Sukujuuret Afganistanissa - takki länsimailta?

Annika Kutilainen
Afgaani 4/95

Osa 3

Korkeajalkainen, kevytturkkinen afgaanityyppi, jota länsimaissa on totuttu kutsumaan tasankoafgaaniksi, tunnetaan Afganistanissa nimellä Khalag. Tyyppijako tasanko- ja vuoristotyypin afgaaniin on selvästi näkynyt myös länsimaihin tuoduissa koirissa. Toisin kuin rodun pioneerit 1920-luvulla, 1990-luvun Khalag-kasvattajat pyrkivät pitämään tämän tyypin sekoittumattomana. Nähtäväksi jääkin, esiintyykö se vielä joskus kehissä omana rotunaan.

Khalag-tyypin tazituonteja

Yksi reitti, jota pitkin koiria on kulkeutunut Afganistanista, on sen rajanaapuri Neuvostoliitto. Afganistanin viimeinen kuningas Mohammed Zahir Shah lahjoitti koiria aikoinaan Neuvostoliiton päämiehelle Nikita Hrutsheville. Hrutshevin koirat Ahu ja Bark päätyivät puna-armeijan "Punainen Tähti" -kenneliin, jossa ne vuonna 1964 astuttiin keskenään. Niiden jälkeläisistä kaksi sisarusta, uros Swan ja narttu Cheri astutettiin vuorostaan keskenään. Niiden tytär, creme-värinen Lada (syntynyt 1971) sai pentueen Australiasta tuodun tasankotyyppisen Raflete's Rimin kanssa, ja niiden tytär Hepi puolestaan suomalaisen neuvostoviennin Shamaanin Feisalin kanssa. Toisen lähteen mukaan myös Lada-emo teki pentueen Feisalin kanssa. Tämän linjan koirat sulautettiin nopeasti maassa olevaan länsimaisten afgaanien kantaan, puhtaana sitä ei enää ole jäljellä.

Filip (Shamaanin Feisal x Hepi)

Neuvostoliiton marssi Afganistaniin 1979 merkitsi myös pääsyä afganistanilaisten koirien lähteille. Monet sotilaista toivat 1980-luvulla tullessaan koiria, jotka käynnistivät "aborigene" (alkuperäinen) -villityksen Venäjällä. Villitys näkyi siinä, että jännittäviä alkuafgaaneita yritettiin luoda nopeasti lisää astuttamalla niillä myös länsimaisia "dekorativne" (koristeellisia) afgaaneja sekä kazakistanilaisia ja turkmenistanilaisia taseja! Informaation myötä jotkin kasvattajat ryhtyivät vaalimaan aboriginaali-afgaaniensa puhdaslinjaisuutta, ja nykyään näitä koiria ja niiden jälkeläisiä esitetään omana variaationaan venäläisissä koiranäyttelyissä ja niillä on oma rotumääritelmä (Tarkemmista tiedoista kiinnostuneet voivat tiedustella tätä rotumääritelmää Afgaani-lehden toimitukselta.).

Rad-O-Bark

Puhtaina säilyneet aboriginaali-linjat perustuvat seuraaviin tuontikoiriin: Siah-Puaz Talai, Afsana I, Pak, Afsana II, Kapisa, Ralf ja Paktika. King-niminen uros ja toinen Afsana tulivat lahjana Afganistanin kuninkaallisesta kennelistä ja saivat keskenään yhden pentueen. Afsana tuli myöhemmin vahingossa tapetuksi kettuna metsästyksen yhteydessä. Niiden jälkeläinen, maskiton kermanvärinen uros Rad-O-Bark oli mallina vuonna 1985 laaditulle aboriginaali-afgaanin venäläiselle rotumääritelmälle. Kuvaavaa tyypittelyn vaikeudelle on, että tämän linjan aboriginaali-afgaanien kasvattaja Natalia Gherasiova laskee koiransa Bakhmull-tyyppiin. Yksimielisyyttä ei löydy siinäkään, että aboriginaali-afgaaneja kasvattavat kerhot tuntuvat olevan ilmiriidassa keskenään.

Vas. Sheila Karia Ghezol, oik. sen tyttäret 
Aruna Pushum Registan ja Ariana Begum Registan

