Kari Rydman: Valittuja pakinoita 4:

Menneitä aikoja - ja naisia

Ifigeneia ja Nausikaa * Roomalaislaiva tulitikkulaatikossa * Pisan kalteva torni * Marco Polo ei käynyt Kiinassa * Taika on taikaa * * Dafnis ja Khloë * Uhtuan kaunis Toarie * Rosvot kiinni

Takaisin alkusivulle


IFIGENEIA JA NAUSIKAA

Näen Ifigeneian joskus useastikin viikossa. Hän ei kylläkään huomaa minua, sillä vanha neiti kävelee lyhyillä jaloillaan suoraan eteen päin, mitään haistamatta, sivuilleen vilkuilematta.

Hän on nimittäin koira, kaiketi kaupungin vanhin, ja on jo äänestysiässä.
_ _ _ _ _

Mutta minulle Ifigeneia on enemmän. Hän on yksi antiikin tarujen neidoista - ja olen varovasti vilkaissut joskus koiravanhuksen emäntää: eikö hän hiukan muistutakin Agamemnonin ja Klytaimnestran onnetonta tytärtä, joka uhrattiin suotuisan tuulen saamiseksi Troijaan menevälle kreikkalaislaivastolle?

Paikan nimi oli Aulis, ja "Ifigeneiasta Auliissa" on Gluck 1700-luvulla kirjoittanut kauniin oopperan.
_ _ _ _ _

Jatkotarut kyllä kertovat, että Ifigeneia olisi ihmeen kautta pelastunut pinteestä, joutunut Tauriiseen, ja sitä myötä pakotettu jatkuviin verisiin uhraustilanteisiin.

Kun hän veljensä Oresteen takia karkasi Tauriista, hän vei mukanaan onnettomuutensa jumalallisen aiheuttajan Dianan kuvan, joka sittemmin vietiin Albano-vuorten Aricciaan, erääseen niistä Italian seuduista, joissa muinaisuus hurjimmalla ja mystisimmällä tavalla on vieläkin läsnä.

Jokainen joka on nähnyt pienen Nemi-järven Rooman kaakkoispuolella, vanhan tulivuorenkraaterin paikalla, kulkenut sen jyrkillä rinteillä, katsonut sata- ja tuhatvuotisia rakennuksia, ja kolunnut ikivanhaa Dianan lehtoa roomalaisine jäännöksineen, tietää kyllä mistä on kysymys.

En silti usko näihin jatkotarinoihin. Nemi-järven mysteerio on jotain muuta kuin erään onnettoman muinaisen pikkuneidon tarina. Se on vain tekemällä tehty jatko sille ikuiselle ketjulle, jonka nimi on "miten käy tytön sodassa".

Nemi-järveen liittyy muita, itse asiassa aivan uskomattomia tosiasioita, joista kerron myöhemmin.

Mutta Ifigeneian nimi on minusta kaunis, toiseksi kaunein tuntemistani naisen nimistä.
_ _ _ _ _

Kaunein on Nausikaa. Paino ensimmäisellä tavulla, loput pehmeästi äännettyinä, vähintään kolme aata äänettömästi kuollen lopussa.

Nausikaa oli Foiokian kuninkaan Alkinooksen tytär, joka löysi haaksirikkoutuneen Odysseuksen rannalta, hoiti tämän takaisin elävien joukkoon - ja rakastui mieheen. (Sankareita ei kaikilla saarilla niinkään ylen aikaan vilahdellut neitojen pelastettaviksi).

Odysseus tietysti virottuaan lähti kotia kohti, vanhaa vaimoansa Penelopea peräämään. Nausikaa taas jäi yksin.
_ _ _ _ _

Kuvitelkaa ranta, kuninkaantytär neitoinensa siellä, ja maihin ajautuva puolikuollut, puolialaston sankari. - Ja sitten: Nausikaa yksin...

Oi, etten itkisi! Olivat jotenkin yleispätevämpiä ja vaikuttavampia nämä "kauniit ja rohkeat" ennen...

Takaisin alkuun


ROOMALAISLAIVA TULITIKKULAATIKOSSA

Nemi (sanotaan suomeksi "Neemi") on kraaterijärvi Albanovuorilla, Roomasta noin puolisen tuntia paikallisjunalla kaakkoon päin. Alueen isompi järvi on nimeltään Albano.

Turisteja viedään usein busseilla Albanovuorten ihaniin ikivanhoihin pikkukaupunkeihin. Nemi-järven kraaterissa on vain Nemi-niminen kylä, eikä sinne oikein mahdu - sanoisinko: onneksi - turisteja eikä bussejakaan.

Tämä muinainen ja säästynyt seutu onkin sitten vähän tavallisesta poikkeava koko Italiassa.

