Kasvattajan kunnia
osa 3/3

Ariana Orient
Afgaani 3/2002

Nette Salomaa on lyhyen ajan sisällä menettänyt sekä afgaaninsa Sakun että ystävänsä Tarja Vuoren, eikä tapauksia tutkiva hörökorvainen poliisinjolppi tunnu etenevän kummankaan suhteen. Myös Neten luottamus afgaani-ihmisiin saa kolhuja, mutta heidän valheensa ehkä auttavat paljastamaan totuuden siitä, missä hänen rakas Sakunsa on…

VI Kirje kuolleelta naiselta

Ylikonstaapeli Antero Koistinen palaili asemalle selviteltyään toista tuntia liikenneonnettomuutta helteisessä kesäsäässä. Hän oli jättänyt paikalle kaksi nuorempaa konstaapelia huolehtimaan jälkitöistä. Nämä varmaan saisivat huhkia vielä hyvän aikaa, sillä ketjukolari oli saanut aikaan melkoisen sotkun. Heti ovelta Koistisen katse osui hänen pöytänsä viereen kasattuun mappiläjään eikä hän voinut estää syvää huokausta. Kesäkuun viidentenä kuolleena löydetyn naisen surmatutkimukset olivat edelleen kesken ja nyt oltiin kohta juhannuksessa. Naisen miesystävä oli todennäköisin epäilty, mutta hän pysyi sitkeästi kertomuksessaan eikä sitä vastaan tuntunut löytyvän näyttöä. Naistenahdistelijoita seudulla ei ollut liikkeellä, eikä mistään hiippareista ollut tehty havaintojakaan. Ainoat havainnot koskivat yöllisiä autonääniä rantatiellä, jossa oli kesämökkien pihaanajoa lukuun ottamatta ajokielto. Nainen oli tullut autolla Ojajärven rantaan, mutta oliko hän tullut sinne elävänä vai kuolleena? Hänen omistamansa Astra oli löydetty myöhemmin Espoosta: päällisin puolin se oli ollut siisti, mutta tutkimuksissa sen takapenkin jalkatilasta oli löytynyt verijälkiä. Jos nainen olikin surmattu muualla, juttu uhkasi hankaloitua.

Koistinen oli saanut apuvoimia Espoon poliisista, ja kenttätöihin hän voisi aina komentaa laitoksen nuoremmat konstaapelit. Valpas ja tunnollinen kaveri se Rötkön poika tuntui olevan, kunhan saisi iän myötä vähän kokemusta ja oppisi erottamaan olennaisen epäolennaisesta. Nyt poika pomppi innoissaan kuin aropupu milloin minkin vihjeenpoikasen perässä. Viimeksi hän oli kiikuttanut vainajan asunnolta mappikaupalla papereita, jotka koskivat tämän koiraharrastusta. Kirjeenvaihtoa, genetiikkaa, perinnöllisiä sairauksia, siitosurostilastoja… Koistinen huokasi taas. Tuosta läjästä ei tolkkua löytäisi, vaikka surmaajan nimi olisi kirjoitettu sinne sentin kirjaimilla. Ja kuka nyt koirien takia ryhtyisi tappamaan? Olihan sitä ihmisillä oudompiakin lemmikkieläimiä. Tietenkin sekin puoli oli tarkistettu, mutta Tarja Vuoren koiria oli suvaittu naapurustossa hyvin eikä hänen koiranpidostaan ollut koskaan tehty valituksia. Ei vihamielisyyttä sillä suunnalla. Normaali, järkevä nainen, vähän eristäytyvä, mutta pidetty, hyvässä työpaikassa, kotona kuusi suurta komeaa vinttikoiraa, ystävinä muita koiraharrastajia. Koistinen epäili, että Rötkön innostus tutkia Tarja Vuoren koira-asioita taisi enemmän koskea erästä vaaleatukkaista koiranomistajaa…

Saman päivän aamupäivällä historianopiskelija Nette Salomaa oli palannut kotiinsa kirjastosta, missä hän oli istunut selaamassa internetistä mahdollisia kesätyöpaikkoja. Alkoi huolestuttavasti näyttää siltä, ettei loppukesäksikään löytyisi mitään, vaan hänen olisi pakko jatkaa laimeasti sujuneita kesäopintoja. Hänen afgaaninarttunsa Ulla tallusteli ovelle vastaan häntäänsä heiluttaen. Nette ehti tuntea tyytyväisyyttä siitä, ettei se ollut pitänyt ulinaa, kunnes huomasi pissalätäkön eteisessä. 
– Minä käytin sinut juuri ennen ulkona ja kohta lähdetään Luukkiin! hän torui koiraa ja kyykistyi etsimään tiskipöydän kaapista sanomalehtipaperia. Vaikka turha Ullaa oli torua, koiraparan elämä oli joutunut sellaiseen mullistukseen, että pakkohan sen oli jotenkin reagoida. Ensin vuorokausi hylättynä, kun Tarja oli kuollut, ja sitten kaksi viikkoa koiratarhassa. Nette kaivoi kasan alta vanhemman lehden, ja sen mukana lattialle levisi läjä ilmaisjakelumainoksia. Niitä takaisin nostellessaan hän näki makkaratarjousten seassa kahtia taitetun paperiarkin, jonka päällä oli kirjoitusta. Suuret, tasaiset kirjaimet näyttivät Tarjan käsialalta. Nette vilkaisi kasasta ottamaansa Hesaria: tiistaina 4. kesäkuuta. Hän taittoi lapun hitaasti auki ja luki: "Nette! Yritin soittaa mutta kännykkäsi oli kiinni. Lähden hakemaan Sakua!!! Älä huolestu, se on OK!" Käsiala kaartui ja pieneni alareunaa kohti tilan vähetessä. Viimeiseksi oli aloitettu vielä joitakin sanoja, mutta sutattu ne yli ja kirjoitettu vain: "Soita heti! Tarja."

