Sukujuuret Afganistanissa - takki länsimailta?

Annika Kutilainen
Afgaani 4/95

Osa 2

Vaikka Afganistan on havahtunut pitämään tazeja kansallisaarteenaan ja kieltänyt niiden maasta viennin, länsimaihin on toisen maailmansodan jälkeenkin päätynyt eri reittejä pitkin lukuisasti koiria. Niiden jalostuspanos on kuitenkin vaihdellut sen mukaan, miten kohdemaassa on suhtauduttu sukutaulultaan tuntemattomien koirien rekisteröimiseen.

Afganistan

Eri lähteissä kerrotaan, että metsästäviä vinttikoiria eli tazeja esiintyy Afganistanissa kolmea tyyppiä. Afganistanilainen kirjoittaja Gulbaz kuvaili vuonna 1962 Kabul Times -lehdessä tazeja seuraavasti: Rotu on levinnyt kaikkialle Afganistaniin, mutta erityisesti sitä tavataan Kandaharissa, Grishkissa ja Farahissa maan lounaisosissa. Tätä rotua on kolmea tyyppiä. Bakhmull-tyyppi on saanut nimityksensä sametin mukaan, koska sillä on pitkää, silkkistä karvaa sekä rungossa että korvissa. Luchak on lyhytkarvainen tyyppi, ja Khalag-tyypillä on pitkää, silkkistä karvaa korvissa ja raajoissa, mutta muuten se on lyhytkarvainen. Koirat ovat Gulbazin mukaan säkäkorkeudeltaan 90-100 senttimetriä (!) ja väreiltään ne ovat kermanvärisiä, leijonanvärisiä, ruskeita, mustia ja joskus näiden värien yhdistelmiä tai sudenvärisiä. Hurjalta tuntuvan kokoväittämän voisi olettaa johtuvan joko itämaisesta epämääräisyydestä, ylvästelynhalusta tai yksinkertaisesti tottumattomuudesta länsimaisiin metrimittoihin.

Englantilainen kasvattaja-tuomari Ali Hupka oli tehnyt samanlaisia havaintoja oleskellessaan Afganistanissa toisen maailmansodan aikana. Hän kertoo artikkelissaan Southern Afghan Club Magazinessa nro 7/1976, että runsaskarvaista Bakhmull-tyyppiä pidetään arvostetuimpana. Pienenä kuriositeettina hän viittaa siihen, että myös Jean Mansonin on täytynyt olla tästä tietoinen, koska tämä oli nimennyt yhden kasvateistaan Buckmaliksi (äännetään suunnilleen samoin kuin Bakhmull), vaikka hänen koiransa eivät tätä tyyppiä olleetkaan. Kullakin tazityypillä on omat asuinalueensa, jotka maastoltaan poikkeavat toisistaan, ja koirat ovat kehittyneet maaston ja käyttötarkoituksen mukaan rakenteeltaan erilaisiksi. Bakhmull (joka toisinaan länsimaisessa kirjallisuudessa kirjoitetaan myös muotoon Makhmal) on vuoristojen vankka ja ketterä metsästäjä, jonka rungon alle sijoittuneet takajalat antavat sille kyvyn hypätä ja kääntyä nopeasti. Khalag on tasankojen metsästyskoira, jonka kevyempi rakenne ja suoremmat kulmaukset viittaavat nopeaan ja suoraviivaiseen juoksuun. Luchak on tyypeistä harvinaisin ja se yleensä jää kirjallisuudessa pelkän maininnan varaan, jos tulee edes mainituksi.

Afganistan oli vuoteen 1973 saakka kuningaskunta, ja Afganistanin kuninkaat pitivät tazikennelissään suuriakin määriä koiria. Kuninkaallisesta kennelistä lahjoitettiin koiria silloin tällöin maassa vieraileville valtionpäämiehille, ansioituneille konsuleille tai muuten kuninkaalliseen suosioon päässeille henkilöille. Monet lahjakoirat jäivät kuulumaan konsulaattien "kalustoon" ja pysyivät kotimaassaan, vaikka konsulaatin väki vaihtuikin. Osa kulkeutui kuitenkin länsimaihin.

