja hänen sisartensa mieli paloi Puolaan, vaikka Kööpenhaminan piispa ei olisi tahtonut laskea heitä ja heidän sotaorpojaan pois Tanskasta. Sisaria oli nyt neljäkymmentä. He pyrkivät suojatteineen Puolaan ursuliiniluostariin, mutta asia ei järjestynyt siten. Heidän oli hankittava oma kiinteistö Puolasta, ja heidän oli saatava Vatikaanista paavin ja sääntökuntien kongregaation hyväksyminen omalle uudelle sisarkunnalleen. Tähän asti he olivat käyttäneet siviilivaatteita ja toimineet paavi Pius X:n Pyhän Katariinan pietarilaiselle luostarille myöntämän autonomian perusteella.

Ensiksi oli hankittava rahaa. Äiti Ursula suunnitteli tekevänsä uuden esitelmäkierroksen. Hän aloitti Oslosta, jonka nimi oli silloin vielä Kristiania. Siellä häntä tuli kuuntelemaan muiden muassa varakkaan konsuli Stolt-Nielsenin puoliso. Tämä inostui asiasta koko sydämestään ja kertoi siitä miehelleen. Konsuli päätti lahjoittaa äiti Ursulalle koko tarvittavan summan, 20 000 Norjan kruunua. Nyt ei esitelmäkierroksen jatkaminen enää olisi ollut tarpeen, mutta äiti Ursula toteutti kuitenkin suunnitelmansa. Vuonna 1920 sisaret ostivat kerätyillä rahoilla Puolasta Pniewystä talon, jolle he antoivat lahjoittajan kotimaan kunniaksi nimen Pyhän Olavin talo.

Kohti Puolaa

Äiti Ursula matkusti Roomaan 17.4.1920 pyrkiäkseen paavin vastaanotolle. Hän tarvitsi vahvistuksen luostarinsa autonomialle. Hän kuitenkin tähtäsi itse asiassa jo silloin uuden sääntökunnan perustamiseen.

Äiti Ursula asettui asumaan sisarensa Maria-Theresan luo ja pyrki silloisen paavin Benedictus XV:n vastaanotolle. Audienssin järjestäminen oli vaikeaa. Se kohtasi esteitä ja viivytyksiä. Tähän aikaan äiti Ursulan rakkain veli Wlodzimierz asui myös jo Roomassa. Hän oli jesuiittojen korkein johtaja, kemraali, ja hänellä oli paljon vaikutusvaltaa. Veli tiedusteli Ursulalta, missä paavi Pius X:n antamat autonomiaa koskevat paperit olivat. Äiti Ursulan oli murhemielin tunnustettava, että ne oli haudattu Uudellekirkolle metsään. Vain salaisia lupauksia koskeva kortti oli jäljellä.

Isä Wlodzimierz otti yhteyttä sääntökuntien kongregaation sihteeriin ja sai kuulla, että kongregaatio ei ollut myötämielinen äiti Ursulan hankkeelle. Katsottiin, että apostolisessa työssä oli jo riittävä määrä sääntökuntia. Kongregaatio ei myöskään ymmärtänyt, miksi äiti Ursula ei palannut (ilman sisariaan) entiseen luostariinsa.

Saatuaan nämä terveiset ja yhä odottaessaan pääsyä paavin puheille äiti Ursula masentui toisen kerran elämässään. Hän syytti itseään katkerasti, ettei hän ollut tutustunut kanoniseen oikeuteen eli kirkon lakiin. Hänestä tuntui, että hän oli kevytmielisesti jättäytynyt haaveitten ja turhan optimismin varaan. Äiti Ursula löysi kuitenkin itselleen lohduttavan paikan, missä hän saattoi rukoilla ja kertoa huolistaan Jumalalle. Jesuiittojen kirkon, Il Gesún eräässä sivukappe- lissa Roomassa on Neitsyt Marian kuva, jota sanotaan Maria della Stradaksi eli Tien madonnaksi. Sen edessä äiti Ursula rukoili päivittäin pitkät ajat.

Kaikista suruistaan huolimatta äiti Ursula jaksoi rohkaista sisariaan. 23.5.1920 hän kirjoitti heille kirjeen, jossa hän sanoi: "Mitä enemmän vaikeuksia kerääntyy, sitä vakuuttuneempi minä olen, että Jumalalla on meitä varten tie kuljettavaksi... Herran tiet ovat tutkimattomat, mutta aina yhtä ihanat ja kunniakkaat. Kiittäkäämme Häntä lohdutuksesta, mutta myös kärsimyksestä, jonka Hän suo meille."

Paavin vastaanotto järjestyi lopulta 31.5.1920. Paavi ei ollut aluksi halukas suostumaan äiti Ursulan ehdotukseen, mutta lopulta hän lupasi, että äiti Ursula sai antaa asian veljensä Wlodzimierzin hoidettavaksi. Näin tapahtui. 7.6. 1920 sääntökuntien kongregaatio myönsi Pniewyn luostarille autonomian. Luostari sai pitää vuoden 1908 luostarisäännön toistaiseksi. Näin ursuliinien uusi sääntökunta syntyi. Kongregaatio perusteli päätöstään paavi Pius X:N antamalla valtuutuksella. Äiti Ursula tahtoi nyt kiiruhtaa Tanskaan järjestämään muuttoa Puolaan. Hän hyvästeli vakavasti sairaan sisarensa Maria-Teresan. Julia ja Maria-Teresa eivät enää tavanneet toisiaan tässä elämässä.