Nette käänsi paperin ympäri, mutta sen takana oli vain vinoon mennyt artikkelikopio, näköjään jotakin lääketieteellistä: "...von Willebrandin tauti on verenvuototauti, joka ei ole sidottu sukupuoleen. Oireet ovat usein toistuvaa verenvuotoa limakalvoista, s.o. sisäisiä verenvuotoja ja ripulia, verta virtsassa..." Tarja oli aina niin säntillinen, käytti hukkakopioita suttupaperina. Nette jäi istumaan hievahtamatta lattialla, Ullan töykkiessä häntä huolestuneena. Äkkiä hänen oli taas niin hirveän ikävä.

Luukin aitauksessa oli vielä hyvin tilaa. Ulla ja Meriadoc yrittivät saada kiinni kahta whippetiä, jotka puikkelehtivat nuolina kaukana afgaanien edellä. Netestä tuntui hyvältä olla taas koiran kanssa liikkeellä. Hän oli vanhaan tapaan tullut junalla Espoon keskukseen, mistä Sanna oli hakenut hänet autolla Luukkiin. Tänään tytöt olivat tavallista aikaisemmassa, sillä Sannan piti ehtiä neljäksi iltavuoroon töihin.
– Mitä jos pantaisiin Ulla ja Mertsu yhteen. Tehtäisiin Tarjan muistopentue, Sanna haaveili.
Nette arveli, että Tarja olisi varmaan valinnut Ullalle vankemman uroksen. Ääneen hän sanoi vain: – Enpä tiedä, ainakaan Tarja ei halunnut käyttää Sakua Merrylle, ja sehän on sama yhdistelmä. Sanoi ettei halunnut tuplata omia linjojaan niin läheltä.
Sitten hän palasi taas äidiltään kuulemiinsa uutisiin. Ajatella, että Kaukisten kadonnut afgaaninarttu oli löytynyt Lieksasta! Entä jos Sakukin olisi vielä siellä? Ja Tarja oli saanut selville sen olinpaikan ja ollut lähdössä sitä hakemaan, ennen kuin joutui pahoinpitelijän uhriksi. Nette aikoi lähteä heti viikonloppuna Lieksaan ja käydä läpi joka ikisen talon Sarkkilassa kunnes koirat löytyisivät.
– Jäitä hattuun, mistä sinä tiedät, millainen rikollisliiga siellä on asialla, Sanna toppuutteli. – Jos se on järjestäytynyttä toimintaa, siellä voi olla pyssynpiippu vastassa. Minusta olisi kyllä paras soittaa poliisille.
– Mari lupasi ottaa heti yhteyttä Lieksan poliisiin, Nette vakuutti. – Hän ei päässyt heti lähtemään, kun Joni on ollut koko viikon heidän mökillään Sysmässä, mutta hän yrittää saada jonkun kasvatinomistajan kuskiksi.
– Mari on samanlainen höyrypää kuin sinäkin, se istuu takuulla korva luurissa ja soittelee kaikille muille paitsi poliisille, Sanna tuhahti.
– Mutta kun tätä juttua tutkitaan neljällä eri paikkakunnalla, niin mistä sen tietää, minne pitäisi soittaa, Nette valitti. – Tuskin ne Lieksassa ovat yhtään sen kiinnostuneempia kadonneista koirista. Se Rötkö, joka täällä hoiti kuulusteluja, on ollut täysin tavoittamattomissa, kun yritin soittaa Tarjan kirjeestä. Sanoivat sen olevan kiireellisissä virkatehtävissä. Ei vastaa edes kännykkäänsä, koirajututhan eivät ole kiireellisiä…
– Senkin mamero, nyt soitetaan heti! Sanna innostui. – Soitetaan Helsinkiin, sinnehän Reettan katoamisilmoituskin on tehty.
– Eihän meillä ole numeroa… Nette aloitti, mutta Sanna oli jo näppäillyt tekstiviestin numerohakuun ja heti perään hänen kännykkänsä piippasi vastauksen saapumisen merkiksi. Sanna näppäili numeron ja lykkäsi kännykän Netelle.
– Nette Salomaa tässä, Nette kakisteli. – Minulla olisi tietoja varastetusta koirasta… Hänet yhdistettiin päivystykseen, jossa hän sai selostaa asiansa uudelleen jämäkän kuuloiselle naiskonstaapelille. Tämä suhtautui soittoon asiallisesti, mutta ei onnistunut löytämään tietokannasta asialle määrättyä tutkijaa. Itse asiassa koko ilmoitus tuntui olevan hukassa, etsi sitä millä nimellä hyvänsä.
– Tietoyhteys pätkii, meillä on ollut linjakatkoksia pitkin päivää, päivystäjä harmitteli. – Mutta ilmoitan tästä asian tutkijalle heti, kun löydän rikosilmoituksen.
– Siinäs näit! Nette ilmoitti voitonriemuisesti Sannalle puhelun päätyttyä. – Ne eivät ole vaivautuneet edes kirjaamaan koko asiaa!

He olivat jo tekemässä lähtöä, kun tuttu tila-auto kaarsi parkkipaikalle. Tytöt vilkuttivat iloisesti Turpeisen Tonylle, joka oli tulossa juoksuttamaan Excelsis-laumaansa.
– Siinä sinulle täydellinen mies, naama kuin suoraan poikakalenterista ja kasvattaa vielä afgaaneita! Sanna härnäsi.
– Äh, Nette huiskaisi ystäväänsä. – Ikään kuin se meikäläisestä olisi kiinnostunut…
Kuoppaleukainen Tony näytti todellakin siltä, että hänet löytäisi ennemmin misterkisoista kuin koiranäyttelykehästä. Tosiasiassa hän hoiti yksin neljän afgaaninsa turkit ja kiersi niiden kanssa innokkaasti sekä näyttelyitä että maastojuoksuja. Lisäksi hänellä oli kotonaan kahdeksan kuusiviikkoista pentua, joiden isän Clintonin hän oli ottanut kotiinsa Tarja Vuoren kuoltua.
Tonyn afgaanit tulvehtivat portista aitaukseen. Ulla oli riemuissaan nähdessään Clintonin, pyöri sen ympärillä kuin väkkärä ja kimitti ihastustaan suureen ääneen.
– Terve Nette, onko Sakusta mitään uutisia? Oliko siitä eläinlääkäristä jotain apua, Tony tervehti.
– Mistä ihmeen eläinlääkäristä? Nette oli suu ymmyrkäisenä.
Tony hämmentyi hetkeksi ja selitti sitten: – No, ehkä minä ymmärsin väärin ja eihän tämä minulle kuulu, mutta kävin viime viikolla puheenjohtajan luona viemässä juoksutoimikunnan papereita, kun sinne sattui tulemaan puhelinsoitto. En millään voinut olla kuulematta, kun hän puhui jonkun eläinlääkärin kanssa. Päivi oli aika lyhytsanainen, mutta käsitin että siinä oli kyse koirasta, jota oli pidetty jossain kesämökillä jatkuvasti nukutettuna… Päivi lupasi ilmoittaa sekä poliisille että koiran omistajalle, joten tottakai minä ajattelin…
Nette vetäisi kännykän kassistaan ja soitti saman tien Päiville.