Tazi of Beg Tute

Silloin kun rotu oli vasta muotoutumassa Englannissa, lähes jokainen 1920- ja 1930-lukujen tuontikoirista otettiin jalostuskäyttöön riippumatta sen tyypistä tai laadusta. Sen jälkeen pantiin suhteellisen pian "kirjat kiinni" ja myöhempien tuontien on ollut vaikea saavuttaa tunnustusta. Tyyppien sekoittamiseen perustuva afgaani-ihanne vakiintui nopeasti, ja uusien tuontien oli vaikea istua jo muodostuneeseen kuvaan hyvästä (näyttely)afgaanista. Myöhemmistä tuonneista yksikään ei ole saavuttanut jalostuksessa sellaista kantavuutta, että se olisi luettavissa rodun tukipilareihin, vaan niiden käyttö on pikemminkin ollut yksittäisten kasvattajien kokeiluja. Geneettiseltä kannalta tätä voi pitää menetyksenä, sillä koko läntisen maailman afgaanikanta - nykyiset kymmenet tuhannet koirat - pohjautuu vain pariinkymmeneen eri yksilöön, mikä aiheuttaa geenipohjan kapeutta. Voidaan laskea, että nykyiset sukutaulut johtavat kaikkiaan viiteen majuri Bell-Murrayn koiraan (Begum, Rajah, Baluch, Pushum ja Ooty - loput Bell-Murray-tuonnit olivat niiden jälkeläisiä) ja kahdeksaan eri Ghazni-koiraan (Sirdar, Khan, Malik, Danenda, Rani, Roshni, Surkh ja Zarifa), sekä näiden lisäksi noin kymmeneen muuhun tuontikoiraan (Shahzada, Afroz, Lakki Marwat, Ardmore Anthony, Chota, Tazi of Beg Tute, Saki of Paghman, Fatima, Umberto, Chipak II).

Yhdysvallat

Huomattava osa myöhemmistä Afganistanin tuonneista vietiin Yhdysvaltoihin. Rotu oli siellä lähtenyt liikkeelle muutamasta Englannista tuodusta koirasta, joita käytettiin keskenään jalostukseen hyvin tiiviissä yhdistelmissä. Toinen maailmansota sekoitti eurooppalaisen afgaaninjalostuksen täydellisesti - ja siinä sivussa ihmisten elämän muutenkin. Sodan tuloksena monet englantilaiset kasvattajat lähettivät huippukoiransa turvaan Yhdysvaltoihin, ja näin amerikkalainen afgaanikanta sai arvokasta geenilisää koirista, jotka rauhan oloissa eivät varmaan koskaan olisi jättäneet kotimaataan.

Jo ennen sotaa, vuonna 1934, toi Afganistanissa lehtimiehenä toiminut Laurance Peters maahan kaksi koiraa suoraan Afganistanista. Koirien ostaminen oli osoittautunut hankalaksi: paikallisesta oppaasta huolimatta kyläläiset olivat epäluuloisia ja piilottivat koiriaan, ja etenkin nartut olivat usein "kuolleet" juuri edellisenä yönä. Pienessä Beg Tuten kylässä Petersit saivat kuitenkin luvan valita uroksen, ja heidän valintansa osui pienikokoiseen, fawn-väriseen, villin näköiseen otukseen, joka pysytteli epäluuloisena kauempana. Koiran kiinni ottaminen kesti kaksi tuntia ja sen kesyyntyminen vielä kauemmin. Peters kertoo, että Tazi vietti ensimmäiset kolme viikkoa sängyn alla. Toisessa kylässä, Paghmanissa, Peterseille lopulta tarjottiin narttua, pientä hiirenharmaata ja kevytturkkista olentoa. Vaikka Peterseistä tuntui, että heitä yritettiin huijata, he ostivat nartun pelätessään, että eivät enää löytäisi yhtään narttua. Kuvissa Tazi of Beg Tute on selvästi vuoristotyypin koira, kompakti ja runsasturkkinen. Saki of Paghmanista en ole löytänyt kuvia. Tazi ja Saki saivat yhdessä neljä pentuetta, ja niiden jälkeläisten kautta sininen väri vakiintui amerikkalaiseen afgaanikantaan. Muun muassa Crown Crest -kennelin kantauros Ch Felt's Thief of Bagdad ja Grandeurin siniset afgaanit polveutuivat Saki of Paghmanista.

