| |
|
|
Tästä pääset lukemaan filosofisia esseitä, novelleja ja tarinoita. Niistä on linkkejä filosofian sanastoon ja filosofiseen kirjallisuuteen.
Kirjoitukset ovat suhteellisen pitkiä ruudulta luettaviksi. Tulosta paperille, lue rauhassa ja palaa sitten poluille.
Polkuja filosofiaan kirjoituskilpailu
NOVELLIT:
Leena Krohn, Phineas Gagen vapaa tahto
Torsti Lehtinen, Filosofi - paimemen lammasten vaatteissa
Kirjoituskilpailu järjestettiin yhteistyössä KVS-instituutin ja niin&näin lehden kanssa. Kilpailu julistettiin keväällä 1997. Kirjoituksia saapui syyskuun loppuun 1997 mennessä yhteensä 52. Näistä palkintoraati (Tuukka Tomperi, Eero Ojanen, Marjo Kylmänen, Liisa Veenkivi ja Pekka Kalli) valitsi alla olevat palkinnoille. Tekstit on julkaistu sellaisenaan, mutta toimitusvaiheessa teksteihin on lisätty joitain linkkejä sanastoon ja kirjallisuuteen. Kirjoittajat eivät ole vastuussa linekeissä esiintyvistä teksteistä.
Keijo Nevaranta: Polun etsimisestä, tien tietämisestä
Jouni Kauhanen: Polkuja filosofiaan
Taru Järvenpää: Polkuja filosofiaan
Jukka Pohjola: Mieli on loputon tie
Pekka Hongisto: Ikuisuuden opiskelusta opiskelun ikuisuuteen
Anna Maasalo: Polkuni filosofiaan
Pekka Kalli, Milan Kundera filosofian ja romaanikirjallisuuden suhteesta
Pekka Kalli, Entäpä jos filosofia onkin mies...
Pekka Kalli, Sinuhe egyptiläinen totuuden tapahtumana
Heikki Mäki-Kulmala, Ihminen, luonto ja olemassaolon taistelu
Eero Ojanen, Uuden ajan raunioilla
Eero Ojanen: 25 FILOSOFISTA KUVAA MUINAISILTA AJOILTA
Eero Ojanen, PIENIÄ TEKSTEJÄ FILOSOFIAN KLASSIKOISTA
2) Epiktetos, Käsikirja ja keskusteluja
Liki 25 vuotta sitten pieni vihko oli minulle hurja ensituttavuus. Filosofi joka puhuu muutoksesta ja myös toteuttaa sitä eli tekee omankin tekstinsä sellaiseksi että muutos on siinä sisällä!
"Samaan virtaan astumme emmekä astu, me emmekä me."
Mutta mitä sanottavaa on Efeson kirkkaalla filosofilla nyt, kun muutoksesta on tullut lattein kuviteltavissa oleva fraasi eikä mikään ole niin pysähtynyttä kuin koko ajan samana toistuva ja paikallaan vinkuva höpötys: muutos, muutos, muutos...
On oma ajatteluni muuttunut kuinka paljo tahansa niin tästä kirjasta on voinut vuosien mentyäkin ammentaa. Nyt, kun muutosvastarinta on luovuuden ja yksilöllisyyden olennainen ehto, ja siihen kohta kalliilla hinnalla joudutaan ihmisiä erikseen kouluttamaan, tuntuu efesolainenkin jo lattealta. "Muuttuen lepää."
Mutta sitten kääntyy teksti toiseksi: tie ylös ja alas on yksi ja sama, näennäistä muutos, pysyvää tuli ja logos, kaiken ehdoton perusta.
"Typeryksen panee jokainen uusi teoria hihkumaan innostuksesta" , sanoo nyt se ajattelija josta edelleen olen samaa mieltä, että muutoksen ongelman harva on tällä alalla yhtä hyvin tavoittanut.
takaisin: Ojanen, PIENIÄ TEKSTEJÄ
2.
Epiktetos: Käsikirja ja keskusteluja. Suom. Marja Itkonen-Kaila, Otava 1978.
"jumalan sukua"
Aika niukkaa on filosofia, jos tyytyy vain huippuihin ja varmoihin nimiin, joiden pelkkä mainitseminenkin voi tuoda arvovaltaa. Monet hyvät tuttavuudet olen tehnyt huippujen välissä hyvin hitaasti samoilemalla.