– Sinä tiesit koko ajan missä Saku on! Nette puuskahti. – Etkä kertonut minulle mitään! Saati sitten poliisille!
– Nette kulta, olethan sinä jo tähän mennessä huomannut, ettei poliisia kiinnosta tehdä koira-asioissa mitään, Päivin ääni oli kärsivällinen. – Minä halusin olla varma epäilyksistäni. Ja minusta asiat pitäisi pystyä hoitamaan afgaani-ihmisten omassa keskuudessa. Jos mitään tahallista rikosta ei olekaan tapahtunut, niin siitä tulee turhaan negatiivista julkisuutta koko rodulle…
– Kerro, mikä muukin on valhetta! Nette kiljui. – Kai ne puheet itäetsinnöistä ovat samaa soopaa! Ei niitä kadonneita mistään etsitä! Ei Reettasta ole tehty edes katoamisilmoitusta!
Nette vaikeni äkisti tajutessaan, mitä oli sanonut.
– Kaukisilla on varmasti omat syynsä olla ilmoittamatta poliisille, anna sinäkin sen asian olla, Päivi yritti rauhoitella. – Minä olen saanut aikaan neuvotteluratkaisun, Joni on tulossa…
Mutta Nette ei enää kuunnellut. Hän napsautti kännykän kiinni ja kiljaisi: – Voitko Sanna ottaa Ullan illaksi ja heittää minut asemalle? Minun on pakko päästä Keravalle ja heti!

VII Takut auki!

Mari Kaukinen käveli levottomasti edestakaisin persikanvärisessä kylpytakissaan ja kurkisteli vähän väliä ikkunasta. Päivi Söderlund oli soittanut hänelle kesken koiranpesun ja varoittanut, että Nette Salomaa olisi tulossa hurrikaanin raivolla. Mari oli harkinnut lähtevänsä koirien kanssa pitkälle lenkille, mutta oli sitten päättänyt, että olisi parempi pysyä kotona ja odottaa Jonia. Hän yritti uudelleen soittaa Jonille, mutta se hutilus oli taas jättänyt kännykkänsä lataamatta. Marin askeleet pysähtyivät äkisti eteiseen, kun hän sai muuta ajateltavaa: kokomusta kolmikuinen narttupentu järsi muina miehinä hänen kenkäänsä. Hän tarrasi pentua niskasta, nosti sen sitten syliinsä ja jäi silittelemään sen pehmeää otsatöyhtöä. Pennun päänmuoto ja pitkät sääret kielivät tunnistettavasti amerikkalaisista sukulinjoista. – Viedään pieni Saskia piiloon ennen kuin tuhma vihainen täti tulee, Mari jutteli pennulle.

Ulko-oven kolahdus pääsi sittenkin yllättämään hänet. Nette ei vaivautunut soittamaan ovikelloa vaan tunki suoraan sisään. Hänen poskensa hehkuivat punaisina, sillä hän oli juossut koko matkan asemalta. Kaikki uskomattomat tapahtumakäänteet olivat junassa kieppuneet hänen päässään hurjana vyyhtinä ja kiteytyneet johtopäätöksiksi, jotka hän nyt sylki Marin silmille kuin hurjistunut naaraskissa.
– Saku on ollut teillä koko ajan! Sinä yritit vain hämätä Reettan katoamisella, sinä tiesit, että se on Lieksassa eikä sillä ole mitään hätää!
– Minulla ei ole aavistustakaan, mistä sinä puhut, Mari sanoi jäykästi. – Minä luulin, että me olemme ystäviä.
– Päivillä on todisteet, Nette jatkoi sinnikkäästi. – Joku eläinlääkäri on nähnyt Sakun!
– Mitä tekemistä meillä on sen asian kanssa, Mari pysyi sitkeästi kannallaan.
Neten itsevarmuus alkoi horjua. Oliko hän sittenkin päätellyt väärin? Mari tuijotti häntä suoraan silmiin, vanha tuttu ystävä, jonka kanssa oli reissattu monet näyttelyt. Neten teki niin mieli uskoa häntä, mutta mikä sitten selittäisi Reettan katoamistempun…

Lukkiutuneen tilanteen katkaisi koirahuoneesta kantautuva rähäkkä: siellä oli ilmeisesti havaittu tiellä kulkeva labradori taluttajineen. Ryske siirtyi koirahuoneen ovelle, ja seuraavassa hetkessä se ponnahti auki päästäen valloilleen Marin kaksi narttua, jotka vaikuttivat ilmeisen tyytyväisiltä tassunäppäryyteensä. Niiden jaloissa pyöri pieni musta Saskia, joka tuli suoraan Netteä katsomaan ja nousi takajaloilleen hänen polveaan vasten, häntä huiskien.
Neten suu valahti auki. – Jos tuo ei ole Golden Chance -pentu, minä olen… Sinä olet siis myynyt Sakun tuosta pennusta! Se oli siis sittenkin Joop van der Ammen!