Intiasta saapui Yhdysvaltoihin useampia koiria. Kennelharrastus oli Intiassa englantilaisten toimesta jo sen verran järjestäytynyttä, että Intiasta tuoduilla koirilla oli jo papereissaan tunnettuja vanhempia ja isovanhempia. Nämä puolestaan oli tuotu Intiaan luoteisrajan yli Afganistanista. Ensimmäinen Intian tuonti oli Kaliforniaan saapunut narttu Fatima, joka oli syntynyt vuonna 1928. Fatima sai pentueen Englannista tuodun Ch Tufan of Ainsdartin kanssa ja niiden jälkeläiset Fatima's Son Tufan Khan ja Fatima's Daughter Peri jatkoivat linjaa eteenpäin.

Oik. Ch Umberto

Intiasta saapui myös vuonna 1935 valkoinen uros Umberto, jota käytettiin jalostukseen Oakvardon-kennelissä. Umberton vanhemmat olivat intialainen Amanullah ja Sheila Beg. Sheila Begillä oli samat vanhemmat kuin aikaisemmin Englantiin tuodulla Ardmore Anthonyllä, Khan Baber ja Dakkas Delight (Toisissa lähteissä Sheilan isä tosin esiintyy muodossa Babar Khan, joten kyseessä voi myös olla eri koira). Umberto valmistui Amerikan valioksi ja ikuisti asemansa sukutauluissa Shirkhan of Grandeurin emonisänisänä.

Vielä yksi linja Intiaan muodostuu Englannista Yhdysvaltoihin muuttaneiden Pommel Rock -koirien kautta. Uros Nerone of Pommel Rock oli veli-sisar-yhdistelmästä, vanhempinaan aiemmin mainitut Ardmore Anthony ja Sheila Beg. Vuonna 1934 syntynyt Nerone oli tuotu Englantiin Intiasta, joten kyseessä lienee pentue, jonka Anthony oli siittänyt Intiassa ennen lähtöään Englantiin. Ilmeistä on, että Sheila Beg eli elämänsä Intiassa. Neronesta ei ole löytynyt kuvia eivätkä lähteet juuri kuvaile sen ulkonäköä. Neronen tyttärenpoika, kuuluisa Ch Ali Khyber oli aikansa runsasturkkisimpia näyttelykoiria, joten on todennäköistä, että Nerone oli - kuten isänsä Anthonykin - runsasturkkista Bakhmull-tyyppiä. Myös Nerone löytyy Shirkhan of Grandeurin sukutaulusta, kuten vielä Fatimakin.