Paikan nimi oli 'Nemus Dianae', "Dianan lehto", ja lähin kaupunki Aricia, nykyisin Ariccia. Kaupungista johti tie sekä lehtoon että Monte Cavon huipulle. Siellä sijaitsi muinaisten latiumilaisten yhteinen Jupiterin temppeli, jonka roomalaiset sitten "siirsivät" Capitoliumille.
_ _ _ _ _

Yli kahden tuhannen vuoden takaiset roomalaiset kunnioittivat syvästi tätä Dianan lehtoa, joka jäi konsuli Appiuksen tien vasemmalle puolen. Tämä Via Appia johti Roomasta melkein viivasuorasti kaakkoon aina Napolinniemen tienoille saakka. Jos eteen tuli vuori, se ylitettiin sillalla. Jos laakso, sama juttu, kuten Ariccian lähellä.

Via Appia teki vain muutaman mutkan. Yksi oli lähellä Roomaa, ja siinä sijaitsi 300 e.Kr. eläneitten roomalaisten mielestä aivan erityisen vanha pyhä paikka, joka kunnioittaen kierrettiin. Ja toinen taas sijaitsi Ariccian kohdalla.

Itse asiassa muutkin koko esiroomalaisen historian keskeiset muinaiset paikat ovat tässä ihan lähellä. Latiumilaiset pitivät kuten sanottu nykyistä Monte Cavoa pyhänä vuorena. Heidän edellinen pääkaupunkinsakin, Alba, sijaitsi "Valkoisen vuoren" rinteellä, samassa paikassa jossa paavit viime vuosisatoina ovat viettäneet pekkas-vapaitaan.

Lähistöllä sijaitsevat myös Laviniumin muinaiskaupungin ja pyhäkköjen rauniot; tarun mukaanhan tuon kaupungin perusti itse kantaisä Aeneas.
_ _ _ _ _

Nemi-järvi saattoi silloin tällöin tulvia yli asutuksen rajojen. Sen vuoksi etruski-insinöörit jo 2500 vuotta sitten rakensivat vuoren läpi 'emissaarin' eli ylijuoksutunnelin, joka tänäkin päivänä on ehjä ja toimiva.

Tätä emissaaria käytettiin 1930-luvulla hyödyksi, kun päätettiin pelastaa Nemi- järven pohjassa maanneet keisari Caligulan aikaiset juhlalaivat. Koska niitä ei sen aikaisen tekniikan avulla muuten olisi voinut pelastaa, Nemi-järvi tyhjennettiin vanhaa emissaaria myöten, ja muinaiset lotjat kaikkine aarteineen hinattiin rantaan.

Ne olivat varsin hyvässä kunnossa, joten niiden ympärille rakennettiin museo. Yksityiset esineet vietiin Roomaan.

Museo sijaitsee edelleen samassa paikassa Nemin rannalla - mutta se on lähes tyhjä ja suljettu. Viime sodan lopulla näet perääntyvät saksalaiset polttivat kaiken palavan, ja siinä ohessa myös roomalaiset laivat...
_ _ _ _ _

Toista kymmentä vuotta sitten sain luvan käydä museossa silloin 6-vuotiaan poikani kanssa. Muinaisroomalaisia jäänteitä yhdessä tutkineina otimme tulitikkulaatikkoon puunpalasen, joka saattoi olla roomalaislaivasta peräisin.

Ikivanha (ainakin hyvin vanha) puunpalanen oli tikkuaskissa pitkään, maalarinteipillä suojattuna, kunnes muuan perussiivous vei koko muinaisaskin kaatopaikalle.

Sic transit. Mikään ei kestä. Turhuuksien turhuus.

Takaisin alkuun


PISAN KALTEVA TORNI

Otsikon kuva on lainattu Tieteen Kuvalehdestä (1/96). Se on tietysti väärin piirretty kaikin puolin. Ensinnäkään torni ei ole sentään näin pahasti kallellaan. Toiseksi sen kaksi ylintä kerrosta on jo rakennusaikana oikaistu; tämän jälkeen torni on kallistunut lisää.

Koska torni oli kallellaan jo 1500-luvulla, saattaa olla totta että Galileo Galilei teki kuuluisan performanssinsa juuri siellä, kuten otsikkokuva sarjakuvamaisesti esittää.

Yhtä kaikki. Torni vajoaa maahan yhäkin, ja sitä yritetään pelastaa tuhoutumasta erilaisin maapohjateknisin keinoin.