Mari yritti sanoa jotakin, mutta purskahtikin sen sijaan hillittömään itkuun. Hän itki kuin hänen pitkään sisällään pitämänsä paineet olisivat purkautuneet kerralla kyynelkanavista – ja ryöpynneet saman tien suusta ja nenästäkin.
– Miten sinä voisitkaan ymmärtää, kun ei sinulla ole miestä! Nyhjäät vain kahdestaan sen koirasi kanssa! Mari sai lopulta nikoteltua. – Helppo sinun on tulla sanomaan, kun et tiedä, millaista on katsoa toisen ahdinkoa. En minä voinut Jonia pettää, Joop olisi heti ilmiantanut hänet poliisille. Miten minä yksin tulisin toimeen, kun on lapsi ja kaikki…
Itkuisista selityksistä kävi ilmi, että Kaukiset olivat tutustuneet Joop van der Ammeniin jo kymmenen vuotta aikaisemmin, kun Vuoristosissin Bajadeera oli lähtenyt Hollantiin. Tuttavuus oli jatkunut sen jälkeenkin: Joni ja Joop olivat pian huomanneet, että heillä oli muitakin yhteisiä harrastuksia, ja Joni oli kuljettanut muutaman pussillisen ekstaasipillereitä Joopin laskuun.
– Minähän yritin varoittaa sinua kirjeellä! Mari puuskahti äkkiä. – Koko juttua ei olisi tapahtunut, ellet sinä olisi ollut niin tyhmä, että toit koirasi Lahteen! Välität pisteistä enemmän kuin koirasi hengestä!
Nette istahti varovasti sohvalle Marin viereen. Mari puristi Saskiaa tiukasti rintaansa vasten ja puhui puhumistaan, sekavasti ja katkonaisesti. Tuntui kuin hän olisi selittänyt tekemisiään yhtä paljon itselleen kuin Netelle. Nette pakottautui kuuntelemaan kärsivällisesti, toivoen saavansa johdatettua puheen Sakun nykyiseen olinpaikkaan.

– Minun teki niin mieli pentua tästä yhdistelmästä, Mari selitti parhaillaan. – Mutta kun kaikki täällä kavahtavat jo Joopin nimeäkin… Ei hän olisi tehnyt mitään pahaa, jos olisi saanut olla rauhassa! Tietäisit, miten hän on saanut kärsiä Tarjan takia. Syytön hän oli siihen jupakkaan – Bajadeera oli itse sairas!
Nette tyrmistyi. – Mitä sinä puhut, minä tiedän, että Tarja yritti nostaa syytteen eläinrääkkäyksestä. Hän antoi asianajajalle eläinlääkärintodistuksenkin vammoista!
– Niin antoi. Marin ääni alkoi jo kuulostaa vakaammalta. – Ja vasta ruumiinavauksessa todettiin, että Bajadeeran verenvuodot ja imeytymishäiriöt johtuivatkin sairaudesta. Se oli äärimmäisen harvinainen sairaus, jota on Amerikassa tavattu afgaaneilla, et ole varmaan edes kuullut von Willebrandin taudista. Tarja piti minua aivottomana satelliittina, mutta sen verran minäkin tiedän, että se on perinnöllinen. Tarja vain ei halunnut uskoa sitä. Hän ei jatkanut jalostusta B-pentueella, mutta puolisiskoja hänen oli pakko käyttää, muuten hän olisi joutunut katkaisemaan koko linjansa. Ja niin hän jatkoi Joopin syyttämistä Bajadeeran pahoinpitelystä.
– Jos Joop oli syytön, kai hän olisi puolustautunut, Nette väitti.
– Jos te nuoret tytöt tuntisitte sukutauluja yhtään niin hyvin kuin näyttelytuloksia, sinäkin tietäisit, että Joopin kantanartut olivat samasta uroksesta kuin Bajadeera. Ja sen kohun jälkeen kukaan ei myynyt hänelle uusia koiria. Hänen oli pakko tehdä samoin kuin Tarjankin – pitää suunsa kiinni ja jatkaa pentue kerrallaan, toivoen ettei mitään vakavaa ilmenisi. Eikä Joopilla ollut todisteita ruumiinavauksen tuloksista, hänellä oli tukenaan vain oman eläinlääkärinsä arvailuja. Mutta onneksi hänen omat koiransa olivat terveitä, ja ajattele millaisen linjan hän sai niistä rakennettua! Mutta sitten Tarja pilasi kaiken… halusi mennä naimisiin sen Kennethinsä kanssa, lopettaa kasvatustyön ja julkistaa koko jutun! Juuri nyt, kun Joop on saanut vietyä koiria tärkeille kasvattajille, Desiré Johnssonille Ruotsiin ja muille! Joop oli aivan paniikissa, ja sitten hän keksi painostaa Tarjaa nappaamalla häneltä koiran…