Kalilla of Ghazni

Vuonna 1950 sai amerikkalainen arkeologi Walter Fairservis haltuunsa tazipennun, jonka vanhemmat Afganistanin kuningas oli lahjoittanut Persian suurlähettilään vaimolle. Tämä koira, nimeltään Besyar Hob ("erittäin hyvä"), tuotiin Yhdysvaltoihin kaksi vuotta myöhemmin. Vaikka sitä ei rekisteröitykään, se esiintyi rekisteröimättömänä afgaanien erikoisnäyttelyssä. Turkiltaan se oli "polvihousuinen" ja luonteeltaan mitä ystävällisin. Kiintoisaa on, että Yhdysvaltoihin tuotiin myös kaksi black/silver-väristä narttua Afganistanista (1960). Koirat olivat emo ja tytär, ja ne oli saatu paikalliselta upseerilta. Ed Gilbert ja Connie Miller kuvaavat kirjassaan näitä koiria tyypiltään kauniiksi: suhteellisen pieniksi (61 cm, 18 kg), mutta eleganteiksi, ryhdikkäiksi, pitkäkuonoisiksi ja tummasilmäisiksi. Molemmilla oli runsas top-knot ja pitkä, silkkinen turkki, joka kuitenkin puolen vuoden Yhdysvalloissa oleskelun jälkeen putosi. Näitä koiria ei omistajan suureksi pettymykseksi rekisteröity Amerikan Kennelliitossa. Viimeisin tuonti Afganistanista Intian kautta Yhdysvaltoihin oli kullanvärinen narttu Kalilla of Ghazni (1972-1986), jolla nimestään huolimatta ei ole mitään tekemistä majuri ja rouva Ampsin Ghazni-koirien kanssa. Kalillan omistaja Carlotta Wolseley-Lahchiouach matkusti Afganistaniin vuonna 1974 ja onnistui pitkien etsintöjen jälkeen löytämään tazipentueen Ghaznin kaupungista Pohjois-Afganistanista. Hän osti kermanvärisen narttupennun, joka sai nimekseen Ghazni. Koiran maastavienti oli hankalaa, mutta onnistui väärennetyn rokotustodistuksen, lahjusten ja silkan onnen ansiosta. Kuusi kuukautta myöhemmin Ceylonilla Ghazni kuitenkin sairastui ja kuoli. Pariskunta ajoi takaisin Afganistaniin ja sai ostettua samalta kasvattajalta Ghaznin puolisisaren Kalillan. Carlotta kuvaa Kalillaa tasankotyypin afgaaniksi, mutta kuvissa se vaikuttaa suhteellisen tanakalta ja runsasturkkiselta ollakseen Khalag-tyyppiä. Maastavienti onnistui tällä kertaa helposti edellisen koiran papereilla. Palattuaan Yhdysvaltoihin Carlotta Wolseley onnistui saamaan Kalillan rekisteröidyksi sitkeän taistelun jälkeen, ja Kalillalla on ollut pentue Ghazni-kennelnimellä Dic Mar's Dutchmans Britchesin kanssa. Kalillan jälkeläisillä jalostusta on jatkettu hyvin tiukalla sisäsiitoksella, ja menossa on jo viides sukupolvi. Kalillan linjaa löytyy myös Du-May-kennelissä, jossa Ansari of Ghaznilla on ollut pennut Elmo's Tyrone of Druid Glenin kanssa.

Mielenkiintoinen yhtymäkohta muihin Afganistanin tuonteihin on, että englantilainen kasvattajalegenda Juliette de Bairacli-Levy, joka on siirtynyt kasvattamaan Turkuman-afgaaneitaan Israeliin ja sittemmin Kreikkaan, lähetti dominovärisen nartun Turkuman Wild Swan Lilyn Yhdysvaltoihin astutettavaksi Kalillan jälkeläisellä Karamon of Ghaznilla. Wild Swan Lilyn sukutaulusta löytyy mm. Afganistanin tuonti Chipak II. Pentueen rekisteröinnissä on kuitenkin ollut hankaluuksia, sillä Turkuman-koirat olivat usean sukupolven ajan virallisesti rekisteröimättömiä.

Bakhmull-tyyppi Euroopassa

Heti toisen maailmansodan päätyttyä hollantilainen kasvattajalegenda Eta Pauptit löysi Brysselin koiranäyttelystä tuntemattoman uroksen nimeltä Romy. Hän piti koiran olemuksesta ja rakenteesta niin paljon, että osti sen itselleen jalostustarkoituksiin. Koira sai uudeksi nimekseen Chota, ja se esiintyy nykyisissä sukutauluissa merkinnällä "pedigree unknown" tai "Afganistan". Sen alkuperästä ei kuitenkaan ollut mitään varmuutta, vaan se saattoi yhtä hyvin olla varastettu tai sodan aikana kateisiin joutunut kuin aito Afganistanin tuontikin. Eta Pauptit kertoi eräässä haastattelussaan, että toinen hollantilainen afgaanikasvattaja, Barukhzy-kennelin Han Jüngeling, oli mielestään varmuudella tunnistanut Chotan omaksi kasvatikseen Barukhzy's Harmokariksi. Etan mielestä Chota ei kuitenkaan voinut olla väitetystä yhdistelmästä, koska se oli mustamaskinen silver (tarkemmin "ivory, shaded mask") ja väitetyt vanhemmat olivat molemmat maskittomia kullanvärisiä. Käsitys itämaisesta alkuperästä perustui siihen, että eräs upseeri kertoi Chotan näköisen koiran seuranneen maskottina hänen joukkojaan Intiasta Egyptiin. Koira oli sittemmin kadonnut kotimatkalla Belgiaan. Etan mukaan Chota ei koskaan ohittanut tummaihoista ihmistä jäämättä haistelemaan tätä häntää heiluttaen.