Vaikka koko nykyajan tekniikka onnistuisikin, ja Pisan katedraalin kellotorni voitaisiinkin pelastaa kaatumiselta, se ei silti pelastuisi. Koko valtava suunnittelutyö jäisi historiaan pelkkänä haasteena, akateemisena suursuorituksena, turhanaikaisena jättiläistyönä.

Sillä koko torni tuhoutuu varsin pian muutenkin, kuten kaikki marmorista ja muusta pehmeästä kivestä tehdyt rakennukset, ja yhä kiihtyvällä tahdilla. Happamat sateet liuottavat emäksisiä kiviä, hiekka- ja kalkkikivet rapautuvat tomuksi.

Pisan kellotornilla ei ole tulevaisuutta. Ei välttämättä edes meidän elinaikanamme.

Mutta ajatellaanpa toisin. Oletetaanpa että me piankin saamme aikaan kulutusta kestävän aineen, joka pystyy matkimaan vaikka mitä menneisyyden ihanaa kiveä, kaikkine väreineen ja vaihtelevine yksityiskohtineen. Mitä teemme sillä?

Kunnioitammeko Galileita ja satojen vuosien turisteja, ja uudisrakennamme tornin vähän vinoksi? Vai kunnioitammeko tornin arkkitehteja ja teemme siitä sellaisen kuin he suunnittelivat?

Oma vastaukseni on, että torni rakennetaan uudestaan sellaiseksi kuin suunnittelija sen tarkoitti. Pystyyn. Ja perustelen kantani esteettisillä argumenteilla: kellotorni toistaa kirkon rakennusideaa kauniilla tavalla, ja on sellaisenaan täydellinen.

Mutta mitä siihen sitten sanovat turistit? Entä Galilei-fanit? Entä kaupunginisät?

Siinäpä pulma, jonka voimme laajentaa koskemaan mitä tahansa menneisyyden kauneusarvoja.

Jos meillä on mahdollisuus tehdä jotakin, miten päätämme, teemmekö sen?

Takaisin alkuun


MARCO POLO EI KÄYNYT KIINASSA

Venetsialainen suurmatkailija Marco Polo (n.1255-n.1325) ei astunut jalallaan Euroopan ulkopuolelle, hyvä jos edes Konstantinopoliin. Aikalaisten hänelle antama kutsumanimi "Il Milione" tarkoittanee "suurvalehtelijaa".

Näin väittää kirjassaan "Did Marco Polo ever go to China?" Frances Wood, Lontoon British Libraryn Kiina-osaston johtaja ja sinologi. Hänen mukaansa on outoa, ettei Polo mainitse mitään esimerkiksi Kiinan muurista, teestä, ruudista tai kirjainmerkeistä.

Svenska Dagbladetin haastattelema professori Göran Malmqvist toteaa, että jotain outoa todella on Marco Polon kertomuksissa. Mikään kiinalainen dokumentti ei kerro hänestä, eivät edes sen kaupungin paperit, jonka pormestarina hän väittää toimineensa. Ja kuitenkin kiinalaiset olivat hyvin tarkkoja tällaisten asioitten dokumentoinnissa.

Matkakertomus syntyi Genovan vankilassa 1298, ja sen kirjoitti muistiin vankitoveri, seikkailukirjailija Rustichello.

Näin luhistuvat vanhat ihanat myytit - vai uskoisiko tuota?

Ylläkirjoitetut väitteet löysin Sydsvenska Dagbladetista tiistaina 16.1.95. Minulla ei ole tähän hätään muuta konkreettista tietoa, kuin että mainitut kaksi sanomalehteä ovat olemassa. Onko sinologi, emeritusprofessori Malmqvist olemassa, en tiedä, ja jos on, onko hän sanonut moista? Onko Lontoossa mainittua kirjastoa, ja sillä Kiina-osastoa, jonka johtaja olisi Frances Wood, sitä en myöskään tiedä.

Kun kirjoitin otsikoksi MARCO POLO EI KÄYNYT KIINASSA, sen huomaa lähes jokainen lukutaitoinen, ja luultavasti muistaakin, sillä Polon Kiinan-matka on tämän tuhatlukumme tunnetuimpia myyttejä. Moni otsikon lukija 'tietää' tämän jälkeen, että myytti on epätosi.

Näin toimii 'tiedon'välitys tänään, eikä se juuri eroa tuhannen vuoden takaisesta. Malmölaisen lehden toimittaja on tehnyt työtä käskettyä, ja siteerannut toisen lehden juttua, joka taas on peräisin kolmannesta lähteestä - ja niin edes päin.

- Suutari Mikael kertoi kuulleensa sataman merimiehiltä tarinoita merenneidoista. Varmemmaksi vakuudeksi hän saattoi kertoa, että kaniikki Johannes oli jollekulle kertonut nähneensä oikein painetun kirjan, jossa oli merenneidon kuva.

