|
Autuas Ursula, nuorison kasvattaja, rukoile puolestamme
|
Vappu Sorri - Kaisu Vuolio
AUTUAS ÄITI URSULA LEDOCHOWSKA
1865
- 1939
|
***
Paavi
Johannes Paavali II julisti äiti Ursula Ledóchowskan autuaaksi vuonna 1983.
Kirkko tunnusti täten virallisesti, että äiti Ursula oli elänyt maan päällä
esimerkilistä kristillistä elämää ja saavuttanut taivaassa autuuden kruunun.
Tämä puolalaissyntyinen sisar ja uuden
sääntökunnan perustaja asui ennen ensimmäistä maailmansotaa muutaman vuoden
Suomessa Karjalan Kannaksella, silloisessa Kaakkois-Suomessa, ja hän perusti
sinne tyttöjen sisäoppilaitoksen, jota hän itse johti. Niinpä tuntui luon-
nolliselta, että kun nykyiseen Kaakkois-Suomeen perustettiin vuonna 1985
katolinen kappeliseurakunta, sen suojeluspyhimykseksi valittiin juuri
"kaakkois-suomalainen" autuas äiti Ursula. Vuodesta 1991 lähtien
Autuaan Ursulan seurakunta on ollut virallinen seurakunta. Seurakunta sai
oman kirkon Kouvolaan vuonna 1993.
***
Lapsuus, suku ja
perhe
Autuaan
äiti Ursulan alkuperäinen nimi oli Julia Maria Ledóchowska. Hän oli
puolalainen kreivitär, mutta hänen synnyinmaansa oli. Hän syntyi 17.4.1865,
ensimäisenä pääsiäispäivänä, Loosdorfin linnassa.
Ledochowskit olivat vanha, kunnioitettu
aatelissuku. Julian isänisä osallistui Puolan kansannousuun Venäjän herruutta
vastaan vuonna 1830 ja oli yksi tämän liikkeen johtajista. Silloin ei Puolaa
ollut olemassa valtiona. Se oli jaettu Venäjän, Itävallan ja Preussin kesken.
Myös Julian isän veli oli merkittävä henkilö. Hän oli kardinaali Mieczyslaw
Ledóchowski, Puolan kirkon primas ja myöhemmin Uskon levittämisen kongregaation
esimies Roomassa.
Julian isä, kreivi Antoni Ledóchowski oli
joutunut pakenemaan Itävallan alueelle, ja hän toimi upseerina Itävallan
armeijassa. Hän oli naimisissa, mutta jäi leskeksi. Sen jälkeen hän solmi
uuden avioliiton sveitsiläisen Josephine Salis-Zizersin kanssa. Heille syntyi
kahdeksan lasta, joista osa kuoli pieninä. Julialle olivat erityisen läheisiä
vanhempi sisar Maria-Teresa ja nuorempi veli Wlodzimierz, jotka molemmat
omistautuivat Julian tavoin kirkon palvelukseen. Maria-Teresasta tuli Pyhän
Peter Claverin lähetysssääntökunnan perustaja, jota kutsuttiin "Afrikan
äidiksi". Hänet julistettiin autuaaksi vuonna 1975. Wlodzimierz ryhtyi
jesuiitaksi, ja vuonna 1915 hänet valittiin järjestönsä korkeimmaksi
johtajaksi eli kenraaliksi, jonka asuin- paikkana on Rooma.
Näin kreivi Antoni Ledochówskin perhe antoi
kirkolle kaksi autuasta ja suuren sääntökunnan johtajan, joka hänkin kuoli
pyhän ja hurskaan miehen maineessa. Niinpä Ledóchowskin perhettä onkin
mainittu kristillisen perheen ja kasvatuksen esikuvaksi. Kun äiti Ursulan eli
Julia Ledochówskan elämää tutkittiin autuaaksijulistamisprosessin takia,
käännyttiin myös hänen entisen koulunsa ylisisaren puoleen. Huhtikuussa 1968
tämä kirjoitti paaville: "Vakaumuksemme ja toivomme on, että Jumalan
palvelijattaren M. Ursula Ledóchowskan autuaaksijulista- minen voisi olla
maailmalle uusi osoitus sekä kodin että katolisen koulun antaman kristillisen
kasvatuksen arvoista."
Julia syntyi syvästi kristilliseen perheeseen.
Koti ja koulu ohjasivat häntä lempeästi, mutta määrätietoisesti Jumalan
rakkauden tielle. Molemmat vanhemmat omistivat lapsilleen paljon aikaa ja
opastivat näitä esimerkillään. Äiti kutsui Juliaa "Jülchenikseen",
isä "päivänsäteekseen". Äiti rukoili lastensa kanssa joka ilta ja
opetti heille muun muassa "Terve Marian" ja johdatti heidät
rakastamaan Jumalan Äitiä. Hänen ansiotaan on myös se, että Raamattu tuli
Julialle hyvin rakkaaksi jo nuoruudessa. Hän itse kertoi myöhemmin:
"Nuoruudestani asti minä olen lukenut Raamattua innostuksella. Täältä
minä löydän valon ja elämän ehtymättömän lähteen...Sydän uudistuu. Se lähtee
jälleen käyntiin ja saa uutta rohkeutta." Isä, joka muuten tunnettiin
ankarana miehenä, teki usein kävelyretkiä Julian kanssa ja opetti tämän
rakastamaan luontoa ja luonnontieteitä. Samoin hän opetti Juliaa rakastamaan
taiteita. Kreivi oli itse taiteentuntija ja -harrastaja. Julia harrasti
taidemaalausta, ja myöhemmin hän opetti koulussa kuvaamataitoa. Hän maalasi
aikuisena esikuvien mukaan useita tauluja, joista yksi on Krakovan
ursuliinisisarten kappelissa alttaritauluna, toinen Pniewyn kirkon
sivukappelissa ja kolmas Roomassa sisarten talossa äiti Ursulalle omistetussa
museohuoneessa.
Julian syntyessä Ledóchowskin perhe asui
Loosdorfissa aatelislinnassa. Vuonna 1874 perheen oli muutettava
vaatimattomampaan asumukseen. He hankkivat talon St. Pöltenistä, joka on
melko lähellä Wieniä. Siellä asuessaan Maria-Teresa ja Julia kävivät nk.
"Englantilaisten neitien" pitämää luostarikoulua. Julia opiskeli
koulussa viisi vuotta. Hän oli hyvä ja ahkera oppilas, ja hänen käytöksensä
oli erinomaista. Luostarikoulun opettajat muistelivat Juliaa eloisana ja
hilpeänä tyttönä, hienotunteisena, avoimena ja toverillisena. Julia
osallistui mielel- lään myös luostarisisarten sosiaaliseen toimintaan. Hän
kävi heidän kanssaan kuuromykkien koulussa ja auttoi St. Pöltenin kaupungin
köyhiä.