Mari vakuutti kauhistuneensa koko ajatusta ja lähettäneensä nimettömän kirjeen varoitukseksi. Tarjalle itselleen hän ei sitä uskaltanut lähettää, mutta hän oli aikonut pelotella Netteä sen sijaan, toivoen Tarjan ymmärtävän olla varuillaan kaikkien koiriensa kanssa. Pariin viikkoon ei ollut kuulunut mitään ja Mari ehti uskoa hankkeen jo unohtuneen. Lahden näyttelyyn he olivat lähteneet kahdella autolla, koska Marin piti palata aikaisemmin kotiin nuorten koirien kanssa. Hänen järkytyksekseen Joni oli karauttanut pihaan Vuoristosissin Kazakush takapenkillään. Valinta oli sittenkin osunut Sakuun, oli kuulemma tullut niin hyvä tilaisuus, että Joni oli toiminut hetken mielijohteesta.
– En minä voinut kertoa kenellekään, Joni olisi hakannut minut kirjavaksi... Ja niin hölmö koko ajatus! Miten ne olisivat Tarjaa kiristäneet. Sehän nosti heti sellaisen metelin, ettei uskallettu hiiskuakaan siitä, että Saku on meillä. Sovittiin sitten Joopin kanssa, että hän ottaa sen sinne heti, kun saa sille paperit järjestettyä. Tottakai hän halusi sen itselleen, sehän on hyvä koira. Ruotsin kautta sitä ei olisi pystynyt kuljettamaan, mutta Joopilla oli kasvatinomistaja Puolassa ja se olisi saanut sieltä uudet paperit ja tatuoinnin. Se olisi sitten tullut Joopille muka Puolan-tuontina. Joni vei Sakun mökille, mutta se huusi niin, että Tarjan kuoltua hän ei uskaltanut pitää sitä muuten kuin rauhoitettuna. Ties mistä Joni niitä aineita hankki, kai se sai niitä mömmöjä kavereiltaan. Välillä se oli tutun colliekasvattajan mökillä, siellä ei haukut niin häirinneet. Mutta sitten se idiootti lähti hakemaan rauhoittavia eläinlääkäriltä...
– Minun Sakuni huumattuna! Nette tunsi äänensä puristuvan pieneksi kurkussaan. – Miten te saatoitte, miten sen sydän edes kestää sellaista..!
– Tottakai se kestää, pitäväthän eläinlääkäritkin joskus luunmurtumapotilaita rauhoituksessa, Mari puolusteli. – Mutta se ei ole oikein syönyt, kun se on ollut niin tokkurassa. Ja turkkia ei ole voinut pestä, kun tässä on ollut niin paljon itselläkin…
– Mä haluan poliisin tänne ja heti! Nette tunsi olevansa suunniltaan.
– Kuuntele nyt, Marinkin ääni nousi kimeäksi. – Päivi pääsi jutusta selville ja sai aikaan neuvotteluratkaisun! Joop suostui vaihtamaan Sakun Jezebeehen. Ei hän sinulle mitään pahaa halunnut. Kun Tarjan koirat tulivat jakoon, Päivi pystyi helposti järjestämään Jezebeen tilalle. Mirva Talas pitää sitä jonkin aikaa ja ottaa ehkä yhden pentueen ja sitten se lähtee Hollantiin. Se on helpompaakin niin, ei tarvita väärennöksiä eikä salailuja. Joni on jo matkalla Sakun kanssa! Meidän piti toimittaa se vaivihkaa Pieneläinklinikan pihalle löydettäväksi. Sillähän on mikrosiru, kyllä he omistajan olisivat löytäneet. Mutta nyt sinä saat sen suoraan, istutaan vain rauhassa odottamassa!

He istuivat hetken hiljaa, mutta sitten Mari alkoi taas niiskuttaa. – Joni tapaa, kun sinä olet täällä! hän vaikeroi. – Se on niin äkkipikainen.
Nettekin oli kalvennut. – Tarja tulikin tänne, hän sanoi hitaasti. – Tarja sai selville, missä Saku oli, ja tuli tänne!
Mari katsoi häntä suurin silmin säikkynä kuin gaselli. – Ei! Miten sinä voit tietää! Kukaan ei tiedä! Kyyneleet alkoivat jälleen virrata ja nenä vuotaa. – Tarja oli niin onnellinen, halusi aloittaa uuden elämän ja nyt hän on kuo-o-ollut… Verta joka paikassa…
Nette uskalsi tuskin hengittää. – Mitä tapahtui, hän kuiskasi.
– Joni… Kesti kauan ennen kuin Mari sai sanat suustaan. Tarja oli saanut kuulla belgialaiselta kasvatinomistajaltaan Joopin Suomen-viennistä ja tehnyt samat päätelmät kuin Päivikin. Hän oli ilmaantunut paikalle kuin koston enkeli ja saanut aikaan hirmuisen riidan. Joni oli yrittänyt lähteä ”ämmien tappelua” pakoon, mutta Tarja oli rynnännyt hänen peräänsä pihalle juuri, kun Joni oli peruuttanut äkäisesti maasturilla.
– Se oli vain aikonut panna Tarjan hyppäämään, mutta Tarja osuikin siihen perään ja lensi kaaressa meidän portaaseen… Mari niiskaisi kouristuksenomaisesti. – Ja sitten Joni vei Tarjan sen omalla autolla pois… Minä hain sen kotiin jostain Espoon takametsistä.
Mari nielaisi muistellessaan painajaismaisen yön tapahtumia.
– Eihän sen ruumiin kätkemisessä mitään järkeä ollut, hetihän se löydettiin. Mutta tietsä, eivät ihmiset oikeasti toimi niin kuin kirjoissa. Jotain kamalaa tapahtuu ja sitten siitä vain yrittää päästä äkkiä irti. Ei siinä pysty miettimään selkeästi. Marin ääni kerjäsi ymmärrystä. – Joni tunsi sen rantatien ja tiesi, että siellä on illalla hiljaista. Päällimmäisenä oli vaan, että pitää saada auto ja Tarja mahdollisimman kauas pois tästä suunnasta. 
– Mistä sinä tiesit, vaikka Tarja olisi ollut vielä elossa!
– Kuule, ei tarvinnut kuin katsoa, mitä sieltä haavasta valui… Mari sulki hetkeksi silmänsä. Sitten hän ravisteli päätään kuin karistaakseen muistikuvat silmiensä takaa. – Mä hankasin sitä porrasta harjalla varmaan tunnin.

Reettan katoamisen Mari oli keksinyt silloin, kun poliisi oli soittanut ja halunnut tulla kyselemään Tarjasta. Hän oli hätääntynyt täysin, luullut heidän paljastuneen. Tajuttuaan, että poliisi halusikin vain taustatietoja, hän oli ajatellut välttyvänsä epäilyiltä, jos hekin olisivat koiravarkaan uhreja.
– Kun Reetta oli muutenkin lähtökuopissa, se tappeli muiden kanssa ja jäi aina tyhjäksi, Mari selitti. – Mun serkku on aina halunnut sen. Ei meillä ollut SA-FA:n näyttelyssä kuin rekisterikirja mukana. Mä olin romahtaa pelosta, että kaikki huomaisivat minun vain näyttelevän.