Epiktetos (n. 55-135 jKr.) oli pitkään vain pakollinen nimi pakollisessa filosofianhistoriassa, eikä hänen Käsikirjastaan koskaan tullut suurta, järisyttävää löytöä, mutta vuosien varrella siihen huomaa yllättävänkin monesti tarttuneensa.
"Älä vaadi, että asiat tapahtuvat niin kuin sinä toivot, vaan toivo niiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat. Silloin elämässäsi vallitsee rauha."
Joskus moinen determinismi saattoi lopettaa kirjan lukemisen siihen. Vastaväitteitä se herättää nytkin, mutta enpä sitä enää kumoamaan käy. Mietin kylläkin rauhassa, mitä "rauha" tässä tarkoittaa ja mitä muuta elämässä kenties tarvitsee kuin rauhaa.
Mutta ennen muuta alan ajatella, että ei tuo kanta ole alistumista lainkaan ja että vimmattu "alistumisen" pelko päinvastoin voikin olla sitä itseään. Vaatimaton ja siksi vaativa, selkeä Epiktetos on juuri niitä vähäisiä veljiä, joista matkalla iloitsee.
takaisin: Ojanen, PIENIÄ TEKSTEJÄ
3.
Michel de Montaigne: Esseitä. Suom. Klaus Holma ja Marketta Enegren, 3. painos 1985.
Muutoksen turhuudesta
Eipä ole montaa, joka osaisi aloittaa tekstinsä sillä tapaa nasevasti kuin Montaigne (1533-92). Nämä esseet voisi määrätä pakolliseksi jokaiselle tiedettä tai muutakin asiatekstiä pyörittävälle.
Ensin Montaignen tapa pohtia kaiken maailman ikuisuusasioita antiikin kirjailijoiden ja oman kokemuksensa kautta tosin tuntui vieraalta. Sittemmin oivalsi, että Montaignen tapa osoittaa oikein alleviivaten lukeneisuuttaan ja koristaa tekstiään komeilla sitaateilla, sehän jos mikä oli tuttua ja ikävä kyllä näköjään ikuista.
Montaignen kanssa aluksi mieleenhiipivä "vanhentuneisuuden" tunne on siis hyvinkin huteralla pohjalla. Ja kun itse asiaan pääsee tarkemmin sisälle, tunne katoaa kokonaan. Kun Montaigne herkuttelee vaikkapa sillä, miten keikaroivilla arvonimillä ja kaikenlaisilla täysin tyhjillä korusanoilla luodaan maailmaa ja käytetään valtaa, lukijan on hyvin vaikea yhtyä siihen yleiseen kuvitelmaan, että maailma olisi jotenkin muuttunut tai muuttumassa.
Myös esseiden lopetukset ovat uskomattoman ytimekkäitä. Kannattaa opiskella.
takaisin: Ojanen, PIENIÄ TEKSTEJÄ
4.Aristoteles: Metafysiikka. Suom. Tuija Jatakari, Kati Näätsaari ja Petri Pohjanlehto, Gaudeamus 1991.
Tiede olevasta olevana
Jos haluaa klassikkoa, jonka on jo lukenut, vaikkei olekaan, Aristoteleen Metafysiikka on varteenotettava ehdokas. Ainakin luettuaan huomaa, että sanonta Aristoteleesta länsimaisen tieteen perustanlaskijana ei tottavie ole fraasi, niin tuttua teksti on. Jokainen tieteeseen perustuvan maailmamme kanssa jotenkin elävä on siitä mutkan tai toisen kautta jonkin sirun oppinut.
Ankaran filosofinen teksti kulkee välillä selkeästi ja juohevasti kuin paras mäntykangasharjanne, muinaisten suomalaisten paratiisi. Mutta Aristoteles ei ole sillä tavoin ajatonta, päinvastoin hyvin ajallista. Ei ajan ulko- tai yläpuolella, vaan jokaisen ajan sisällä. Ei sellaista aikaa muutospuheista huolimatta näy, joka ei Metafysiikkaan mahtuisi.