Julian perhe puhui kotikielenään ranskaa. Äidin
kanssa Julia puhui tämän äidinkieltä, saksaa. Isä opetti Julialle puolaa,
josta tuli Julian tärkein kieli kuitenkin vasta perheen muutettua Puolaan.
Puolaksi Julia kirjoitti myöhemmin kaikki tärkeimmät julkaisunsa:
luostarisäännön, meditaatiot ja "testamenttinsa". Koulussa Julia
oppi myös englantia. Julia oli ilmeisen lahjakas kielissä. Tärkeintä ei kuitenkaan
ollut se, että hän nuorena tyttönä oppi neljää kieltä, vaan se, että hän jo
nuorena omaksui itävaltalaisille ominaisen kiinnostuksen ja halun vieraiden
kielien oppimiseen.
1800-luvulla Itävalta oli monikansallinen
valtio, jossa puhuttiin monia kieliä. Kun monet Euroopan suurvallat
edellyttivät muiden opettelevan heidän kieltään, itävaltalaiset katsoivat
keisaria myöten kunnia-asiakseen , että sivistyneet henkilöt opettelivat sitä
kieltä, mitä missäkin maassa puhuttiin. Tämän itävaltalaisen perinteen Julia
säilytti aina. Niinpä hän opiske- li Venäjällä venäjää, Suomessa suomea,
Ruotsissa ruotsia, Tanskassa tanskaa ja Italiassa italiaa.
Julia ei varmaankaan saavuttanut näissä
myöhemmin oppimissaan kielissä virheetöntä tai loistokasta tasoa, mutta hän
pystyi lukemaan, keskustelemaan, kirjoittamaan ja jopa pitämään esitelmiä
monilla kielillä. Tämä on sitäkin merkittävämpää, kun tiedämme, että hän ei
esimerkiksi Suomeen tullessaan varmaankaan ajatellut Suomea lopulliseksi
kodikseen.
Kun Julia lopetti koulunkäynnin, hän jatkoi
opiskelujaan yksityisesti. Hän otti tunteja musiikissa, taidemaalauksessa ja
englanninkielessä. Hän opiskeli jo tällöin itsekseen myös italian alkeet.
Hänen sisarensa Franciszka on kertonut hänen muista harrastuksistaan:
"Julia ui ja ratsasti mielellään. Hän teki käsitöitä. Hän kehräsi
lankaa, neuloi sukkia ja lapasia ja kävi jopa ompelukurssin, niin että hän
osasi ommella vaatteita sisaruksilleen ja lähiseudun köyhille." Julialla
oli tietysti myös omat inhimilliset vikansa. Kerrotaan, että hän oli
nuoruudessaan kunnianhimoinen ja etsi kiihkeästi ihmisten hyväksymistä. Hän
saattoi jopa itkeä ja polkea jalkaa tullakseen huomatuksi. On ymmärrettävää,
että hän oli joskus mustasukkainen sisarelleen Maria-Teresalle, joka oli
ihailtu kaunotar ja joka sai kutsun Toscanan herttuattaren hovinaiseksi
Wienin hoviin. Sisarukset olivat silti uskollisesti toisiinsa kiintyneitä ja
hyväntahtoisia. Heillä oli kuitenkin vielä kummallakin pitkä taival
kuljettavanaan ennen autuaaksi tuloa.
Puolaan
Vuonna
1883, Ursulan ollessa 18-vuotias, isä sai ostetuksi maatilan Puolasta Lipnica
Murowanasta läheltä Krakovaa. Tämä alue kuului Itävaltaan. Ledóchowskeille
muutto merkitsi kuitenkin paluuta isänmaahan. Nyt Julia alkoi tosissaan
opiskella puolaa. Hän joutui Maria-Teresan kanssa myös osallistumaan talon
töihin, sillä isä oli sairaalloinen, ja äidillä oli monta lasta
hoidettavanaan. Molempien tyttärien työpanosta tarvittiin. Maria-Teresa
auttoi isää silloin, kun ei ollut Wienin hovissa. Julia oli äidin apuna
lasten opetuksessa ja taloudenhoidossa. Ottipa hän omaan pieneen
kotikouluunsa myös alustalaisten lapsia sisarustensa seuraksi. Veli
Wlodzimierz liittyi jesuiittoihin opiskellakseen papiksi.
Perhe viihtyi Puolassa hyvin lukuun ottamatta
äitiä. Hänelle kansa ja kieli jäivät vieraiksi. Iän myötä hän alkoi yhä
enemmän kaivata kauniiseen synnyinmaahansa Sveitsiin.
Kutsumus
Hengellinen
kutsumus oli tullut Julian mieleen jo luostarikoulussa. Veljen lähtö kirkon
palvelukseen ja keskustelut hänen kanssaan alkoivat saada Julian yhä
vakuuttuneemmaksi siitä, että luostarielämä saattaisi olla myös hänen
kutsumuksensa.
Kahden Puolassa vietetyn vuoden jälkeen
perhettä kohtasi vakava sairaus, isorokko. Ensin Maria-Teresa sairastui
siihen, sitten isä. Julia ryhtyi auttamaan fransiskaaninunnaa, joka tuli
hoitamaan Maria-Teresaa. Julia ja nunna keskustelivat paljon luostarielämästä
ja eri sääntökunnista. Näiden keskustelujen kautta Julian kutsumus muuttui
varmuudeksi. Myös kirjeenvaihto entisen luostarikoulun ylisisaren kanssa
johdatti Julian mieltä samaan suuntaan. Paikkakunnan kirkkoherra oli Julian
rippi-isä, joka myös vaikutti myönteisesti Julian päätökseen.
Maria-Teresa kuunteli sairasvuoteellaan
fransiskaanisisaren ja Julian keskusteluja. Samalla hänenkin kutsumuksensa
kypsyi varmuudeksi. Parannuttuaan hän ilmoitti näille kahdelle lähtevänsä
luostariin.
Maria-Teresa toipui, mutta sitten isä
sairastui. Hän ei kestänyt ankaraa tautia, vaan kuoli. Julia ja
fransiskaanisisar hoitivat isääkin. Julia ennätti kertoa isälleen
päätöksestään lähteä luostariin. Tämä siunasi tyttärensä sanoen: "Olet
yhä enemmän minun pieni päivänsäteeni. Olen iloinen, että sinusta tulee nyt
koko maailman päivänsäde."
Isän kuoltua Julia ei heti uskaltanut kertoa
äidilleen päätöksestään, sillä Maria-Teresa lähti luostariin, ja tilan hoito
joutui Julian harteille. Äiti oli leskeksi jäätyään kovin masentunut. Vuoden
verran Julia oli käytännössä perheen pää. Samaan aikaan hän kuitenkin
neuvotteli usein rippi-isänsä kanssa tulevaisudestaan ja siitä, mihin
luostariin hän menisi.