Samassa he kuulivat Kaukisten maasturin ajavan pihaan. – Joni tuli, anna minä selitän sille, Mari hengähti ja riensi pihalle vastaan, Nette kärppänä kannoillaan.
Nähdessään Jonin Nette alkoi kuitenkin empiä. Hän oli ollut valmis syöksymään suoraan Jonin kurkkuun huolimatta siitä, että tämä oli liki 190-senttinen ja treenannut itsensä kaapinkokoiseksi. Mutta nyt häntä pelotti. Oliko sittenkään ollut viisasta rynnätä tänne yksin? Joni vaikutti vauhkolta, silmät pälyilivät puolelta toiselle ja ilme oli kireä. Ilmeisesti viikkojen hermopaine oli tehnyt tehtävänsä, tai sitten hän oli ottanut jotakin.
– Nette tietää, Mari ehti varoittaa, kun Jonin katse osui Netteen. Se riitti herättämään Jonissa suunnattoman raivonpuuskan. – Sä varmaan haluat päästä hengestäs niin kuin Tarja! Vittu mä ajan koko matkan tuomaan sulle sun koiraas takaisin! Olisit pysynyt kotona niin homma olis käynyt nätisti!

Mari seisoi avuttomana katsomassa, kun Joni kävi Netteen käsiksi. Nette luuli jo kuolemansa koittaneen, mutta Joni raahasikin hänet auton luokse ja kumautti hänen otsansa maasturin takakulmaan. – Pysyt hissukseen, niin se menee siististi Puolaan ja elää elämänsä terveenä!
Tavaratilasta löyhähti pistävä virtsanhaju, ja jokin tahmea olento nosti veltosti päätään. Alennustilasta huolimatta Nette tunnisti kuonon ylvään kaaren. – Voi Saku rakas… Hän ojensi kätensä silittääkseen koiraa, mutta Joni paukautti peräluukun kiinni ja paiskasi Neten maahan.
– Sanot sanankin, niin mä vedän sen kurkun auki! Joni uhkasi autoon noustessaan. Tajutessaan auton käynnistyvän Nette kompuroi pystyyn ja yritti tarttua ovenkahvaan, mutta Joni painoi jo kaasua ja Neten ote kirposi. Hän juoksi auton perässä huutaen hysteerisesti Jonia pysähtymään, kunnes keuhkoihin alkoi pistää ja hän jäi hengästyksissään seisomaan keskelle tietä. Hän seisoi siinä nenä vuotaen ja polvet verillä, puhallellen kirveleviä sormiaan, kunnes havahtui tajuamaan, miten häntä tuijotettiin ohi ajavista autoista.

Nette väistyi tienpenkalle ja etsi kännykkänsä numeroluettelosta kohdan, johon hän oli hilpeänä hetkenään kirjoittanut ”Jere The Politzei”. Jeren vastatessa hän selitti yhtenä itkuisena ryöppynä, mitä oli tapahtunut. Saku oli vaarassa ja Joni täytyisi saada kiinni nyt heti!
– Ethän sä nyt tähän aikaan mihinkään ole lähdössä, eihän sulla ole edes iltavuoro, hän kuuli närkästyneeltä kuulostavan naisäänen kyselevän taustalla. Nöyryytyksen kyyneleet nousivat Neten silmiin. Satatuhatprosenttinen idiootti! Olisihan hänen pitänyt tajuta, että Jere olisi tähän aikaan jo kotonaan ja tietysti hänellä oli siellä tyttöystävä! Mitä hän oikein kuvitteli! Olisi pitänyt vain soittaa hätänumeroon.
Jere kuitenkin kyseli rivakasti hänen olinpaikkansa ja käski hänen mennä vaikka huoltoaseman kahvilaan odottamaan. Hän poimisi Neten sieltä niin pian kuin vain pääsisi.

Kännykkä puhkesi laulamaan uudelleen heti puhelun jälkeen. Siellä oli Mari Kaukinen.
– Kun sinä kuitenkin lähdet Jonin perään, minä ajattelin… ole varovainen, Jonilla on ase mökillä. Se ammuskelee sillä lokkeja.
– Missä se teidän mökki on? Nette huomasi kysyä, mutta Mari katkaisi puhelun eikä enää vastannut soittoihin.

VIII Saku rakas

Jere oli monesti miettinyt, mitä tekisi, jos Johanna ryömisi katuvaisena takaisin ja haluaisi aloittaa alusta. Yhteenkään toimintavaihtoehtoon ei ollut kuulunut lennättää Jossua kynnyksen yli sellaista vauhtia kuin nyt oli tapahtunut.
– Koiran takia! Onko mulla päässä vikaa, Jere huokaili seistessään kaasun päällä koko painollaan. Hän oli kaahannut jo hyvän matkaa, kun yhtäkkiä tajusi, ettei takaa-ajettavana ollut vain koirankaappaaja vaan myös Tarja Vuoren todennäköinen surmaaja. Pääaseman hälytyskeskuksessa luvattiin hälyttää paikalliset poliisivoimat Kaukista vastaan Sysmään. Pian tuli ilmoitus, että Kaukisten mökki oli löytynyt helposti kiinteistörekisteristä ja sinne saataisiin partio valmiiksi ottamaan mies talteen.

Nette kiipesi Alikeravantien Nesteeltä kyytiin oudon vaisuna ja esitti pahoittelunsa Jeren kotirauhan häiritsemisestä. Jere tarkkaili häntä huolestuneena etsien merkkejä shokista tai pahoinpitelystä. Hän olisi ennemmin odottanut löytävänsä Neten painelemassa täyttä laukkaa Lahdentietä pohjoiseen. Nette ei puhunut mitään, tuijotti vain tietä silmät suurina. Hän kävi läpi koko uskomatonta tapahtumaketjua ja yritti tajuta, että Saku oli todella elossa ja jossain tuolla edellä, myttynä maasturin takatilassa tällä samalla harmaana vilistävällä tiellä. Pelko salpasi hänen henkensä ja hän pyyteli itsekseen supattaen Sakua jaksamaan vielä vähän aikaa…