- Poika Teemu Lahtinen löysi verkosta tiedoston, jossa kerrottiin USA:n armeijan salaisissa kokoelmissa olevan täytetyn Alienin. Tiedostossa viitattiin toisiin tiedostoihin, joiden löytäminen ja taustojen tutkiminen vaatisi sen saman armeijan voimavarat.

Kävikö Marco Polo Kiinassa? Onko merenneitoja? Onko USA:n armeijalla Alien? Mitä sanoo tiede?

Tiede ei sano välttämättä mitään, sillä tieteellisen toiminnan perusta on lähteitten tosiasiallisuus ja todistettujen lähteitten pohjalta tehtyjen päätelmien pitävyys - ja tällaisten asioitten tarkisteluun tieteilijöiltä menee jo nyt kohtuuton osa ajasta.

Todellinen tiede hukkuu jo nyt 'tiedon' tulvaan. Keskiajalla huhut, käsitykset ja kuvitelmat kulkivat hitaasti, suusta korvaan (joka uskoi). Nyt huhut, juorut, tarinat työntyvät elektronisessa muodossa kaikkialle kuin hyökyaalto. Koko tiedeyhteisön voima ei kohta enää riitä edes lähteitten tutkimiseen. Jopa sen sisällä on väkeä, joka ennemmin ottaa nopean rahan, kuin käyttää viisi hankalaa vuotta turhan takia.

Olisiko syytä antautua ja jättäytyä tulvan vietäväksi?

Minun mielestäni ei. Jotta meistä ei tulisi uuden keskiajan kaiken uskovia hölmöjä, olkaamme vanhan hokeman mukaan uskomatta ennenkuin näemme. Epäileviä Tuomaita, Kristuksen seuraajia (joka sanoi: "koetelkaa"), tai tieteellisiä journalisteja, jotka aina ilmoittavat lähteensä.

Siitäpä tulisikin hauskaa luettavaa: kiertävän 'pikku-uutisen' perässä olisi metrin pituinen lähdeluettelo, oikea huhujen ketjukirje...

Takaisin alkuun


TAIKA ON TAIKAA

Voipaalassa on avattu ihanimmista ihanin näyttely. Taikuriemme isä Solmu Mäkelä on tuonut nähtäväksi osan jättiläismäisestä sirkuskokoelmastaan. Kun kysymyksessä on vain murto-osa siitä, ja se täyttää koko Voipaalan mahtavan kartanon, voi vain ihmetellä minkälainen olisi se rakennus johon itse kokoelma voitaisiin pysyvästi sijoittaa.

Lisäksi tulee kaikki museaalinen ja säilytystekniikka. Kun osa julisteista on tehty 1700-luvulla ja hyvälle lumppupaperille, ne saattavat onnellisissa oloissa säilyäkin. Mutta uudempien, naurettavien sadan vuoden takaisten paperien kanssa voi jo olla huonommin.

Kokoelman arvo ei ole pelkästään sen "käyvissä" hinnoissa, jotka tietysti ovat "öljymiljonääriluokkaa", kuten Mäkelä itse totesi. Päämerkitys on tietysti itse historiassa: sirkukset ja muut ihmenäyttelyt kertovat eri aikakausien yhteiskunnista enemmän kuin kaikki kootut poliittiset puheet ja dokumentit yhteensä.

Solmu Mäkelän arvo suurena taiteilijana, opettajana ja perinteen tallentajana on kiistaton, mutta toivoisin että hänen mukanaan taikurintyö vihdoin tunnustettaisiin paitsi esittäväksi (kuten laulaminen, soittaminen, tanssiminen ja näytteleminen), myös huippuosiltaan luovaksi korkeataiteeksi.

Voisin puhua aiheesta loputtomiin, mutta keskityn tässä Sirkus Voipaalan innoittamana vain yhteen täysin henkilökohtaiseen aiheeseen.

Helsingin vanhan Messuhallin takana oli 50-luvun alkuun asti Hippodromi, vanha 1800-luvun rakennus, jonka seinästä pisti esiin maalattu hevosenpää. Rakennus ja sen hevonen tekivät kaikkiin sen nähneisiin lapsiin suunnattoman vaikutuksen.

Vuonna -47 tai -48 siellä esiintyi (ja nyt kaikki mitä kerron perustuu omiin käsityksiini) tanskalainen Cirkus Schmidt. Monien perus-ohjelmien joukossa oli kuitenkin yksi, joka jäi minulle pysyvästi mieleen. Itse asiassa: koin siellä elämäni varhaisimman muistiin jääneen eroottisen elämyksen.