Aboafgaaneja päätyi myös Puolaan. Nuorelle Danuta Tomaszewskalle (nykyisin Spaeth) tuli kermanvärinen narttu Sheila Karia Ghezol, joka oli Cherin ja Swanin tytär, ja Danutan kiinnostus tätä rotua kohtaan heräsi. Hän astutti Sheila Karian Afganistanista vuonna 1972 tuodulla punertavalla uroksella nimeltä Tozi Kalabist. Tästä yhdistelmästä sai alkunsa Registan-kennel, joka kasvatti varsin kapealta geenipohjalta muutaman sukupolven, ja täydensi sitten kantaa Venäjältä löytämillään Khalag-tyypin koirilla. Nykyään Danuta asuu ja kasvattaa Sveitsissä avioiduttuaan sveitsiläisen koiraharrastajan Charles Spaethin kanssa. Tyyppi on varsin vakiintunut, koirat ovat korkeajalkaisia, kevytturkkisia ja väriltään maskittomia kermanvärisiä. Tunnusomaista näille koirille on myös pitkäikäisyys: vanhimmat niistä ovat eläneet 14-16-vuotiaiksi. Koska afgaaniharrastajat vastustivat kiihkeästi tasankoafgaani-nimen omaksumista tälle muunnokselle, niistä käytetään tällä hetkellä nimitystä Khalag tazi. Tällä nimellä ne merkitään Sveitsin kennelliiton rotukirjan liitteeseen (livre d'attente) omana rotumuunnoksenaan, ja Spaethit ovat toimineet aktiivisesti rodun virallistamiseksi. Khalagit ovat osallistuneet Sveitsissä myös näyttelyihin ja meilläkin tutut tuomarit, mm. espanjalainen Norman Huidobro-Corbett, hollantilainen Ernst Grevelt ja norjalainen Espen Engh ovat arvostelleet niitä. Espen Engh kommentoi eräässä haastattelussa, että koirat olivat hänestä kiinnostavia, selkeästi omaa erillistä tyyppiään ja keskenään melko yhtenäisiä, joskin muutama oli hänestä vaikuttanut liikaa salukilta.

Tozi Kalabist

Puolaan tuotiin myös kaksi muuta tasankotyypin afgaania: 1974 "beige-kullanvärinen" uros Eschdar Balkhista Mazar-I-Sharifin kautta ja "beigenvärinen" 65 cm korkea narttu Diana (syntynyt noin 1970). Näitä koiria ei tietääkseni käytetty jalostukseen. Saksaan tuotiin 1970-luvulla Afganistanista kolme koiraa, joista lähteneistä sukulinjoista kerrottiin tarkemmin Afgaani-lehdessä 2/95. Linja jatkui eurooppalaisiin afgaaneihin sekoitettuna neljän sukupolven ajan, mutta on tällä hetkellä sammumassa rekisteröintivaikeuksien takia.

Khalag-otsikon alle on laskettavissa myös kullanvärinen narttu Chipak Barqak (joissakin lähteissä nimellä Chipak II), joka tuotiin Englantiin vuonna 1974. Sen kasvattaja oli Afganistanin prinsessa Homoira, joka lahjoitti sen Englannin suurlähettiläälle Peers Carterille ja tämän vaimolle. Sillä oli suuri satula, ohut turkki, sileäkarvaiset raajat ja isot tassut. Koiran kalloa luonnehdittiin leveäksi (mikä ei puolestaan täsmää Khalag-tyyppiin), mutta silmien muotoa todella itämaiseksi. Chipak astutettiin Actaeon of Jagailla, ja Jagai-kennelin omistaja Daphne Gie piti tästä yhdistelmästä itsellään uroksen ja nartun. Narttu Abrasham astutettiin mustalla Ajman Shulgilla, ja niiden tytär Alaf Shirin of Jagai oli puolestaan emona Ajman Shah Tutille, joka muutti Kreikkaan Juliette de Bairacli-Levyn Turkuman-kenneliin.

Chipak Barqak

Tuorein Afganistanin-tuonti lienee suomalainen Mudj, jonka Punaisen Ristin palveluksessa toiminut lääkäripari toi Pakistanista Helsinkiin kesällä 1992. Koira oli alunperin kotoisin Kabulista, josta sen toi Pakistaniin eräs sveitsiläinen Punaisen Ristin virkailija. Hän luopui kuitenkin myöhemmin koirasta ja jätti sen jälkeensä Pakistaniin. Mudj, jota on useamman kerran esitelty Afgaani-lehdessä, on tyypiltään selvästi samanlainen kuin sveitsiläiset Khalagit, joskin niihin verrattuna se vaikuttaa pitkärunkoisemmalta ja matalammalta. Turkiltaan se on myös niitä runsaskarvaisempi. Mudjia ei ole rekisteröity Suomen Kennelliitossa, koska siltä puuttuu kolme sukupolvea FCI-maissa rekisteröityjä esi-isiä.

Luchak

Afgaanikirjallisuudesta ei löydy mainintoja kokonaan sileäkarvaisista Afganistanin tuonneista. Sileäkarvainen Luchak-tyyppi on kuitenkin tehnyt olemassaolonsa tunnetuksi mielenkiintoisella tavalla. Vielä nykyäänkin voi täysin puhdasrotuisiin, normaaliturkkisten vanhempien pentueisiin syntyä yksilöitä, joille ei lainkaan kasva turkkia. Jo pentuna niiden nahan ”löysyys” ja turkin sileä kiilto kiinnittävät huomiota. Aikuisena ne ovat rakenteeltaan täysin normaalin afgaanin näköisiä, mutta ilman pitkän turkin haituvaakaan. Tällaisia yksilöitä on syntynyt eri verilinjoista ja eri puolilla maailmaa, mm. Hollannissa, Englannissa ja Yhdysvalloissa. Suomessa tällainen erikoisuus syntyi vuonna 1970 Goldshadow-kennelin E-pentueeseen (Fin S Ch Immerwach Sidereus x Fin Mva Goldshadow Dinah).

