Ne tärkeät askeleet...
Ensimmäinen koulupäivä, ensimmäiset treffit, häät, lapsen syntymä.
Tärkeimmät askeleet otetaan yksi kerrallaan - myös moottoripyöräilyssä.Kukapa unohtaisi ensimmäistä koulupäiväänsä. Se oli yksi hyvin tärkeä askel elämässä, samoin kuin myöhemmin (paljon myöhemmin) viimeinen koulupäivä, jolloin tiesi että nyt se lorvailu on lopultakin ohi ja on aika ryhtyä hommiin. Ensimmäinen aamuherätys armeijassa kuuluu myös niihin kokemuksiin, jotka oli pakko ottaa ja jotka eivät ikinä jää mielestä. Hääpäivääkään ei voi (eikä kannata) unohtaa. Ja kun lapsi syntyy, tai kun hän jonain aamuna sitten lähtee reppu selässään kohti koulua, nekin ovat niitä päiviä joita voi sanoa unohtumattomiksi.
Moottoripyöräilyssäkin jokainen etenee askel askeleelta. Ensin herää mielenkiinto, pikkuhiljaa siitä tulee harrastus, ja muutama askel myöhemmin tyylipuhdas elämäntapa. Toiset meistä ottavat askeleet hitaammin kuin toiset, mutta joka askeleella kumminkin tulee oppineeksi jotain uutta.
Kun olen tätä miettinyt, olen tullut siihen tulokseen että omat askeleeni on hyvin helppo nimetä.Kaiken alku
Ainoa asia, minkä vieläkin muistan siitä kesästä kun olin neljän vanha, oli papan moottoripyörä. Ja erityisesti muuan aurinkoinen päivä, kun ajoimme Jokioisista Matkuun ja takaisin. Se tuntui silloin retkeltä maailman ääriin - tosin myöhemmin olen mitannut ettei se matka edestakaisinkaan tainnut olla paljon yli 30 kilometriä.
Se tunne, kun sai istua kolmepuolikkaan tupla-Jawan tankilla, katsella ohi vilistäviä maisemia, tuntea kesäisen ajoviiman hyväilyn kasvoillaan ja hiuksissaan, ja kuunnella moottoripyörän ääntä... se oli jotain, mitä en unohda. Jälkeenpäin olen kuullut, että myös mummoni oli mukana matkalla, ja että hän olisi istunut Jawan vaatimattomalla takatyynyllä poikittain, koska oli kesämekko päällä. Tätä en kuitenkaan itse muista. Seuraavana kesänä olin papalle hyvin vihainen, koska tämä meni ja vaihtoi sen moottoripyörän autoon.
Joku lastenpsykiatri tai vastaava kasvatusalan tantta - mikäli olisi ollut paikalla - olisi jo tuolloin ammattitaidollaan osannut ennustaa, mihin tämä kaikki minun kohdallani tulee johtamaan...Mummon mopo
Seuraava tärkeä askel oli se, kun sain kokeilla mummon Soliferia. Sukulaiset olivat hänelle sen hankkineet käytännölliseksi kulkupeliksi sen jälkeen, kun pappani oli siirtynyt yläkerran puolelle. Olin suunnilleen 12, ja niihin aikoihin se oli jotain - nykyäänhän kaikki 12-vuotiaat ajelevat mopoilla.
En unohda sitä fiilistä, kun sahasin erästä peltotietä edestakaisin. Ja parhaiten on mieleeni jäänyt se kaksitahtibensiinin tuoksu (sanoin: tuoksu!) joka mummoni sinivalkoisen mopon ympärillä aina leijaili, myös silloin kun mopo seisoi hiljaa paikallaan.
Lempi-mummo ja mopo, kesällä 1965...
Ja sitten tuli Bronson
Joskus 60-luvun loppupuolella tuli telkkarista sunnuntai-iltaisin filmisarja "Bronson", siinä Michael Parks -niminen näyttelijä esitti Harrikalla ympäri USA:ta kiertelevää yksinäistä kulkuria. Selvä homma, minähän istuin joka sunnuntai sananmukaisesti nenä kiinni ruudussa. Harrastin myöskin opintomatkoja. Aina kun oli Forssan elokuvateattereissa - joita niihin aikoihin oli kaksi - joku moottoripyöriin liittyvä filmi, esimerkiksi Easyrider tai joku Hell´s Angels juttu, otin polkupyörän ja menin katsomaan. Sama tilanne, kun Pilvenmäen raviradalla pidettiin maarata-ajot. Ja jos ei ollut rahaa lipun ostamiseen, niin sitten katseltiin aidan ulkopuolelta, korkeasta männystä...