Aristoteleella näkyy vielä se alku, jolloin tiede uskalsi käyttää aivan arkisia käsitteitä ja silti rakentaa rohkeasti systeemiä. Mutta koko ajan näkyy myös jo raja, jossa tiede omaa tyhjyyttään peittääkseen sumeutuu semmoiseksi itsetehdyksi käsitesopaksi, jolla ei muuta tarkoitusta enää olekaan. Sekin näyttää olevan länsimaisen tieteen ikuisia perustoja.
takaisin: Ojanen, PIENIÄ TEKSTEJÄ
5. G.W.F. Hegel: Oikeusfilosofia. Suom. Markus Wahlberg, Pohjoinen 1994.
Hämärässä lentävä pöllö
Hegelin (1770-1831) yhteiskuntafilosofia tuntuu yllättävänkin samanlaiselta kuin pari vuosikymmentä takaperin: yhtä aikaa hyvin selkeää ja jotenkin omituista, kirkasta todellisutta ja silti joltain kohtaa etäistä tai tavoittamatonta. Mutta se onkin tulemisen filosofiaa, ei sen kuulukaan olla kokonaan läsnä.
Ajankohtaisuus toki on rutkasti lisääntynyt. Silloin Hegel kytkeytyi lähinnä maailmanparannushaaveisiin, nyt eurooppalaista unionia rakennetaan kummasti Hegelin järkeisvaltion suuntaan. Täysin tietämättä ja tarkoituksetta tosin, sillä useimmille unionimaakareille itselleen "hegeliläinen valtio" kai kuulostaisi edelleen lähinnä kirosanalta.
Hegeliä lukevan on helppo nähdä, millaisille teille ja millaisiin törmäyksiin tämänkertainen utopistinen yhteiskuntakokeilumme joutuu.
Hegelin edeltäjän Adam Smithin "näkymätön käsi" on mennyttä aikaa, minkä myöntäminen tulee olemaan paljon suurempi järistys kuin marxismin loppu. Hegelin samalta pohjalta kehittelemä "järjen viekkaus" sen sijaan toimii vielä jotenkuten, vaikka järjettömyyden viekkaus toki on maailmassa yhtä todellista sekin.
takaisin: Ojanen, PIENIÄ TEKSTEJÄ
6. Benedictus de Spinoza: Etiikka. Suom. Vesa Oittinen, Gaudeamus 1994.
Ikuinen klassikko
Joihinkin klassikoihin tarttuu pian uudelleen, joku jättää syvän jäljen, vaikkei siihen pitkään aikaan palaisikaan. Spinozan Etiikka oli opiskeluvuosina kai ensimmäinen parhaan sarjan klassikko, jonka päädyin lukemaan ja vaikutus oli kai siksikin niin voimakas, että kirja jäi mielessä aivan omalle paikalleen.
Mutta vuosien jälkeenkin Spinozan viileässä, perinpohjaisessa ja hyvin tunnekylläisessä argumentoinnissa on yhä aivan oma viehätyksensä. Jos ajatonta klassikkoa haluaa niin tämä kai on sellainen. Ikuisuuden näkökulma todella toimii, vaikka tätäkin tekstiä on väliin koetettu jos jollakin tavalla "ajankohtaistaa".
Spinozasta puhutaan ilon filosofina ja siinä hän onkin hyvä, mutta silti hän kohtelee surua aivan väärin samaistaessaan sen pahaan. Nyt Spinoza panee minut päinvastoin ihmettelemään, mistä löytäisi olisi kunnon alakulon, surun ja synkkämielisyyden filosofiaa. Ja itse asiassa, väitän että Spinozan pohjavire ei niin kaukana näistä kelpo mielentiloista liikukaan, niin paljon kuin hän sitä iloa itse mainostaa.
Spinozalla on hyviä avauksia yhteiskuntaan mutta ne jäävät kesken. Eikö valtio ole juuri sitä, missä vapaa yksilö voi elää?
takaisin: Ojanen, PIENIÄ TEKSTEJÄ
7. Simone Weil: Painovoima ja armo. Suom. Maija Lehtonen, Otava 1976.
Tulevaisuuden klassikko
Jotkut klassikot odottavat hyllyssä lukemattomina kauan. Simone Weilistä (1909-43) olen hyvin tiennyt, että hänen ajatuskulkunsa olisivat kiinnostavia, mutta kovin vähälle tämän valikoimankin tutkailu on jäänyt.
Jonkin vaikutuksen kirja silti lienee jo odottamisellaankin tehnyt. Niinhän usein on, että jos joltain kirjalta jotain odottaa, niin myös sen lukemista odottaa. Ja jos kirjasta jotain omantuntuista hakee, niin juuri siihen kirjaan usein suhtautuu kaikkein kriittisimmin. Weilin lyhyet katkelmatkin tuntuvat usein hiukan pettymykseltä, mutta varsin pian vaikutelma alkaa myös korjata itseään.