Isä oli kuollut vuonna 1885. Vuotta myöhemmin
Julia kertoi äidilleen aikovansa liittyä Krakovan ursuliiniluostarin
sisariin. Veli Wlodzimierz oli käymässä kotona, ja hän vei Julian Krakovaan.
Äitikin ymmärsi Juliaa ja kirjoitti päiväkirjaansa: "Tämä on ero
elämässä, jotta elämä voittaisi. Jumala auttakoon häntä." 18.8.1886,
21-vuotiaana Julia saapui luostariin ja sai mustan nunnanpuvun. Luostarin
ylisisar kirjoitti luostarin kirjaan Julian nimen viereen: "Suokoon
Jumala, että hänestä tulee yksi pyhistämme." 22-vuotispäivänään
17.4.1887 Juliasta tuli noviisisisar Ursula. Hän antoi ikuiset
naimattomuuden, köyhyyden ja kuuliaisuuden lupauksensa kaksi vuotta myöhemmin
28.4.1889.
Ursuliinit
Luostarisisarena
Puolassa
Pyhä
Angela Merici eli Brescian Angela perusti vuonna 1535 ursuliinien
sääntökunnan. Hän antoi sisarkunnalleen nimeksi ursuliinit pyhän Ursulan,
marttyyrin, mukaan. Hänen sääntökunnastaan tuli suuri tyttöjen kasvatukseen
ja opetukseen omistautunut sisarkunta.
Krakovan ursuliinisisaret pitivät tyttöjen
luostarikoulua, ja myös uusi sisar Ursula koulutettiin opettajaksi. Hänestä
tuli jo noviisiaikanaan matematiikan ja luonnontieteiden opettaja. Sittemmin
koulu tarvitsi ranskan kielen opettajaa, ja sisar Ursula lähetettiin vuonna
1889 vuodeksi Ranskaan Beaugencyyn opiskelemaan. Koska ranska oli ollut hänen
kotikielensä, hän suoritti ranskan kielen opettajan tutkinnon yhdessä
vuodessa, vaikka tavallisesti opiskelu kesti kaksi vuotta. Myöhemmissä
kouluissaan Ursula kuitenkin yleensä opetti kuvaamataitoa.
Luostariin liityttyään sisar Ursula tahtoi
noudattaa tunnollisesti luostarisääntöä. Hän oli tavattoman ahkera ja vei
köyhyyslupauksen täyttämisen äärimmäisyyksiin. Kun äiti esimerkiksi lähetti
Ursulalle herkkupaketin, tämä ei lainkaan tahtonut ottaa sitä vastaan.
Myöhemmin kypsyttyään Jumalan koulussa hän on itse arvostellut tätä tiukkaa
asennettaan ja sanonut, että myös silmiinpistävä itsensä kieltäminen saattaa
johtaa turhamaisuuteen. Siksi tässäkin suhteessa on parasta vain pyrkiä
yksinkertaisuuteen.
Kun Ursula oli vuonna 1904 39-vuotias, hänet
valittiin Krakovan luostarin ylisisareksi. Hän ryhtyi uudessa virassaan
uudistaman luostarisääntöä. Vaikka ursuliinit muodostivatkin yhteisen
sääntökunnan, kukin luostari oli toiminnassaan sangen itsenäinen.
Puolassa, kuten monissa muissakin maissa,
naiset olivat alkaneet vuosisadan vaihteessa opiskella ylioppilaiksi. Monet
heistä tahtoivat jatkaa opintojaan yliopistoissa. Näin useat nuoret naiset
joutuivat muuttamaan pois kotoaan aloittaakseen itsenäisen elämän varsin
erilaisissa olosuhteissa, kuin mihin he olivat tottuneet. Yliopistojen
uudenlainen henkinen ilmapiiri, vapaat tavat ja vastuu omasta elämästä olivat
monelle naisylioppilaalle vaikea haaste. Tästä puhuttiin, ja Ursula, joka nyt
ylisisarena oli jo äiti Ursula, tahtoi auttaa näitä nuoria naisia. Hän tahtoi
perustaa ursuliinien ylläpitämän täysihoitolan. Äiti Ursula kääntyi asiassa
Krakovan arkkipiispan, kardinaali Puzynan puoleen, mutta ei saanut tältä
tukea ajatukselleen. Kun sitten yksi naisylioppilas vähän ajan kuluttua teki
itsemurhan, kardinaalin mieli muuttui. Hän kääntyi äiti Ursulan puoleen ja
kehotti tätä ryhtymään toimeen suunnitelmansa toteuttamiseksi.
Ursuliiniluostari ja sen sisäoppilaitos olivat
suljettu yhteisö, johon esimerkiksi omaiset eivät voineet ilman muuta tulla.
Täysihoitolan perustaminen merkitsi luostarin porttien avaamista. Tähän
tarvittiin luostarisäännön muutos, johon luostarin kaikki sisaret eivät heti
olleet valmiit. Äiti Ursulaa kuitenkin innosti pyhän Angela Mericin kehotus:
"Jos tarpeen vaatiessa ja ajan myötä on tarpeen muuttaa jokin asia,
tehkää muutos järkevästi ja harkiten. Jeesus olkoon teidän kanssanne. Hän
valaiskoon teitä ja opettakoon teitä kuin hyvä herra."
Äiti Ursula lähti sääntömuutoksen vuoksi
Roomaan. Siellä hän asui sisarensa Maria-Teresan luona tämän perustamassa
Peter Claverin instituutissa. Äiti Ursulalla oli paljon apua sisarestaan,
joka tiesi omasta kokemuksestaan, kenen puoleen piti kääntyä, kun
luostarisääntöjä uudistettiin ja laadittiin.
Krakovan ursuliinisisarten säännöt uusittiin ja
vahvistettiin virallisesti. Vuonna 1906 äiti Ursula perusti Krakovaan
naisylioppilaiden asuntolan.
Venäjälle
Äiti
Ursula oli vain kolme vuotta Krakovan ursuliiniluostarin ylisisarena, kun
uudet tehtävät jo odottivat häntä. Tällä kertaa oli kyse kutsusta katolisen
seurakunnan ja koulun palvelukseen Pietariin.
Puolan jaossa suuri osa Puolasta oli joutunut
Venäjän vallan alle. Monet puolalaiset olivat muuttaneet työhön Venäjälle,
erityisesti pääkaupunkiin Pietariin. Alkuun puolalaiset lähettivät lapsensa
kouluun ja yliopistoon Puolaan tai muualle Keski-Eurooppaan saamaan katolista
kasvatusta ja opetusta. 1800-luvun lopulla Venäjällä alkoi venäläistämisen
aika. Siitä Suomi sai kärsiä sortovuosina, ja myös puolalaiset joutuivat
kärsimään.