Nuo moottoripyöräfilmit olen vuosien aikana onnistunut itselleni hankkimaan. Mutta Pilvenmäen maarata-ajoja ei enää voi kokea, siitä pitävät huolen paskantärkeät pikkusielut.Ensimmäinen Moottoripyörä
15-vuotiaana sain oman mopon, mutta se ei ollut sinänsä kovin tärkeä askel koska olin jo ajanut mummon mopolla vaikka kuinka paljon. Muistan vaan pari juttua, toinen oli se että olin säästänyt jo pitkän aikaa rahaa mopon hankintaan. Toinen liittyi mopon väriin, olisin halunnut keltaisen Solifer Speedin, mutta myyjällä sattui kaupantekohetkellä olemaan vain punaisia varastossaan. Keltaisen toimittamiseen olisi kulunut melkein viikko, joten se ratkaisi asian. Punainen sai luvan kelvata.
Sitten siinä oli jossain vaiheessa myös ne kaikille pakolliset MZ- ja Jawa -kokeilut, eli rekisteröimättömät "moottoripyörät" jotka muutamalla kympillä jostain ilmestyivät nurkkiin, toimivat milloin toimivat, ja lopulta siirtyivät romuraudan hinnalla seuraavalle kokeilijalle.
Kolmepuolikkaan Kawasakin testi Tekniikan Maailman numerossa 1/75 sai minut päättämään, mitä sillä hetkellä halusin elämältäni. Laitoin varauksen sisään, aloitin vimmatun säästämisen, ja maaliskuun puolivälissä menimme kaverini kanssa noutamaan pyörän Salosta. Tarvitsin pyörän hakuun kuskia, koska olin päättänyt ajaa ajokortin omatoimisesti eli itseopiskelulla. Siis pölhönkolmiolla.
Someron peltoaukeilla pysähdyimme, ja ilmoitin kuskina olevalle kaverilleni että haluaisin kokeilla Kawasakia, onhan se sentään minun moottoripyöräni. Enkä ikinä unohda sitä tunnetta vatsanpohjassa, kun kolmipyttyinen Kawasaki repäisi keulan ilmaan vielä kolmosvaihteellakin...
Uutuuttaan hohtava Kawasaki 350...
Tämä oli taas tärkeä askel, koska jonkunlainen kunnioitus alkoi syntymään.Ensimmäinen ralli
Eräänä päivänä tuli ystäväni Make luokseni, ja ehdotti että lähdettäisiin viikonloppuna Kauhajoella järjestettävään Kauharalliin, minä ajaisin ja hän tulisi kyydissä.
"Ja minähän en uudella Kawallani mihinkään rallikilpailuihin lähde", sanoin painavaan sävyyn.
Make vanhana tekijänä kuitenkin hiukan selitti touhun ideaa, ja selityksen kuultuani olin heti valmis. Ja niin sitä mentiin Kauharalliin (josta myöhempinä vuosina jostain syystä tuli Nummijärviajo). Muistan hyvin sen tunnelman, joka kokoontumisajossa vallitsi. Voisin jopa väittää, että innostuin asiasta. Ainakin niin paljon, että seuraavana viikonloppuna pakkasin taas teltan ja makuupussin pyörän kyytiin ja ajoin kohti Turkua, jossa Artukaisten TT-ajojen yhteydessä järjestettiin Ruissalo Concentration.
Sinä kesänä kävin vielä ainakin Porin jatseissa, Imatran ajoissa ja Ruisrockissa. Olin taas askeleen lähempänä sitä, mitä tiesin oikean moottoripyöräilyn olevan. Kulunut kesä oli myös tuonut uusia ystäviä hämmästyttävän paljon.Kerho
Alkukesällä -75 Loimaalle perustettiin moottoripyöräkerho, ja myös minä päätin liittyä siihen. Kävin kokouksessa, ja sain kouraani jäsenmaksulapun. Suunnilleen minuuttia myöhemmin kun olin maksanut pankkiin LMP:n jäsenmaksun, tärähti mieleeni ajatus. Jos kerran Loimaalle, niin miksi ei myös Jokioisiin? Kerroin ajatuksestani paikallisille motoristeille - joista suurin osa ajeli CB 125 Hondilla - ja ryhdyimme välittömästi asian vaatimiin toimenpiteisiin.