Weil ei onneksi ole kovinkaan ajankohtainen, sillä se ei ajattelijalle pelkästään kunniaksi ole. Pikemmn hän on tulevaisuuden klassikko, ajattelija joka uskaltaa etsiä teitä tieteen, uskon ja moraalin yhteensaattamiseen. Silloin kun ihminen ja yliluonnollinen kohtaavat, on tavoiteltava "enemmän kuin matemaattista täsmällisyyttä; on oltava täsmällisempiä kuin tiede".
Aito selkeän ja perustellun mystiikan maku tässä onkin. "Järjen avulla tiedämme, että se mitä järki ei tajua on todellisempaa kuin se mitä se tajuaa."
takaisin: Ojanen, PIENIÄ TEKSTEJÄ
8. Erik Ahlman: Ihmisen probleemi. WSOY 1953.
Pienentelyä vastaan
Klassikoista parhaimpiin kuuluvat ne, jotka pikku hiljaa todella tekevät itsestään sellaisen, ilman suurta mainosta ja kohua.
Erik Ahlmanin (1890-1952) Ihmisen probleemi oli joskus 70-luvulla filosofisia löytöjäni, jonka avointa idealismia vastaan silloin vielä halusi rähistä, mutta sisempänään jo myönsi, että tässä on jotain.
Vuosien varrella se jokin on selkiytynyt: Ahlman ei pienentele ihmistä eikä pelkää metafysiikan raikasta elinvoimaa. Hän ei ruikuta, kuinka ihminen on vain eläin tai vain kone tai vain mitä milloinkin. Ahlmanille ihminen on päinvastoin aina jotain lisää, enemmän, henkiseen ydinolemukseen eli varsinaiseen minään saakka.
Tekijältään kesken jääneen teoksen luonnosmaisuus häiritsee jossain kohtaa, mutta toisaalla se vain vahvistaa harvinaislaatuista vaikutelmaa: ehyt ja selkeä ajatusrakennelma, täysin vastakkainen postmodernille pakkopullamössölle josta kokonaisuudenpelossaan on tullut yksi nykyajattelun kahle.
Vielä suurempi kahle muullekin tieteelle saattaa olla melkoinen kyvyttömyys tutkia myös ihmisessä ja todellisuudessa vallitsevaa hyvää, ei vain sitä, mikä koetaan ongelmalliseksi. Ajattelutapojen aika perinpohjaista arviointia se vaatiikin, mutta Ahlmanin kaltaiset klassikot jotain voivat sellaiseen tarjota.
takaisin: Ojanen, PIENIÄ TEKSTEJÄ
9. Bonaventura: Sielun matka Jumalaan. Suom. Seppo A. Teinonen
Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja, 1987.
Sitten on lopuksi niitä klassikoita, jotka ovat yksinkertaisesti vaikeita ja joita ei voi väittää suuresti ymmärtävänsä, mutta joista ei irtikään pääse, kun ei halua.
Tätä pientä kokonaisuutta miettiessäni totesin, että parina viime vuonna konkreettisesti läheisin filosofinen klassikkoni on ollut Fransiskus Assisilaisen erään seuraajan, n. 1217-1274 eläneen italialaisen Bonaventuran hyvin pieni kirjanen, joka on kätevästi pysynyt työpöydän tai sängyn liepeillä.
Ainakin tuo yhteenveto ihmisen henkisen ja uskonnollisen kokemuksen teistä osoittaa, että mystiikka ei todellakaan ole epämääräistä. Päinvastoin, osa kirjan vaikeudesta johtuu juuri loputtomista luokitteluista ja hengen eri ilmiöiden pikkutarkoista, osin tarkoituksettomantuntuisilta jäsentelyistä. Mutta näkeehän samalla myös, että länsimainen tiede ja mystiikka eivät ole kovin kaukaisia sukulaisia.
Tällä vuosisadalla tiede taipui uudelleen tunnustamaan keskiajan logiikan korkean tason. Eikä se ihme olekaan, niin paljon negatiivista skolastiikkaa tieteeseen on aina mukaan mahtunut. Ehkä jokin seuraava tiede taipuu jo tunnustamaan myös keskiaikaisen mystiikan korkean tason. Tai jollei taivukaan, niin eipä tuo sen arvoa vähennä.
takaisin: Ojanen, PIENIÄ TEKSTEJÄ