Englannissa 1970-luvulla syntynyt sileäkarvainen 
afgaaniuros, jonka molemmat vanhemmat olivat pitkäkarvaisia.

Nykytilanne

Afganistanin sota lienee tehnyt pahaa tuhoa myös maan tazikannalle. Laajalti matkustellut uusseelantilainen koiraharrastaja Murray Anderson matkusti Afganistaniin tazeja etsimään vuonna 1993, mutta ei onnistunut löytämään ainuttakaan. Ainoa vinttikoiratyyppinen koira oli ”Billy” (ylpeät omistajat antoivat arvostuksensa merkiksi tazilleen hienon länsimaisen nimen), jonka hän tapasi Kabulissa: punainen salukihapsuinen, roikkuvahäntäinen, jo iäkäs ja notkoselkäinen uros. Billyn kuvat herättivät suurta hilpeyttä amerikkalaisissa afgaaniharrastajissa, kun ne julkaistiin Afghan Houd Review’ssa, ja lähes yksimielinen tuomio oli, että kyseessä ei ollut puhdasrotuinen afgaaninvinttikoira.

Kaikkiaan koiria on tuotu Afganistanista suhteellisen runsaasti vielä sotien jälkeenkin, mutta niiden vaikutus jalostukseen on ollut lähes olematonta rekisteröintivaikeuksien takia. Pitäytyminen FCI:n vaatimuksissa takaa tietysti sen, että koirien alkuperä tunnetaan varmasti, mutta toisaalta voi kysyä, onko afgaaniharrastajilla varaa sulkea kantansa tuoreelta geeniainekselta. Kyseessä on kuitenkin alkuperäinen afganistanilainen rotu, joka on lähtenyt länsimaissa alkuun aivan yhtä sekaisesta aineksesta kuin mitä sieltä nyt tuodut koirat edustavat. Vai onko Khalag-kasvattajien omaksuma linja oikea, kun he yrittävät palata takaisin 1920-luvun tilanteeseen ja korjata silloin tehdyt sekoitukset säilyttämällä tasankotyypin omana erillisenä rotunaan? Entäpä sitten, kun Khalag tazi on vakiintunut ja tunnustettu näyttelyrotu ja uudet 2000-luvun tuonnit näyttävät niiden rinnalla sekarotuisilta? Luodaanko silloin taas uusi original-aboriginal-variantti?

Khalag tazi Gardan Registan ryhmäkehässä Yverdonin näyttelyssä 1995 Sveitsissä

Esitellyt tuontikoirat kertovat meille hyvin konkreettisesti, millainen afgaaninvinttikoira oli ennen kuin siitä tuli länsimainen näyttelykoira, ja mitä muutoksia 70 vuoden jalostus on siinä saanut aikaan. Jos niiden kuvia katsoessamme sanomme ”yök, ei kulmauksia” tai ”hyi, ihan kalju”, se kertoo enemmän siitä, mitä oma silmämme pitää viehättävänä, kuin siitä, että nämä tuonnit olisivat välttämättä huonoja yksilöitä tai epätyypillisiä afgaaneita.

Nykyisessä afgaanissa on tunnistettavissa paljon alkuperäisen itämaisen metsästäjän piirteitä: sen rakkaus juoksemiseen sekä luonteen itämainen etäisyys ja jopa hurjuus. Mutta länsimainen afgaani on myös länsimainen näyttelykoira, ja se tarkoitus, johon afgaaneita nyt kasvatetaan on näyttely-, harrastus- ja seurakoira. Myös käyttökokeitamme, rata- ja maastojuoksua, on arvosteltu siitä, että ne eivät mittaa koirien todellisia metsästysominaisuuksia. Tämä ei voi olla vaikuttamatta rodun ihanteisiin ja tavoitteisiin. Kasvatustyön päämääränä voi olla joko säilyttää rotu sellaisena kuin se oli Eurooppaan tullessaan tai kehittää rotua yhä paremmaksi. Säilyttämisen suhteen voimme pettää itseämme: turkkinsa alla afgaani on yhä toiminnallinen vinttikoira, mutta sen turkki, luonne ja rakenne ovat kokeneet suuria muutoksia 70 vuoden aikana. Paremmaksi tekeminen on sitten jokaisen oman näkemyksen varassa. Toivoa vain voi, että muuttaminen on ollut tietoista. Mikä on se parempi - yhä lähempänä imaginaarista Zardinia vai yhä sopivampi meidän tarkoituksiimme?

- Tämä artikkelisarja perustuu moniin eri lähteisiin, joista päällimmäisenä mainittakoon Edward Gilbertin ja Constance Millerin kirja The Complete Afghan Hound, Margaret Niblockin ”afgaaniraamattu” Afghan Hound - A Definitive Study, Afghan Hound Review’n artikkelit sekä Danuta Spaethilta ja Sari Mantilalta saatu aineisto.