Olen joskus jälkeenpäin ajatellut, että mitä jos me emme olisikaan päättäneet perustaa JMP:tä. Mihin kerhoon olisin kuulunut kaikki nämä reilut 20 vuotta? Olisiko joku muu jossain vaiheessa laittanut tämän kerhon alulle?
Miten tahansa, kerhon perustaminen ja sen puheenjohtajaksi ryhtyminen olivat taas yksi tärkeä askel - tosin silloin vuonna -75 en osannut kuvitellakaan, että tästä tulisi näin pitkä "kakku", ja että kerhosta vuosien myötä kehittyisi näinkin iso ja tunnettu.Mähän osaan kaiken - vai?
Seuraavan tärkeän askeleen otin vuotta myöhemmin, kun ajoin Humppilasta Jokioisten suuntaan. Tie oli tuolloin vielä soratie, mutta olin ajanut sitä jo useamman viikon ajan päivittäin, koska sattumalta olin joutunut Humppilaan työkomennukseen. Tiesin mielestäni hyvin tarkkaan, millä nopeudella mihinkin kurviin piti tulla jotta vielä hallitsi homman. Se, mikä juuri tämän iltapäivän erotti muista, oli kun tiekarhu oli aloittanut tien höyläämisen keskeltä erästä kaarretta. Ilman että olisivat huomanneet kertoa siitä minulle...
Nopeutta oli lähes sata, kaarteessa paksu kerros pehmeää soraa, ja ainoa mitä mieleeni tuli oli painaa jarrua. Pyörä jäi ylösalaisin ojaan, minä jatkoin pellon puolelle. Huomasin että olkapääni oli mennyt sijoiltaan.
Opin kolme asiaa. Ei tule ajaa maksimi nopeudella, vaan on aina oltava pieni pelivara. Toiseksi, soratiellä voi joskus kaasu olla jarrua parempi, mutta sitä on harjoiteltava. Ja kolmanneksi, moottoripyörän korjauttaminen on jumalattoman kallista touhua, se pitää opetella tekemään itse.Tärkeysjärjestys
Nuo edellämainitut on kaikki olleet suuria ja ikimuistoisia askeleita, sellaisia jotka ovat muuttaneet maailmankuvaani kertaheitolla. Tottakai pienempiäkin askeleita on siinä sivussa tullut otettua.
Se, kun kävin asian vaatimat kurssit ja aloin opettamaan nuoremmille moottoripyöräilyn alkeita. Tai se, kun teimme talkoilla (nyt jo purettuun) Palokunnantaloon ensimmäisiä omia kerhotiloja. Myös se, kun istuimme Raumalla ystäväni Kalen parvekkeella, ja päätimme perustaa SMOTO:n. Sekä ennenkaikkea se, kun koeajoin ensimmäisen kerran ystäväni Kottaraisen Shovelheadia.
Tammikuun toiseksi viimeisenä päivänä myös mummoni siirtyi yläkerran puolelle. Viimeisinä päivinään hän ei enää kunnolla tuntenut edes lähimpiä omaisiaan. Silti, kun kerroin hänelle tuosta moottoripyöräajelusta kauan sitten, hänen kasvoilleen nousi hymy.
"Kyllä mää sen moottoripyörän muistan, se oli punainen..."
Uskoakseni ihmisen muistot ovat sellainen arkisto, johon ei itse kovin paljon voi vaikuttaa. Asiat asettuvat ihan itsestään jonkinlaiseen tärkeysjärjestykseen. Moottoripyörät ja niihin liittyvät elämykset ovat silloin - halusimme tai emme - listan kärkisijoilla. Ensimmäinen elämys on usein se paras, ja samalla myös ensimmäinen askel kohti uusia elämyksiä.Kovin monelta vain on jäänyt tuo ensimmäinen askel ottamatta...
- Kekku -
(maaliskuu -97)