Chota

Chotalla ei ollut monta pentuetta, mutta se oli isänä muutamassa van de Oranje Manegen avainyhdistelmässä, joiden kautta sen geenit ovat välittyneet lähes jokikiselle nykykoiralle. Se oli muun muassa Ch Ophaal of Crown Crestin äidinisä. Chotan linja löytyy myös englantilaisesta Khorrassan-suvusta, sillä Ch Saleh Bey of Khorrassanin äiti Ajamais Amber of Menthé oli Chotan kaksinkertainen lapsenlapsi.

Sen sijaan toinen Eta Pauptitin käyttämä uros, Rex, oli varmuudella tuotu Afganistanista Italiaan. Eta matkusti vuonna 1964 Victoria van de Oranje Manegen kanssa Italiaan laajentaakseen geenikantaansa, mutta tästä yhdistelmästä ei juuri ole jäänyt jälkiä jatkojalostukseen.

Tharzi of Kabul

Itävaltaan tuotiin vuonna 1958 Kabulista, Afganistanista komea kullanvärinen, mustamaskinen uros Tharzi of Kabul. Tharzi oli aluksi varsin kevytturkkinen, mutta ilmastomuutoksen ja turkinhoidon ansiosta se kasvatti parissa vuodessa valtavan turkin. Rakenteeltaan se oli varsin elegantti, pitkäraajainen ja pitkäkuonoinen. Tharzin jalostuskäytöstä ei ole löytynyt tietoja.

Afganistanin kuninkaan tytär, prinsessa Khatol lahjoitti vuonna 1968 puolalaiselle Unesco-ekspertille Janina Ordyniecille uroksen nimeltä Tarzy. Runsasturkkinen, roteva ja voimakaspäinen, kermanvaalea Tarzy muistutti tuntuvasti enemmän muinaista Zardinia kuin samaan aikaan Puolaan tuotuja Khalag-tyyppisiä koiria. Tarzy eli 12-vuotiaaksi, mutta sillä ei ollut jälkeläisiä. 

Tarzy

Ruotsin Afghaner-lehdessä 4/92 kerrottiin Maleeka-nimisestä kullanvärisestä nartusta, jonka ruotsalainen pariskunta oli tuonut maahan Afganistanista. Maleeka oli jo iäkkäämpi koira, eikä sitä rekisteröity Ruotsissa. Turkkinsa perusteella se on luokiteltavissa Bakhmull-tyyppiin, vaikka sitä kuvattiinkin luustoltaan hennoksi.

Bakhmull-tyyppi Japanissa

Mielenkiintoinen juonne on vielä Japanissa, jonne tuotiin vuonna 1937 kaksitoista afgaania, jotka polveutuivat Afganistanin kuninkaan Japanin suurlähettiläälle Masamoto Kitadalle lahjoittamasta seitsemästä koirasta. Kasvatustyö jatkui Japanissa, mutta sukulinja sammui toisen maailmansodan aikana. Yhdestä nartusta on säilynyt kuva, jossa näkyy neliömäiseltä vaikuttava kullanvärinen koira, jolla on selkeä satula ja peilit, mutta kyljissä, päässä ja raajoissa karvaa niin paljon, että sitä riittää paksuiksi huopanaruiksi.

Afganistanin kuninkaan Japaniin lahjoittama tazinarttu 1930-luvulta

1980-luvulla Japaniin tuotiin kaksi vuoristotyyppistä koiraa Afganistanista, kullanväriset Pari (narttu) ja Champ (uros). Näitä koiria ei rekisteröity, mutta ne saivat keskenään kaksi pentuetta. Japanilaiset afgaaniharrastajat eivät tienneet näistä tuonneista mitään ennen kuin yksi heistä törmäsi sattumalta näiden koirien jälkeläiseen. Parin ja Champin tyttärellä Elisabethilla on puolestaan ollut pentue englantilais-suomalais-sukuisen uroksen kanssa, lieneekö Tuohi-Tikan Hitin jälkeläisiä? Näin sukulinjat kohtaavat.

- Seuraavassa osassa käydään läpi kahta muuta afgaanityyppiä, Khalagia ja Luchakia edustavia tuonteja.

Artikkelisarjan osa 3