Venäjällä ei enää hyväksytty ulkomailla
suoritettuja koulu- ja yliopisto-opintoja. Siksi oli tärkeää perustaa
Venäjälle venäjän kielisiä katolisia kouluja. Vuonna 1905 sortotoimenpiteet
näyttivät vähenevän Venäjällä ja sen hallitsemissa maissa. Alkoi toivoa
herättävä kausi, jota ei kuitenkaan kestänyt kauan. Äiti Ursula innostui
nuorten naisten opiskelumahdollisuuksien parantamisesta Venäjällä. Hän
kirjoitti: "Olisi suuri apu nuorille puolalaisille tytöille, jos olisi
lukio, jossa tutkinnot suoritettaisiin venäjän kielellä, mutta
puolalaiskatolisessa hengessä."
Vuonna 1906 äiti Ursula alkoi toteuttaa
suunnitelmaansa. Hän kävi helmikuussa Roomassa paavi Pius X:n vastaanotolla
ja kertoi halustaan lähteä työhön Venäjälle. Rannan kihlakunnan
lainhuudatuspöytäkirjoista ilmenee, että samana vuonna hankittiin Rannan
tuomiokunnan alueelta Uudenkirkon pitäjästä Sortavalan kylästä kreivitär
Ledóchowskan nimelle maatila "Paavon lepo". Tila sijaitsi Suomenlahden
rannalla. Myöhemmin tilalle ostettiin lisää maata, ja vuonna 1909 tilan koko
oli noin 30 hehtaaria.
Äiti Ursulan ei tarvinnut perustaa Venäjälle
uutta koulua. Maaliskuussa 1907 hän sai Pietarista kirjeen Pyhän Katariinan
seurakunnan kirkkoherralta monseigneur Budkiewicziltä, joka pyysi äiti
Ursulaa seurakunnan ylläpitämän lukion ja tyttöjen sisäoppilaitoksen
johtajaksi. Äiti Ursula otti kutsun vastaan. Heinäkuun viimeisenä päivänä
1907 hän lähti Pietariin mukanaan yksi puolalainen postulantti. Hänelle
järjestettiin läksiäisjuhla Krakovan ursuliiniluostarissa. Uudelleen valittu
ylisisar äiti Sulkowska siunasi äiti Ursulan matkalle sanoen: "Koska
äiti Ursula on aina koko luostarielämänsä ajan suorittanut ilolla hänelle
uskotut pienimmätkin tehtävät, Jumala antaa hänelle nyt rohkeutta suorittaa
hänelle uskotun suuren tehtävän."
Äiti Sulkowska oli havainnut Ursulalle
tyypillisen piirteen. Ursula tahtoi todella aina iloiten suorittaa ne
tehtävät, jotka hänelle annettiin. Sellainen hän oli jo luonnostaan, ja
luostarissa tämä ominaisuus vain kasvoi. Kun äiti aikanaan tarvitsi opettajaa
nuorimmille lapsilleen, Julia kävi toimeen ja opettipa vielä muitakin lapsia.
Kun lapsille tarvittiin vaatteita, Julia opetteli ompelemaan niitä. Kun isä
ja Maria-Teresa olivat poissa, Julia oli valmis hoitamaan maatilaa.
Luostarissa ollessaan hän opiskeli luostarin johdon toivomuksesta ensin
matematiikan opettajaksi ja myöhemmin ranskan kielen opettajaksi. Kun
tarvittiin alttaritaulua, hän maalasi sen.
Saavuttuaan Pietariin äiti Ursula havaitsi
heti, että Pyhän Katariinan koulun kuri oli höltynyt. Oppilaiden vanhemmat
eivät osoittaneet kiinnostusta koulun asioihin. Seurakunta oli eripuraista.
Monet eivät välittäneet seurakunnasta lainkaan, ja aktiivikristitytkin
kannattivat erilaisia uskonollisia suuntia.
Emme tiedä, miten äiti Ursulan onnistui
järjestää asiat kuntoon niin nopeasti kuin hän sen teki. Jo muutamassa
kuukaudessa sekä koulu että seurakunta nousivat taas jaloilleen. Äiti Ursula
saattoi nyt omistautua venäjän kielen opiskeluun. Tämän hän teki nopeasti ja
menestykselli- sesti. Muutamassa vuodessa hän pystyi suorittamaan venäläisen
opettajatutkinnon.
Pyhän Katariinan
luostarin autonomia ja Suomen aika
Pietariin
tuli vähitellen muitakin sisaria ja luostarikoulun entisiä oppilaita
Krakovasta. Koulussa toimivat sisaret olivat Krakovan ursuliiniluostarin
alaisia. Koska yhteydenpito emäluostariin oli silloisissa oloissa hankalaa,
äiti Ursula lähti Puolaan anomaan pietarilaiselle luostariyhteisölle
autonomisia oikeuksia.
Aluksi Krakovan sisaret eivät ymmärtäneet
tilannetta, mutta yhteisten neuvottelujen jälkeen Krakovan luostari hyväksyi
Pietarin tytärluostarin autonomian. Sisarten antama lupa ei vielä riittänyt.
Oli saatava lupa myös Vatikaanista. Äiti Ursula kirjoitti anomuskirjeen Sääntökuntien
kongregaatiolle, joka myönsi Pietarin luostarille autonomian 25.1.1908.
Luostariin sai myös liittää novisiaatin. Se oli hyvä, sillä usea nuori nainen
oli ilmoittanut haluavansa liitttyä luostariin.
Keväällä 1908 äiti Ursula vieraili Roomassa,
jossa hän tapasi paavi Pius X:n kahdesti. Paavi oli innostunut äiti Ursulan
työstä ja lupasi rukoilla hänen ja hänen pienen luostarinsa puolesta.
Syksyllä 1907 äiti Ursula jo kävi Uudellakirkolla tutustumassa "Paavon
lepoon". Pyhän Katariinan sisäoppilaitoksessa oli monia oppilaita, jotka
eivät päässet loma-aikoinakaan kaukana asuvien perheittensä luo. Siksi
päätettiin perustaa hankitulle maatilalle kesäsiirtola. Karjalan Kannaksella
oli noihin aikoihin paljon venäläisten huviloita, koska ilmastoa pidettiin
terveellisenä, ja Karjalan Kannas oli lähellä Pietaria. Äiti Ursula ihastui
"Paavon lepoon" heti ensi käynnillä. Hän ihaili ympäristön
kauneutta ja kuvasi paikkaa myöhemmin "maanpäälliseksi
paratiisiksen". Hän tahtoi antaa tilalle uuden nimen "Merentähti".
"Meren tähti" on yksi Neitsyt Marian kunnianimistä.