Radio rätisi. – Pulkkinen täällä Heinolan poliisista, terve. Ollaan oltu jo puoli tuntia passissa Kaukisen pihamaalla, mutta ketään ei näy.
– Pahuksen pahus, kyllä sen tähän mennessä olisi pitänyt sinne ehtiä, Jere manasi. – Minne muualle se voisi mennä? Ellei se ole jäänyt jonnekin matkan varrelle ja yritä päästä koirasta eroon, ettei jää todistuskappaleita. 
Hän kuuli vierestään Neten voihkaisun. Huono sanavalinta, Jere totesi. Samassa hänen mieleensä juolahti toinen koiriin liittyvä muistikuva.
– Ei samperi, odotas hetki, Jere kaiveli vauhdissa taskujaan niin hengenvaarallisen näköisesti, että Nette katsoi parhaaksi tarrata avuksi ratista kiinni. – Koetas, mitä täältä löytyy. Jere luki muistilapulle kirjoittamansa nimen ja osoitteen ja kertoi Sysmän eläinlääkärin kanssa käymästään puhelusta.
Keskustelun päätyttyä hän kohtasi vierestään syyttävän katseen.
– Sinä tiesit siitä eläinlääkäristä, etkä voinut soittaa minulle!
Jere koetti selittää, ettei ollut halunnut herättää turhia toiveita, mutta Nette nipisti huulensa yhteen ja tuijotti ulos ikkunasta. Samanlaisia lieroja kaikki tyynni! Jeren tyttöystävän ääni kirveli edelleen hänen mielensä pohjukoilla. Pitäköön Jere nyrpeän tyttöystävänsä, hänellä oli Saku. Kohta he olisivat jälleen yhdessä, kunhan tuo tollo saisi päätetyksi, mihin suuntaan ajetaan.

Radio katkaisi kireäksi ehtineen hiljaisuuden. – Pulkkinen täällä taas. Siltä eläinlääkärin asiakkaalta löytyy mökki Hartolan puolelta, osoitetta oli vain vähän väännelty.
– Helvetin kuustoista, siinä meni yllätysetu! Jere ei voinut hillitä kiihtymystään. – Kaukinen on taatusti ehtinyt perille ennen poliisia. Painukaa sinne ja vähän äkkiä! Jere karjaisi ikään kuin hänellä olisi ollut valtuudet johtaa operaatiota. – Ja hälyttäkää eläinlääkäri paikalle, hän tajusi lisätä. Nette vilkaisi häneen jo huomattavasti suosiollisemmin.

Jere tallasi jälleen kaasua ja kiroili siviilejä, jotka pudottivat nöyrästi nopeuden kahdeksaankymppiin heti nähtyään poliisiauton takapeilissään. Tarpeeksi monta köröttelijää ohitettuaan hän tajusi pistää hälytysvalon päälle ja loppumatka taittui huomattavalla ylinopeudella. He kääntyivät mustan tienviitan osoittamassa kohdassa hiekkatielle ja siitä kaksi tienhaaraa myöhemmin vielä pienemmälle tielle. Hiljaista kesäiltaa repivät poliisiautojen katoilla sinisinä leiskuvat valot. Nette näki pihalla kaksi poliisiautoa, Kaukisten maasturi oli mökin nurkalla huolimattomasti poikittain. Mökin etupiha oli tyhjä, sen reunoilla näkyi rauhallisesti seisoskelevia poliiseja, joista yksi lähti tulemaan heitä kohti megafoni kädessään. Jere asteli häntä kohti esittäytymään. Nette nousi autosta ja katseli jännittyneenä mökin ikkunoita etsien merkkejä Sakusta tai Jonista. Yhden ikkunan verho heilahti ja hän näki sen takaa poispäin vetäytyvän hahmon. Siinä samassa Nette säntäsi juoksuun mökkiä kohti huutaen: – Joniii! Minä täällä! Päästä Saku pois sieltä!
– Hullu! Toit siviilin piirityspaikalle! joku karjaisi Jerelle.
– Älä mene tyttö, sillä voi olla…
Samassa mökistä kajahti laukaus ja Jere näki Neten kaatuvan.

Nette kompuroi pystyyn silmät säikähtäneinä. Jere oli hetkessä hänen luonaan ja tarttui häntä tukevasti olkapäistä. – Nyt pysyt siinä! hän komensi.
Joni ilmestyi ovelle. Hänen ryhtinsä oli lysähtänyt ja hän roikotti pistoolia kädessään. Sitten hän levitti alistuvasti kätensä ja heitti aseen kaaressa hiekkapolulle. Kaksi poliisia käveli häntä vastaan ja hän lähti heidän välissään sanaakaan sanomatta, Netteen katsomatta. Nette yritti uudelleen pyrkiä mökkiin, mutta Jere pidätteli häntä. Jos Kaukinen oli toteuttanut uhkauksensa ja viiltänyt koiran kurkun auki, olisi parempi antaa poliisien tarkistaa ensin, millainen näky Netteä odotti. Pihatielle kaarsi sopivasti auto, jonka Jere päätteli kuuluvan eläinlääkärille. Hän ohjasi Neten ottamaan tätä vastaan.

– Ei täällä mitään koiraa ole, megafonia kantanut poliisi ilmoitti. – Mies on ampunut seinään, yritti ilmeisesti tähdätä itseensä, mutta rohkeus petti.
– Oletteko tutkineet kaapit ja sängynaluset, jossainhan sen täytyy olla, Nette vaikersi.
Jere palasi Kaukisen autolle tarkistaakseen sen vielä kerran. Auton perästä löyhähti vastaan sanoinkuvaamaton ulosteiden lemu, mutta muuten se oli tyhjä. Jere tarkisti jalkatilat ja kurkisti jopa työkalusäiliöön. Ei mitään. Ilmeisesti Joni Kaukinenkin oli viime hetkessä tajunnut hankkiutua todistuskappaleesta eroon.
– Täällä on heiniä tallattu lakoon, eläinlääkäri Minna Kautto viittoili kauempaa. Kesäilta oli valoisa ja he pystyivät hyvin seuraamaan haaleassa kuunvalossa heiniin tallattua vanaa, joka johti noin sadan metrin päässä olevalle niitylle. Niityn laidassa näkyi matala katos.
– Katettu perunakuoppa, vieläkö tuollaisia on käytössä, Minna Kautto ihmetteli. He laskeutuivat polvilleen ja tähyilivät pimeään kuoppaan. Jere palasi autolleen hakemaan taskulampun. Suunnatessaan sen alas hän näki valon välkähtävän kuin jonkin eläimen silmistä. Nette henkäisi syvään.
– Odota täällä, minä haen sen, Jere määräsi. Nette alkoi olla päivän tapahtumista niin uuvuksissa, ettei edes yrittänyt väittää vastaan.
Kuopan reunat olivat kostean murenevat, kun Jere alkoi vaivalloisesti kavuta alas. Hän piti taskulamppua hampaissaan ja haparoi sen heittelehtivässä valokiilassa käsillään. Hän hätkähti, kun ne osuivat johonkin luisevaan ja tahmeaan. Koira ei edes inahtanut, kun hän hamuili sen syliinsä. Hetken hän tunsi lämpimän ailahduksen sisällään tuntiessaan, miten luottavaisena tuo kovia kokenut olento antoi nostaa itseään. Koiran pää retkahti rentona hänen olkapäätään vasten. – Kaikki on hyvin, Jere mutisi koiralle, vaikka ei ollut varma, oliko se edes tajuissaan.
– Onko se siellä? Nette kurkisteli kuoppaan kaula pitkällä.
– Väistä nyt vähän, että täältä pääsee ylös, Jere ärähti. Useita käsiä ojentui ottamaan hänet ja koiran vastaan. Nette singahti syleilemään koiraa ennen kuin hän ehti edes saada sitä käsistään. Siitä halauksesta sai Jerekin samalla osansa.