Näin siellä suloisen oman ikäiseni noin 10-11-vuotiaan taikuritytön. Rakastuin niinkuin vain terve poika voi, ja leikkasin hänen kuvansa talteen. Samana jouluna sain lahjaksi Musiikin Tietokirjan, jonka väliin piilotin neidon kuvan - ja siellä se on vieläkin. Solmu Mäkelä sanoi muistavansa tämän sirkuksen - ehkäpä senkin vuoksi että se luullakseni oli ensimmäinen laatuaan sodan jälkeen. Kysyin Mäkelältä, mikä käsitys hänellä oli tästä rakkaasta taikurinaisestani.

Mäkelä sanoi, että hänen luullakseen neito meni naimisiin, ja "sitten hänestä tuli ihan tavallinen".

Tuli mitä tuli, mutta minä sain hänen kauttaan kaksi oivallusta:

1) Taikuus - ja
2) Nainen.

Kun sittemmin jouduin tutkimaan 1700-luvun lopun elämää alkuperäisten dokumenttien kautta, minun lukemattomiin kansioihini joutui monia tuon ajan lehtimainoksia. Niissä kerrottiin 'Kircherin' peileistä, mekaanisista ihmeistä, vahakabineteista, automaattiuruista joille Mozartkin viimeisenä vuonnaan sävelsi ohjelmistoa, ilmaan nousevista ihmelaitteista Monsieur Blanchardin tapaan, ynnä muista.

Tänään näyttää televiisori melkein yliluonnollisia ihmeitä. Helppoahan se on käsitellä kuvanauhaa. Ihmeet ovat kärsineet rajun inflaation, ja harvat enää jaksavat hämmästyä.

Silti ihailen ja ihmettelen tänäänkin oikeasti viereeni tulleita taikureita. Moni heistä on alallaan samaa tasoa kuin - sanokaamme - Olli Mustonen pianistina.

Taika ON taikaa.

Ensimmäinen rakastettuni. Kuka hän on, ja mitä hänestä tuli?

Takaisin alkuun


Muuan eestiläinen kuvanveistäjä kertoi televisiossa isänmaansa Viron taiteen tilasta vapautumisen jälkeen, ja sanoi tähän tapaan:

"Taiteessa vallitsee tänään sellainen tohu-va-bohu".

Sana suomennettiin muistaakseni "sekasorroksi". Oikeampi suomennos olisi ehkä ollut "kaaos", mutta se olisi täällä ymmärretty väärin. Näyttely näet kertoo siitä (ja sitä tarkoitti myös näyttelystä kertonut taiteilija) että Eestissä tällä hetkellä käydään yhtä aikaa läpi niitä kaikkia taidesuuntia ja muoteja, jotka menneitten 50 vuoden aikana olivat kiellettyjä, ja näyttely on sen vuoksi tavattoman kirjava.

Meillä ymmärretään sana "kaaos" pelkäksi sekamelskaksi. Aivan sitä ei tämä kreikkalainen sana alkuaan tarkoittanut, vaan jotain oleellisesti toisenlaista asiaintilaa.

Palatkaamme ilmaisuun "tohu-wa-bohu". Se tunnetaan Venäjällä, Saksassa ja muualla Euroopassa, jossa on ollut juutalaista paikalliskulttuuria - tai teologian opiskelijoita. Ilmaisu on näet hebreaa, ja se tulee Raamatun toisesta lauseesta. Otsikossa nämä kolme sanaa ovat hebrealaisessa asussaan vokaalimerkkeineen.

Suomessa ja Skandinaviassa tämä lause on muodossa "(maa oli) autio ja tyhjä". Englantilainen käännös sanoo: "... without form and empty". Vanhemmassa saksannoksessa ilmaisu oli samanlainen: "... ohne Form und leer". Sitä käytti 'Luomis-oratoriossaan" Joseph Haydn, ja kirjoittikin sen alkusoitoksi ajastaan täysin poikkeavan orkesterikappaleen.

Maa oli siis "vailla muotoa ja tyhjä". Ero "aution" ja "muotoa vailla olevan" välillä on ratkaisevan suuri, ja filosofisesti olennaisen tärkeä.

Kreikan sana "kaos" tarkoittaa myös tätä "vailla muotoa olemista", jossa olevaisen rakennusosat hyvinkin ovat olemassa, mutta jäsentymättöminä, riveihin ja muotoihin järjestäytymättöminä - eli siis "sekaisin".

Erinomainen esimerkki "alkukaaoksesta" on äidin siivoaman lastenhuoneen legopussi, jossa palikoita on jos jonkin näköisiä, kokoisia ja värisiä. "Luominen" tapahtuu, kun pussi jälleen tyhjennetään lattialle, ja pieni demiurgi alkaa koota niistä rakennelmia.