Äiti Ursula ei tahtonut pitää Merentähteä vain
kesäsiirtolana. Hän halusi perustaa sinne koulun ja sivuluostarin. Niinpä
ryhdyttiin rakentamaan uutta päärakennusta, johon sijoitettiin koulu sekä
sisarten, johtajattaren ja pappien huoneet. Myös kappeli sijoitettiin
päärakennukseen. Vanhat rakennukset säilytettiin talouskäytössä. Merentähteen
kuului puutarha ja jonkin verran peltoja. Toukokuussa 1909 ryhdyttiin
lähettämään muuttotavaroita Merentähteen.
Merentähden koulu aloitti toimintansa vuonna
1910 väliaikaisella luvalla kaksiluokkaisena tyttöjen sisäoppilaitoksena.
Suurin osa oppilaista oli puolalaisia tyttöjä, mutta koulun virallinen
opetuskieli oli venäjä. Vieraina kielinä opetetiin saksaa ja ranskaa.
Opetettiin myös puolan kieltä ja kirjallisuutta. Kielten oppimiselle pantiin
erityisesti painoa. Usein pidettiin kokonaan ranskalaista tai saksalaista
päivää, jolloin sekä opettajat että oppilaat puhuivat vain tätä kieltä. Koulu
ei toiminut kauan. Lukuvuosi 1913-1914 oli sen viimeinen.
Kun uusi koulu valmistui vuonna 1910
Uudellekirkolle, Pietarin luostarin novisiaatti siirrettiin sinne. Äiti
Ursula jakoi ensimmäisen lukuvuoden aikana aikansa Pietarin ja Uudenkirkon
välillä. Hän matkusti viikottain Pietariin ja takaisin. Tämä oli hänelle
hyvin rasittavaa aikaa. Matka oli hankala. Lähin rautatieasema oli yli 10
kilometrin päässä. Kesällä Pietariin pääsi kuitenkin myös laivalla. Kuuden
kilometrin päässä oli Jukkolan laivalaituri ja Anttalan postiasema. Monissa
äiti Ursulan kirjeissä on Anttalan postileima, joten hän lienee usein
käyttänyt viimeksi mainittua matkustustapaa.
On hämmästyttävää, että äiti Ursula saattoi
tällaisena kiireisenä aikana paneutua myös suomen kielen opiskeluun. Hän
tahtoi pitää Merentähden kappelissa myös suomenkielisiä hartaushetkiä, sillä
ympäristön asukkaita saapui rukoushetkiin. Tätä varten hän käännätti ja osin
itsekin käänsi suomalaisten ystävien avulla suomeksi katolisia rukouksia,
lauluja ja osan katekismuksesta. Vuonna 1910 näistä koottiin suomenkielinen
katolinen rukouskirja, jonka äiti Ursulan sisar Maria-Teresa painatti
Roomassa. Kirjan nimi oli "Terve Meren tähti. Rukouksia Suomen
katoliselle kansalle".
Äiti Ursula tutustui Suomessa ollessaan myös
suomalaisiin. Hänen ystäviään oli Viipurin katolinen kirkkoherra Adolf
Carling, joka tutustutti äiti Ursulan entiseen opettajaansa, Helsingin
yliopiston slaavilaisten kielten professoriin Mikkolaan ja tämän puolisoon,
kirjailija Maila Talvioon. Viime mainitun kanssa äiti Ursula kävi
kirjeenvaihtoa suomen kielellä. Äiti Ursula sai suomen tunteja kirkkoherra
Carlingin sisarelta. Myöhemmin saatiin luostariin opettajaksi nuori
suomalainen ylioppilas Anni Liesi, jonka tehtäviin kuului myös äiti Ursulan
suomen kielen opetus. Tiedetään, että äiti Ursula luki suomeksi useita
romaaneja, mm. puolalaisen kirjailijan ja vapaustaistelijan Sienkiewiczin
"Quo vadiksen", jonka Maila Talvio oli suomentanut.
Kun Merentähden päärakennus ja kappeli
valmistuivat vuonna 1910, sinne saatiin kaksi pappia. Pyhän Sydämen
veljeskunnan papit olivat aloittaneet toimintansa Suomessa vuonna 1907.
Merentähteen tulivat hollantilaiset isät van Heugten ja van Hommerich, jotka
molemmat jo osasivat suomen kieltä. He pitivät Merentähdessä säännöllisesti
messua ja huolehtivat sekä sisarten, noviisien että oppilaiden hengellisestä
ohjauksesta.
Kohti
maailmansotaa
Vuodet
1911-1914 muodostuivat monessa auhteessa vaikeiksi sekä äiti Ursulalle että
hänen luostarilleen. Vuonna 1912 viranomaiset antoivat tosin luvan koulun
laajentamiseen, mutta muuten olot alkoivat selvästi kiristyä.
Keväällä 1911 hollantilaisten pappien täytyi
poistua Suomesta. Merentähti jäi näin ilman pappia, kunnes syksystä lähtien
Viipurin nuori kirkkoherra Adolf Carling alkoi käydä siellä säännöllisesti
viettämässä messua.
Venäjällä kiellettiin katolisten luostareiden
pito. Äiti Ursula lähetti viranomaisille Pietariin kirjallisen anomuksen
saada jatkaa sisäoppilaitoksen ja kappelin pitämistä, mutta kirjeeseen ei
tullut vastausta. Äiti Ursula päätti lähteä Pietariin tapaamaan Venäjän
"vahvaa miestä" Stolypinia. Hän sai audienssin ja kysyi
Stolypinilta, saako hänellä olla kappeli. "Kyllä," myönsi tämä,
"mutta ei luostaria".
Tämä kaikki aiheutti Merentähdessä suuria
muutoksia. Kappelista poistettiin ristikkoaita, joka oli ollut sisarten
kuorin ja kirkkokansan välillä. Paavilta saadut, luostarin autonomiaan
liittyvät asiakirjat piilotettiin. Sisaret luopuivat luostarinimistään. Äiti
Ursulasta tuli jälleen kreivitär Julia Ledóchowska. Hän oli nyt tyttöjen
sisäoppilaitoksen johtaja. Sisarten täytyi pyytää Vatikaanista muodollista
vapautusta luostarilupauksistaan. He saivat sen äiti Ursulan veljen
Wlodzimierzin välityksellä kirjeellisesti. Luostari lakkasi siis virallisesti
olemasta. Ulkonaisesti äiti Ursula ja sisaret esiintyivät tavallisina
maallikkoina, mutta sydämessään he olivat vihkiytyneitä sisariksi ja tunsivat
olevansa jatkuvasti sidottuja luostarilupauksiinsa. Äiti Ursula sai sittemmin
veljensä välityksellä luvan ottaa salaisesti vastaan luostarilupauksia.