IX Toipilaita

– Tulin vain katsomaan, että meidän avaintodistaja on tallella… Jere seisoi ovella pitkänä ja auringonpaahtamana, nenänselkä yhä hilseillen.
– Minulle kyllä selvitettiin tarkkaan, että minä olen asianomistaja enkä todistaja, Neten äänessä oli hymyä. – Ja tässä tulee tärkein asia, jonka omistaja minä olen.
Saku tallusteli ovelle tulijaa katsastamaan. Askel oli vielä hieman horjuva ja koko otus varsin koomisen näköinen vyötäisille sidotussa keltaisessa t-paidassaan, mutta pää oli pystyssä ja silmät kirkkaat. Jere kyykistyi silittämään koiraa ja totesi paidan peittävän luisevaksi laihtuneen rintakehän ympäri käärittyjä siteitä. Eläinlääkäri oli todennut kyljissä ja lonkissa makuuhaavoja ja ruhjeita, lisäksi yksi kylkiluu oli katkennut. Pahasti takkuuntunut turkki oli ajeltu kokonaan. Ulla tervehti Jereä ihastuneena inisten ja häntää viuhtoen, ilmeisesti se laski heidän olevan jo vanhoja tuttavia.

– Tee on valitettavasti lopussa, kävisikö valkoviini? Nette heilutteli avattua pulloa.
– Johan tässä juhannus menikin kuivin suin, Jere vastasi. Hän oli ollut aattoillan valvomassa Ojajärven juhannuksenviettoa ja ollut vielä lauantaiaamunkin töissä.
Tutulla paikallaan keittiön pöydän ääressä he kävivät läpi viikon tapahtumia. Joni Kaukinen oli ollut pidätettynä, mutta laskettu vastaamaan syytteisiin vapaalta. Tarjan surma oli arvioitu kuolemantuottamukseksi, mutta syyttäjä harkitsi vielä, syyttäisikö törkeästä vai tavallisesta kuolemantuottamuksesta. Mari oli selvinnyt kuulusteluista säikähdyksellä, sillä hänen ei katsottu toimineen avunantajana. Avioerohakemuksen hän oli jättänyt heti samalla viikolla. Jonia odottivat lisäksi syytteet eläinsuojelurikoksesta, koiravarkaudesta, ajoneuvon luvattomasta käyttöönotosta, virkamiehen vastustamisesta ja Neten pahoinpitelystä. Sen sijaan syyteoikeus huumausainerikoksesta oli vanhentunut.
– Ironista. Koko sotku alkoi siitä, että Kaukista painostettiin huumekäräytyksellä, mutta hän ei olisi voinut saada siitä syytettä. Kaikki tapahtui siis aivan turhaan, Jere pohti.
– Mutta ajattele, mitä se olisi tehnyt Kaukisten kennelin maineelle, jos muut afgaaniharrastajat olisivat saaneet tietää Jonin salakuljettavan huumeita, Nette huomautti.
– Kasvattajan kunnia, taas kerran, Jere huokasi. – Teillähän on tiukemmat kunniasäännöt kuin Sisilian mafialla!
– Mistä puheenollen, Päivi Söderlund on eronnut puheenjohtajan tehtävistä, Nette kertoi. – Hän aikoo kuulemma ottaa pennun Desiré Johnssonilta Ruotsista. Itse asiassa Päivi on ollut enemmän huolissaan Desirén maineesta kuin Kaukisista ja yrittänyt siksi painaa kaappausjutun villaisella. Ja Jezebee on nykyään Sannalla. Mirva Talas palautti sen heti, kun juttu tuli ilmi. Tarjan sisaren mielestä Sanna ja minä olimme tässä asiassa Tarjan lähimmät perilliset.
Jere kuunteli puolella korvalla, kunnes palattiin aiheisiin, jotka hänkin tunsi. Tarjan ruumis oli luovutettu omaisille ja hautajaiset olisivat seuraavana viikonloppuna. Netteä oli pyydetty laskemaan SA-FA:n kukkaset. Hän aikoi myös esittää sähköpostikierrosta löytämänsä runon Rainbow Bridgestä, jolla lemmikit ja omistajat jälleen kohtaisivat, mutta ei vieläkään pystynyt lukemaan sitä itkemättä. Jere alkoi pohtia, olisiko hänenkin tapauksen tutkijana asianmukaista osallistua hautajaisiin.
Kun valkoviinipullo oli tyhjentynyt ja kello edennyt tarpeeksi pitkälle, molemmat olivat sitä mieltä, ettei Jeren ollut enää järkevää polkea kotiinsa, jäisi vielä kiinni tankojuopumuksesta. Ulla ja Saku nukkuivat nykyisin molemmat Neten sängyssä, joten koirasohvalla oli paikka vapaana.

Loppu.