Kosmologian nykykäsityksen mukaan maailmankaikkeudessa vallitsi oletetun alkuräjähdyksen jälkeen "tohu" eli "kaos": rakenteen osaset olivat valmiit, mutta odottivat (sekunnin murto-osan verran) järjestäytymistään alkuaineiksi ja fysiikan laeiksi.

Eestiläistaiteilijoiden näyttely, Haydnin oratorion alkusoitto, ja lastenhuoneen legopussi viittaavat kaikki hyvin syvälliseen asiaan - joka ilmiselvästi myös vihjaa, että meidän raamatunkäännöksemme tältä pieneltä osaltaan on epätarkka. Tai uskaltaisinko peräti sanoa: vähän väärä.

Takaisin alkuun


DAFNIS JA KHLOË

Lesboksen saarella, lähellä Mytilenen kaupunkia, eli rikkaan miehen vuohipaimen nimeltä Lamon. Hän löysi kerran vuohen, joka imetti poikavauvaa. Lamon otti pojan hoitoonsa, ja antoi sille nimen Dafnis (jotta nimi kuulostaisi paimenen nimeltä).

Pari vuotta tämän jälkeen meni lammaspaimen Dryas onkaloon jota kutsuttiin 'Nymfien luolaksi'. Dryas löysi sieltä tyttövauvan, jonka otti omakseen, ja antoi sille nimeksi Khloë.

Näin alkaa kreikkalaisen Longoksen (n. 100- ja 200-lukujen vaihde) kuuluisa romaani "Dafnis ja Khloë". Sen hän ilmeisesti kirjoitti Rooman keisarikunnan ihanimman kauden loputtua, aikana jolloin Nervan, Trajanuksen, Hadrianuksen, Antoninuksen ja Marcus Aureliuksen sivistynyt hallinto vaihtui elostelevien ääliöiden ja karkeiden raakalaisten mielivaltaan, ja barbaarit alkoivat lopullisen vyörytyksensä.

Longoksen romaani on antiikin viimeisiä merkittäviä paimenrunouden esimerkkejä. Muutamia vuosisatoja aikaisemmin olivat kreikkalaiset aloittaneet tämän kirjallisuuden lajin, joka nuoren erotiikan ihanaan varjoon kätkeytyen ylisti yksinkertaista maalaiselämää, joka oli vastakohta kaupunkien moraaliselle rappiolle.

Longoksen romaanissa poika- ja tyttölapsi tapaavat paimenina toisensa, ja vartuttuaan löytävät myös toisensa (aste asteelta) sukupuolisesti. Tämän pääaiheen ohella juonessa on seikkailuja, ryöstöjä, sekä jännittävä tapahtumakulku ennen onnellista loppua.
_ _ _ _ _

Keskiajalla nämä "paimenidyllit" heräsivät uuteen kukoistukseen trubaduurien ja minnelaulajien runoissa, ja renessanssi toi tämän maalaisuutta ihannoivan antiikin kirjallisuuden osaksi Euroopan uutta (vanhaa) sivistystä.

Nämä muinaiset IDYLLIT olivat aivan erityisen merkittäviä 1700-luvun lopulla. Silloin kyllä esimerkiksi Bellman irvaili niitä epistoloissaan, mutta varhaiset kansallisromanttiset kirjailijat ottivat ne tosissaan. Nuoren Runebergin runoissa (ja runoelmassa 'Hanna') idea eli täysillä.

Kerrotaan, että Longoksen romaanin saksannos oli valtaneuvos Goethella tämän kuolinvuoteella. Uudemman ajan ihmiset tuntevat romaanin ehkä Maurice Ravelin baletista. Ravelin musiikin suurenmoisin osa on kuvaus auringonnoususta 'unelmien Kreikassa'. Sekä romaanin kymmenesti lukien, että Ravelin musiikin sadasti kuullen ihmettelen vain ristiriitaa nykyisen todellisuuden kanssa:

Ihanan muinaisen Kreikan lähteiden, lehtojen, metsien ja viljavien peltojen sijassa on nyt pääosin kuivaa pensaikkoa, palanutta ruohoa ja eroosion tuhoamaa rannikkoa.

Romaanikirjailija Longoksen kielenkäyttöä tai romaaninkonstruktiotaitoa en juuri ole huomannut ylistettävän. Mutta vaikka viimeisten 1800 vuoden aikana kirjailijoilla olisi ollut hyvästi aikaa ylittää hänen monin tavoin naiivi tuotteensa, en muista uudemmasta kirjalllisuudesta ensimmäistäkään teosta, jossa olisi käsitelty aihetta tuoreemmin, raikkaammin tai suloisemmin kuin Longoksen romaanissa.