Lokakuussa 1911 äiti Ursula matkusti Roomaan
taas kerran puhuakseen Pyhän Isän kanssa. Paavi Pius X tervehti häntä
sydämellisesti ja oli innostunut hänen työstään. Paavi vahvisti äiti Ursulan
luostarille erivapaudet. Sisarten ei tarvinnut käyttää yhtenäistä
luostaripukua, vaan he olivat tavallisissa vaatteissa. He saivat antaa
yksityisesti lupauksensa, jotka muuttuisivat julkisiksi olosuhteiden
muututtua. Paavi antoi äiti Ursulalle kortin, jossa oli hänen kuvansa. Sen
toiselle puolelle hän oli kirjoittanut: "Pitäkää salassa annetut
lupaukset juhlallisten lupausten veroisina." Tämän kortin äiti Ursula
säilytti Raamattunsa välissä. Se osoittautui loppujen lopuksi tärkeäksi
asiakirjaksi, kun ryhdyttiin perustamaan ursuliinien uutta sääntökuntaa.
Äiti Ursula sairastui vuonna 1912
keuhkosairauteen ja joutui kahdeksi kuukaudeksi Halilan
keuhkotautiparantolaan. Siellä hän tutustui moniin potilastovereihinsa ja
keskusteli heidän kanssaan. Hän huomasi herättävänsä kummastusta
suomalaisissa, mutta itsekin hän sai ihmettelemisen aihetta. Monet sanoivat
hänelle, että ihminen on kuin puu. Kun se kuolee, kaikki loppuu. Ei ole
Jumalaa eikä kuolematonta sielua. Äiti Ursulalle, joka oli syntynyt
uskovaiseen perheeseen, tällainen puhe oli lähes käsittämätöntä. Kirjeessään
Maila Talviolle hän kirjoitti: "Minun tulee sääli suomalaista kansaa...
Miten he voivat olla onnellisia ilman uskoa?"
Kesällä 1914 Merentähti valmistautui
aloittamaan viidettä kouluvuottaan. Koululla oli kesänvietossa useita
koululaisia ja lisäksi Venäjältä kesänviettoon lähetettyjä puolalaisia
lapsia. Viidettä lukuvuotta ei enää tullut. 28.6.1914 Sarajevossa laukaistiin
ensimmäiseen maailmansotaan johtanet laukaukset. 28.7. Itävalta-Unkari
julisti sodan Serbialle. 30.7. Venäjällä suoritettiin liikekannallepano. 1.8.
Saksa julisti sodan Venäjälle, ja 6.8. Itävalta julisti sodan Venäjälle. Äiti
Ursulasta oli tullut Suomen suuriruhtinaskunnan vihollismaan kansalainen.
Pakolaisuuden
alku
Levottomuutta
herättävät uutiset saapuivat myös Merentähteen. Äiti Ursula kävi nimismiehen
luona vahvistamassa tietojen todenperäisyyden. Kun hän kuuli Venäjän todella
joutuneen sotaan, hän kokosi sisaret neuvotteluun. Yhdessä he hautasivat
paavilta saadut asiakirjat - Raamatun välissä olevaa korttia lukuun ottamatta
- metsään kaivamaansa kuoppaan. Päätettiin, että äiti Ursula pyrkisi
Pietariin Pyhän Katariinan koululle ja antaisi sieltä käsin ohjeet, miten
Merentähti evakuoitaisiin.
Äiti Ursula matkusti junalla Uudeltakirkolta
Pietariin. Väkeä oli paljon, ja kaikkien muiden paitsi maalaisnaisten paperit
tutkittiin tarkoin. Äiti Ursulan vaatimaton olemus sulautui Pietariin
matkustavien kansannaisten joukkoon, ja niin hän pääsi vaikeuksitta perille.
Oli hyvä, että hän oli lähtenyt, sillä jonkin ajan kuluttua hänen lähdöstään
santarmit saapuivat Merentähteen etsimään häntä.
Pietarista äiti Ursula ilmoitti sisarille
Merentähteen, että tehty evakuointisuunnitelma täytyi toteuttaa. Merentähteen
jäi vain pari sisarta. Kaikki muut lähtivät Pietariin. Lapsia oli
kolmekymmentä, samoin sisaria. Kaikki eivät millään mahtuneet Pyhän
Katariinan koululle, ja niinpä sisaret lähtivät saattamaan lapsia näiden
koteihin.
Suurin osa sisarista oli Venäjän alamaisia. He
saivat jäädä Pietariin. Osa oli kuitenkin Saksan tai Itävallan kansalaisia,
kuten äiti Ursulakin, ja he matkustivat Krakovan ursuliiniluostariin. Äiti
Ursula ei kuitenkaan lähtenyt näiden sisarten mukana, vaan hän luotti siihen,
että hän voisi jäädä koululle muiden sisarten luo. Hän sai poliisilta
kehotuksen poistua maasta. Hän ei totellut heti, vaan yritti ottaa yhteyttä
korkeisiin viranomaisiin ja vaikutusvaltaisiin tuttaviinsa. Mistään ei ollut
apua. Hänen oli lähdettävä Venäjältä, josta hän poistui 31.8.1914 juliaanisen
kalenterin mukaan. Hän matkusti rautateitse Raumalle ja sieltä edelleen
laivalla Tukholmaan.
Skandinavian
vuodet
Tukholmaan
saavuttuaan äiti Ursula etsi katolisen kirkon. Se oli jesuiittojen pitämä
kirkko, josta hänet ohjattiin Elisabetin sisarten luo. Heidän välityksellään
äiti Ursula löysi melko keskeltä kaupunkia pienen alivuokralaishuoneen, johon
liittyi täysihoito.
Äiti Ursula kertoi myöhemmin, että kaksi
ensimmäistä kuukautta Tukholmassa olivat hänelle hyvin raskasta aikaa. Hän ei
ollut tottunut olemaan yksin. Hän yritti vielä järjestää paluuta Pietariin,
mutta tuloksetta. Kolmeen viikkoon hän ei saanut sisariltaan Pietarista
mitään tietoja. Hän tunsi olevansa hyvin masentunut ja vertasi itseään
peltomiehen hylkäämään, toimettomuuttaan ruostuvaan auraan. Hän kertoo
istuneensa vain huoneessaan kirjoitellen kirjeitä. Hän suunnitteli
muuttavansa Roomaan sisarensa Maria-Teresan luo ja kirjoittikin tälle kysyen,
voisiko hän tulla. Maria-Teresa vastasi, että siinä tapauksessa hänen täytyi
liittyä Maria-Teresan perustamaan Peter Claverin sääntökuntaan ja jättää
ursuliinit. Tähän äiti Ursula ei voinut suostua. Hän tahtoi olla ursuliini.
Parin kuukauden kuluttua äiti Ursulan lähin
työtoveri, sisar Alina Zaborska saapui Pietarista Tukholmaan. Hän oli ollut
äiti Ursulan lähdettyä Pyhän Katariinan koulun johtajatar. Olot kuitenkin
muuttuivat Pietarissa rauhattomiksi. Pyhän Katariinan koulun ylisisar
lomautettiin. Maallikot pelkäsivät joutuvansa vastaamaan koulusta ja
kieltäytyivät auttamasta. Sisaret oli kutsuttava pois, mutta minne?