Aalborgin talo myytiin. 8.8.1920 äiti Ursula saapui sisartensa ja lasten kanssa Pniewyyn lähelle Poznania. Kappeli vihittiin 15.8. 1920, Marian taivaaseenottamisen päivänä. Kappeli oli pieni. 26.10. 1920 Pyhän Istuimen Varsovan suurlähettiläs monseigneur Achille Ratti teki tutustumismatkan uuteen luostariin. Hän halusi selvittää, oliko syntynyt sisarkunta Jumalan tahdon mukainen. Hän vakuuttui asiasta ja tahtoi auttaa äiti Ursulaa luostarin perustamisvaiheissa ja luostarisäännön laatimisessa.

Koska oli perustettu kokonaan uusi sääntökunta, se tarvitsi oman, uuden säännön eli constitution. Lisäksi luostarin ostama talo oli liian pieni. Oli rakennettava uusi talo ja tarvittiin myös oikea kirkko. Kirkon rakentaminen aloitettiin heinäkuussa 1921. 31.5.1922 kirkko vihittiin. Oli myös monia muita käytännön asioita. Oli päätettävä luostaripuvusta. Valittaisiinko ursuliinien perinteinen musta puku vai jokin muu? Äiti Ursula ja hänen sisarensa osoittautuivat uudenaikaisiksi, kun he jo tuolloin, 1920-luvulla, valitsivat itselleen vaatimattoman, harmaan mekon. Tämän puvun värin takia heitä kutsutaankin yleensä "harmaiksi ursuliineiksi".

Sääntökunta sai viralliseksi nimekseen sääntökuntien kongregaatiolta "Jeesuksen kuoleman tuskassa olevan Pyhän Sydämen ursuliinit". Luostarisäännön 4:s constitutio sanoo, että sisarkunnan erityisenä palvelutehtävänä kirkossa on julistaa Kristuksen ja hänen sydämensä rakkautta lasten ja nuorten kasvatuksen ja opetuksen kautta, apua tarvitsevien ja hyljeksittyjen veljien palvelemisen kautta ja kaikkien tehtävien kautta, joiden päämääränä on maailman evankelioiminen. 24.6.1923 sääntökuntien kongregaatio hyväksyi sisarkunnan säännön seitsemän vuoden ajaksi. 21.11.1930 luostarisääntö hyväksyttiin pysyvästi.

Näinä vuosina kirkon ylimmällä tasolla tapahtui muutos. Paavi Benedictus XV kuoli tammikuussa 1922. Uudeksi paaviksi valittiin Pius XI, joka oli äiti Ursulan ystävä monseigneur Achille Ratti.

Puolassa ja Roomassa

Äiti Ursula toimi Pniewyn luostarin ensimmäisenä ylisisarena.Tässä virassa ollessaan hän alkoi kiirastorstaina 24.3.1921 kirjoittaa sisarilleen hengellisiä ohjeita, joille hän antoi nimen testamentti. Kirjoitustyö päättyi 28.10.1924. Tässä hän noudatti ursuliinien sääntökunnan perustajan pyhän Angela Mericin esimerkkiä.

Äiti Ursula jakoi kirjansa kahdeksaantoista kappaleeseen, joita hän nimitti pyynnöiksi. Näitä pyyntöjä hän toivoi sisarten noudattavan. Ensimmäinen pyyntö koskee Jeesuksen Pyhän Sydämen rakastamista, viimeinen kestävyyttä loppuun asti. Äiti Ursula korostaa erityisesti iloisen sydämen merkitystä ja rukouksen tärkeyttä.

Vaikka testamentti jo oli kirjoitettu, äiti Ursulan elämäntyö ei ollut vielä lopussa. Sääntökunta perusti Puolaan useita taloja. Vuonna 1928 avattiin sisarten ensimmäinen talo Roomaan.

Vuonna 1931 paavi teki lahjoituksen sisarkunnalle. Saaduilla varoilla sisaret perustivat Rooman yliopiston yhteydessä toimivan naisten opiskelija-asuntolan. Se vihittiin käyttöön Pyhän Sydämen juhlapäivänä vuonna 1931. Kun äiti Ursula meni kiittämään paavia, hän sanoi: "Ase- tumme tähän suurenmoiseen taloon ja teemme siellä pian suuria." "Ei, ei," kielteli paavi, "ei liian suuria eikä liian nopeasti. Olkaa kuin tammi, joka kasvaa hitaasti, hitaasti, mutta joka on kuolematon."

"Autuaita ovat..."

Äiti Ursula kuoli Roomassa 29.5.1939. Paavi Johannes Paavali II julisti hänet Poznanissa autuaaksi. Hänen ruumiinsa, joka oli ollut haudattuna sisarten taloon Roomassa, siirrettiin juhlallisesti Puolaan ursuliinien pääluostariin Pniewyyn vuonna 1989. Autuaana äiti Ursula on, kuten hän kerran kirjoitti, ystävämme, joka rukoilee puolestamme Jumalan edessä. Hän on sen voiton merkkinä, johon jokainen meistä on kutsuttu.

***

"Jumala, joka teit autuaan Ursulan sydämen vastaanottavaksi Sinun rakkaan Poikasi Sydämen hartaalle toivolle, anna meidänkin autuaan Ursulan esirukousten tähden huomata Sinun tahtosi merkit ja vastata niihin elävällä uskolla ja rakkauden teolla".

takaisin alkuun

takaisiin pääsivuun