Minulla Longoksen romaani on ruotsinkielisenä pokkarina. En tiedä, onko sitä suomennettu, mutta jos ei ole, se on todellinen skandaali.

Takaisin alkuun


UHTUAN KAUNIS TOARIE

Olen silloin tällöin lipsahtanut, romanttinen miesparka kun olen, ylistämään tai murehtimaan naisia, jotka historia tavalla tai toisella on heittänyt mieleeni. Eräät ovat olleet nuoria neitoja ainakin 3000 vuotta sitten, kuten kreikkalaiset Ifigeneia ja Nausikaa. Toisista on tullut puolijumalia kaikkine jälkikäteisine ilmestymisineen, kuten juutalaisesta pikkutytöstä Mariasta (jonka "realistisempaa" olemusta saattaa olla vaikea löytää kaiken ylimääräisen rekvisiitan takaa).

Vähän nuorempi olisi keisari Tiberiuksen "pahaksi hengeksi" kutsutun poliisipäällikkö Sejanuksen pieni tytär, joka tapettiin Rooman Forumin laidalla vain isänsä takia, ja ennen teloitustaan itkien lupasi "tästä lähtien olla kiltti". Häntä en vain tunne sen tarkemmin; sen vuoksi hän uppoaa niiden miljoonien tapettujen joukkoon, jotka eivät edes ymmärtäneet miksi heidän kävi näin...

Itsensä hukuttanut "Aino neiti" voisi olla yksi näistä neidoista - vaan eipä ole, koska hänen täysin mahdollisesta kovasta kohtalostaan kertovat eritasoiset myytit ovat muuttuneet liian 'virallisiksi'. Sama koskee Kullervon viettelemää siskoa.

Nuorin tähän asti luettelemistani naisista on Cirkus Schmidtin pikku taikuri vuodelta 1947 tai -48. Hän saattaa jopa vielä olla hengissä, minun ikäisenäni - mutta minulle hän on olemassa vain noin 11-vuotiaana.

Lähes saman ikäisiä olivat vertauskuviksi joutuessaan olleet Petrarcan Laura ja Danten Beatrice, molemmat hyvin nuoria tähän asemaan tultuaan, ja ehkä jopa hiukan pahoillaan jälkimaineestaan. Oikein kovasti pahoillaan oli "Ulla Vinblad", jonka Bellman 1700-luvun lopulla ikuisti runoissaan.

Tämän vuoksi en kuvaa tähän ketään oikeasti tuntemaani nuorta tai vanhempaa naista, vaan liitän Nausikaan ja Ifigeneian kategoriaan yhden romanttisen palvonnan kohteeni, joka on "Uhtuan kaunis Toarie", I.K.Inhan kuvaama itäkarjalainen värttinää käyttävä tyttö vuosisatamme vaihteesta.

Tämän neidon elämäntarina olisi vielä löydettävissä. Ehkä se on kirjattukin, mutta en oikein usko siihen, enkä olisi siitä kovin kiinnostunutkaan. Luultavasti hän nai jonkun naapurikylän "Iivana Teppoisen", synnytti tälle seitsemän lasta, ja ehti vielä kokea Stalinin suomalaisvainot ja lastensa tai lastenlastensa "katoamisen".

I.K.Inhan häikäisevän kaunis kuva kertoo minulle kuitenkin keväästä tai kesästä, joka ei koskaan lopu - niinkuin ei koskaan lopu Nausikaan, Ifigeneian tai Khloën ikuinen kreikkalainen muinaiskesä, eikä myöskään se kesä, joka loputtomasti vallitsi omien lapsuus- ja nuoruusmuistojeni aikaan.

Takaisin alkuun


ROSVOT KIINNI

Maastrichtin kaupunki vaatii (Hollannin hallituksen tukemana) ranskalaisilta takaisin muinaishirviön kalloa, jonka Napoleonin miehitysarmeija vei mukanaan 200 vuotta sitten. Ranska vastaa jäätävällä hiljaisuudella.

Ateenan kaupunki vaatii (Kreikan hallituksen tukemana) englantilaisilta takaisin Parthenon-temppelin marmorifriisejä, jotka britit veivät museoonsa viime vuosisadalla. Englanti vastaa jäätävällä hiljaisuudella.

Saksa vaatii Venäjältä takaisin "Troijan kulta-aarretta", joka vietiin Berliinistä viime sodan loppuvaiheessa. Venäjä vastaa jäätävällä hiljaisuudella.

Kolme tapausta. Yksi poikkeaa joukosta. Mikä?
_ _ _ _ _

No, "Troijan aarre". Saksalaisten peruste vaatimukselleen on nimittäin klassinen:

"Hei, me ryöstettiin se ensin!"