Äiti Ursula havahtui masennuksestaan. Pian
sisar Alinan jälkeen eräs toinenkin sisar saapui Tukholmaan, ja huhtikuussa
1915 heitä saapui suurehko ryhmä. Sisarten tuloa Pietarista Tukholmaan jatkui
vuoteen 1917. Äiti Ursulan oli keksittävä, miten he kaikki tulisivat toimeen.
Niinpä hän ryhtyi työhön. Ensiksi hän alkoi antaa yksityistunteja kielissä.
Sitten hän perusti Ruotsin katolisten naisten kanssa
"Solglimtar"-nimisen kuukausijulkaisun, johon hän itse kirjoitti
kasvatukseen ja opetukseen liittyviä artikkeleita. Vuonna 1915 sisarille
hankittiin talo Södertäljestä. Saman vuoden syksyllä äiti Ursula perusti
Djursholmiin tyttöjen kielikoulun. Vuonna 1917 perustettiin Tanskaan
Aalborgiin koti puolalaisille sotaorvoille, ja vuonna 1918 Kööpenhaminassa
avattiin "Kreivitär Ledóchowskan talouskoulu". Aalbor- gin
orpokodissa äiti Ursula kirjoitti ja ohjasi itse näytelmiä, joita lapset
esittivät eri paikkakunnilla.
Ruotsissa asuessaan äiti Ursula tutustui moniin
huomattaviin ruotsalaisiin. Näistä mainittakoon Selma Lagerlöf, Ellen Key ja
Werner von Heidenstam. Äiti Ursula opiskeli uutterasti ruotsin kieltä, ja kun
hän oli asunut Ruotsissa noin vuoden, häntä pyydettiin pitämään Skandinavian
maissa esitelmäkierros, joka käsittelisi Puolan tilannetta. Äiti Ursula oli
oppinut ruotsia niin hyvin, että hän pystyi esitelmöimään ruotsin kielellä.
Hän puhui Puolan historiasta ja sen katolisesta kirkosta. Aluksi hänellä oli
hankaluuksia, mutta vähitelleen esitelmät alkoivat saavuttaa suosiota. Äiti
Ursula piti yhdeksänkymmentä tilaisuutta. Niiden avulla hän keräsi varoja
itsenäisyytensä puolesta taistelevalle Puolan kansalle.
Puolan itsenäinen valtio syntyi ensimmäisen
maailmansodan loppuessa. Äiti Ursulan ja hänen sisartensa mieli paloi
Puolaan, vaikka Kööpenhaminan piispa ei olisi tahtonut laskea heitä ja heidän
sotaorpojaan pois Tanskasta. Sisaria oli nyt neljäkymmentä. He pyrkivät
suojatteineen Puolaan ursuliiniluostariin, mutta asia ei järjestynyt siten.
Heidän oli hankittava oma kiinteistö Puolasta, ja heidän oli saatava
Vatikaanista paavin ja sääntökuntien kongregaation hyväksyminen omalle
uudelle sisarkunnalleen. Tähän asti he olivat käyttäneet siviilivaatteita ja
toimineet paavi Pius X:n Pyhän Katariinan pietarilaiselle luostarille
myöntämän autonomian perusteella.
Ensiksi oli hankittava rahaa. Äiti Ursula
suunnitteli tekevänsä uuden esitelmäkierroksen. Hän aloitti Oslosta, jonka
nimi oli silloin vielä Kristiania. Siellä häntä tuli kuuntelemaan muiden
muassa varakkaan konsuli Stolt-Nielsenin puoliso. Tämä inostui asiasta koko
sydämestään ja kertoi siitä miehelleen. Konsuli päätti lahjoittaa äiti
Ursulalle koko tarvittavan summan, 20 000 Norjan kruunua. Nyt ei
esitelmäkierroksen jatkaminen enää olisi ollut tarpeen, mutta äiti Ursula
toteutti kuitenkin suunnitelmansa. Vuonna 1920 sisaret ostivat kerätyillä
rahoilla Puolasta Pniewystä talon, jolle he antoivat lahjoittajan kotimaan
kunniaksi nimen Pyhän Olavin talo.
Kohti Puolaa
Äiti
Ursula matkusti Roomaan 17.4.1920 pyrkiäkseen paavin vastaanotolle. Hän tarvitsi
vahvistuksen luostarinsa autonomialle. Hän kuitenkin tähtäsi itse asiassa jo
silloin uuden sääntökunnan perustamiseen.
Äiti Ursula asettui asumaan sisarensa
Maria-Theresan luo ja pyrki silloisen paavin Benedictus XV:n vastaanotolle.
Audienssin järjestäminen oli vaikeaa. Se kohtasi esteitä ja viivytyksiä.
Tähän aikaan äiti Ursulan rakkain veli Wlodzimierz asui myös jo Roomassa. Hän
oli jesuiittojen korkein johtaja, kemraali, ja hänellä oli paljon
vaikutusvaltaa. Veli tiedusteli Ursulalta, missä paavi Pius X:n antamat
autonomiaa koskevat paperit olivat. Äiti Ursulan oli murhemielin
tunnustettava, että ne oli haudattu Uudellekirkolle metsään. Vain salaisia
lupauksia koskeva kortti oli jäljellä.
Isä Wlodzimierz otti yhteyttä sääntökuntien
kongregaation sihteeriin ja sai kuulla, että kongregaatio ei ollut
myötämielinen äiti Ursulan hankkeelle. Katsottiin, että apostolisessa työssä
oli jo riittävä määrä sääntökuntia. Kongregaatio ei myöskään ymmärtänyt,
miksi äiti Ursula ei palannut (ilman sisariaan) entiseen luostariinsa.
Saatuaan nämä terveiset ja yhä odottaessaan
pääsyä paavin puheille äiti Ursula masentui toisen kerran elämässään. Hän
syytti itseään katkerasti, ettei hän ollut tutustunut kanoniseen oikeuteen
eli kirkon lakiin. Hänestä tuntui, että hän oli kevytmielisesti jättäytynyt
haaveitten ja turhan optimismin varaan. Äiti Ursula löysi kuitenkin itselleen
lohduttavan paikan, missä hän saattoi rukoilla ja kertoa huolistaan
Jumalalle. Jesuiittojen kirkon, Il Gesún eräässä sivukappe- lissa Roomassa on
Neitsyt Marian kuva, jota sanotaan Maria della Stradaksi eli Tien madonnaksi.
Sen edessä äiti Ursula rukoili päivittäin pitkät ajat.