Saksalaiset nimittäin kaivoivat 1800-luvulla Hissarlikin kukkulalta nykyisessä Turkissa nämä loistoesineet, ja salakuljettivat ne Kreikan kautta Berliiniin. Turkkilaisilla on tietysti hiukan lievä oikeus näihin aarteisiin, sillä he valloittivat alueen kreikkalaisilta 1400-luvulla. Toisaalta uudemmat tutkimukset ovat viitanneet siihen, ettei "Troija" välttämättä ollut runsaat 3000 vuotta sitten kreikkalainen kaupunki. Sitä paitsi jää auki se kysymys, mistä "troijalaiset" aikoinaan olivat nämä aarteensa ryöstäneet.
_ _ _ _ _

Saksalaisilla olisi ehdottoman oikeutettu vaatimus saada takaisin Berliinistä ryöstetyt käsikirjoitukset, jotka kattavat koko saksalaisen kulttuurin keskiajalta viime vuosisadalle. Vähimpiä nimiä ovat tässä sinänsä kuuluisat Goethe, Beethoven ja Mozart.

Ne paperit on myös viety Venäjälle, mutta niistä ei ole hiiskuttu mitään. Lieneekö niitä enää olemassakaan, sillä paperi palaa ja mätänee helposti - ja mitäpä venäläiset paperilla jolla ei voi pyyhkiä...
_ _ _ _ _

Mikään tuomioistuin ei pysty ratkaisemaan koko historian kattavaa ryöstöjen, ryöstönryöstöjen ja ryöstönryöstönryöstöjen härveliä, eikä myöskään sadan parhaan moraalifilosofin kollegio. Sillä moraalia ei meidän tunnettu historiamme häiritsevässä määrin sisällä.

Sivistyksellisesti alhaisemmat, mutta vastaavasti sotaisammat heimot ovat aina ryöstäneet "parempiaan", jotka ovat pystyneet tuottamaan ryöstämisenarvoista tavaraa. Sana 'tavara' on muuten lainattu venäläisiltä, jotka viimeisten tuhannen vuoden aikana ovat erityisesti kunnostautuneet tavaranhankkimisen alalla.

Venäläiset eivät toki ole alan ainoita mestareita. Yhdelläkään nykyisellä kansalla ei ole perusteltuja syitä mainostaa moraalista puhtauttaan. Mutta tehdäänpä pikasilmäys "vanhaan venäläiseen kaupunkiin" Viipuriin, joka ei enää ole "vanha" muuten kuin suomalaisen rakennuskannan kunnon kannalta.
_ _ _ _ _

Viipuri rakennettiin keskelle karjalaista aluetta. Sen tekivät ruotsalaiset sotaherrat ja saksalaiset kauppiaat. Kaupungin kielet olivat suomi, ruotsi, saksa ja myöhemmin myös venäjä.

Pietarin perustivat venäläiset keskelle karjalaista aluetta. He olivat tulleet sinne jo keskiajalla, joten heillä on uudehko syy pitää aluetta omanaan. Yleensäkin venäläiset levisivät suomensukuisille alueille vasta runsaat tuhat vuotta sitten. Mutta mistä he tulivat?

Nykyisen Itä-Saksan, Puolan ja Valko-Venäjän alueelta, ja osittain sen vuoksi, että saksalaiset levittäytyivät keskiajalla itään. Pommerista lähtien itäisen Saksan monet paikannimet ovat slaavilaista perua.
_ _ _ _ _

Mikä on moraalisen asuinpaikkaoikeuden takaraja?

50 vuotta? Silloin venäläisillä on täällä päin kosolti vaatimuksia. 100 vuotta? Suomalaiset ovat vahvemmilla. 500 vuotta? Pietari, Tver jne. takaisin! 1000 vuotta? Saksalaisillakin on pahoja vaikeuksia. 2000 vuotta? Kelttiläiset takaisin Manner-Eurooppaan! 4000 vuotta? Kreikkalaiset takaisin koilliseen! Latinalaiset pois etruskien alueilta, ehkä koko Italiasta!

Jne. Jokainen takaraja on mielivaltainen. Mitä sanoisimme esimerkiksi slaavien ja suomensukuisten välissä olleista "balteista", niistä jotka opettivat suomalaisille 3000 vuotta sitten sekä uutta teknologiaa että siihen liittyviä sanoja, balteista jotka muinoin puhuivat vanhaa indoeurooppalaista "muinaispreussin" kieltä, josta jäljellä enää ovat lätti ja liettua, mutta jauhautuivat sitten toisten väliin?

Takaisin alkuun


Takaisin alkusivulle