Kaikista suruistaan huolimatta äiti Ursula
jaksoi rohkaista sisariaan. 23.5.1920 hän kirjoitti heille kirjeen, jossa hän
sanoi: "Mitä enemmän vaikeuksia kerääntyy, sitä vakuuttuneempi minä
olen, että Jumalalla on meitä varten tie kuljettavaksi... Herran tiet ovat
tutkimattomat, mutta aina yhtä ihanat ja kunniakkaat. Kiittäkäämme Häntä
lohdutuksesta, mutta myös kärsimyksestä, jonka Hän suo meille."
Paavin vastaanotto järjestyi lopulta 31.5.1920.
Paavi ei ollut aluksi halukas suostumaan äiti Ursulan ehdotukseen, mutta
lopulta hän lupasi, että äiti Ursula sai antaa asian veljensä Wlodzimierzin
hoidettavaksi. Näin tapahtui. 7.6. 1920 sääntökuntien kongregaatio myönsi
Pniewyn luostarille autonomian. Luostari sai pitää vuoden 1908
luostarisäännön toistaiseksi. Näin ursuliinien uusi sääntökunta syntyi.
Kongregaatio perusteli päätöstään paavi Pius X:N antamalla valtuutuksella.
Äiti Ursula tahtoi nyt kiiruhtaa Tanskaan järjestämään muuttoa Puolaan. Hän
hyvästeli vakavasti sairaan sisarensa Maria-Teresan. Julia ja Maria-Teresa
eivät enää tavanneet toisiaan tässä elämässä.
Aalborgin talo myytiin. 8.8.1920 äiti Ursula
saapui sisartensa ja lasten kanssa Pniewyyn lähelle Poznania. Kappeli
vihittiin 15.8. 1920, Marian taivaaseenottamisen päivänä. Kappeli oli pieni.
26.10. 1920 Pyhän Istuimen Varsovan suurlähettiläs monseigneur Achille Ratti
teki tutustumismatkan uuteen luostariin. Hän halusi selvittää, oliko syntynyt
sisarkunta Jumalan tahdon mukainen. Hän vakuuttui asiasta ja tahtoi auttaa
äiti Ursulaa luostarin perustamisvaiheissa ja luostarisäännön laatimisessa.
Koska oli perustettu kokonaan uusi sääntökunta,
se tarvitsi oman, uuden säännön eli constitution. Lisäksi luostarin ostama
talo oli liian pieni. Oli rakennettava uusi talo ja tarvittiin myös oikea
kirkko. Kirkon rakentaminen aloitettiin heinäkuussa 1921. 31.5.1922 kirkko
vihittiin. Oli myös monia muita käytännön asioita. Oli päätettävä
luostaripuvusta. Valittaisiinko ursuliinien perinteinen musta puku vai jokin
muu? Äiti Ursula ja hänen sisarensa osoittautuivat uudenaikaisiksi, kun he jo
tuolloin, 1920-luvulla, valitsivat itselleen vaatimattoman, harmaan mekon.
Tämän puvun värin takia heitä kutsutaankin yleensä "harmaiksi
ursuliineiksi".
Sääntökunta sai viralliseksi nimekseen
sääntökuntien kongregaatiolta "Jeesuksen kuoleman tuskassa olevan Pyhän
Sydämen ursuliinit". Luostarisäännön 4:s constitutio sanoo, että
sisarkunnan erityisenä palvelutehtävänä kirkossa on julistaa Kristuksen ja
hänen sydämensä rakkautta lasten ja nuorten kasvatuksen ja opetuksen kautta,
apua tarvitsevien ja hyljeksittyjen veljien palvelemisen kautta ja kaikkien
tehtävien kautta, joiden päämääränä on maailman evankelioiminen. 24.6.1923
sääntökuntien kongregaatio hyväksyi sisarkunnan säännön seitsemän vuoden
ajaksi. 21.11.1930 luostarisääntö hyväksyttiin pysyvästi.
Näinä vuosina kirkon ylimmällä tasolla tapahtui
muutos. Paavi Benedictus XV kuoli tammikuussa 1922. Uudeksi paaviksi
valittiin Pius XI, joka oli äiti Ursulan ystävä monseigneur Achille Ratti.
Puolassa ja
Roomassa
Äiti
Ursula toimi Pniewyn luostarin ensimmäisenä ylisisarena.Tässä virassa
ollessaan hän alkoi kiirastorstaina 24.3.1921 kirjoittaa sisarilleen
hengellisiä ohjeita, joille hän antoi nimen testamentti. Kirjoitustyö päättyi
28.10.1924. Tässä hän noudatti ursuliinien sääntökunnan perustajan pyhän
Angela Mericin esimerkkiä.
Äiti Ursula jakoi kirjansa kahdeksaantoista
kappaleeseen, joita hän nimitti pyynnöiksi. Näitä pyyntöjä hän toivoi
sisarten noudattavan. Ensimmäinen pyyntö koskee Jeesuksen Pyhän Sydämen
rakastamista, viimeinen kestävyyttä loppuun asti. Äiti Ursula korostaa
erityisesti iloisen sydämen merkitystä ja rukouksen tärkeyttä.
Vaikka testamentti jo oli kirjoitettu, äiti
Ursulan elämäntyö ei ollut vielä lopussa. Sääntökunta perusti Puolaan useita
taloja. Vuonna 1928 avattiin sisarten ensimmäinen talo Roomaan.
Vuonna 1931 paavi teki lahjoituksen
sisarkunnalle. Saaduilla varoilla sisaret perustivat Rooman yliopiston
yhteydessä toimivan naisten opiskelija-asuntolan. Se vihittiin käyttöön Pyhän
Sydämen juhlapäivänä vuonna 1931. Kun äiti Ursula meni kiittämään paavia, hän
sanoi: "Ase- tumme tähän suurenmoiseen taloon ja teemme siellä pian suuria."
"Ei, ei," kielteli paavi, "ei liian suuria eikä liian
nopeasti. Olkaa kuin tammi, joka kasvaa hitaasti, hitaasti, mutta joka on
kuolematon."
"Autuaita
ovat..."
Äiti
Ursula kuoli Roomassa 29.5.1939. Paavi Johannes Paavali II julisti hänet
Poznanissa autuaaksi. Hänen ruumiinsa, joka oli ollut haudattuna sisarten
taloon Roomassa, siirrettiin juhlallisesti Puolaan ursuliinien pääluostariin
Pniewyyn vuonna 1989. Autuaana äiti Ursula on, kuten hän kerran kirjoitti,
ystävämme, joka rukoilee puolestamme Jumalan edessä. Hän on sen voiton
merkkinä, johon jokainen meistä on kutsuttu.
***
"Jumala, joka teit autuaan Ursulan
sydämen vastaanottavaksi Sinun rakkaan Poikasi Sydämen hartaalle toivolle,
anna meidänkin autuaan Ursulan esirukousten tähden huomata Sinun tahtosi
merkit ja vastata niihin elävällä uskolla ja rakkauden teolla".
|