Sen tuntee luissaan...
Yöllä oli satanut, mutta nyt kun aamuaurinko kiipesi puunlatvojen korkeudelle, oli taivas kirkas ja vain kapea pilvinauha pohjoisessa muistutti ohi kulkeneesta matalapaineesta. Asfaltti oli jo kuivunut, ainoastaan metsäsaarekkeiden kohdalla tien pinta oli vielä tumma ja ilmassa leijuva ohut usva tuntui kasvoissani samanlaiselta kuin kostea, viilentävä pyyhe.
Taivutin rannettani ja vilkaisin kelloa, se oli melkein kuusi. Olin lähtenyt kotoa puoli viiden aikaan, mahdollisimman äänettömästi, varoen herättämästä vaimoa ja tyttöjä. Nyt halusin saada jostakin aamukahvit.
Orituvan pihalla oli puolentusinaa rekkoja, sekä yksi moottoripyörä, raskaasti kuormattu Bonneville. Sen omistaja istui ulkoterassilla piippua poltellen ja liityin hänen seuraansa kahvikuppi mukanani. Mies oli suunnilleen minun ikäiseni, sanoi nimekseen Jussi ja kertoi olevansa matkalla Norjan puolelle Kirkkoniemeen. Koska minunkin suuntani oli pohjoinen, päätimme ajella yhtä matkaa.
Valitsimme kartalta mielenkiintoiselta vaikuttavan reitin. Orivedeltä Keuruun ja Karstulan kautta Viitasaarelle, sieltä Pielaveden kautta Iisalmeen ja sitten vakioreittiä Kajaaniin ja Kuusamoon.
Mitkä asiat jäävät ajoreissuilta mieleen? Asiat, jotka sujuu hyvin, vai ne kun jotain menee enemmän tai vähemmän pieleen? Tai kun jokin välttämätön varuste on jäänyt kotiin... villapaita tai tärkeä työkalu. Joillakin on tapana laatia ennen kamojen pakkaamista pitkät luettelot, mutta minä haluan jättää jotain myös sattuman varaan. Heittelen reppuun tai tankkilaukkuun kaikkea tarpeelliseksi muistamaani ja kuitenkin joka kerta unohtuu jotain.
Jossakin Multian takana kävi ilmi, että tällä kerralla olin unohtanut ottaa mukaan eristysnauhaa. Eipä silti, eipä sitä löytynyt Jussinkaan tavaroista ja kun Bonneville etulampulle tuleva johto todettiin kuorestaan niin hankautuneeksi, että se oli syyllinen sulakkeen kärähtämiseen, muutettiin marssijärjestystä. Minä ajoin edellä ja Jussi ilman valoja perässä. Huntin magneetto takasi sen, että Bonnevillen tulpille tuli aina kipinä vaikka mikään muu sähkölaite ei toimisi.
Päivä oli kuuma, juuri sellainen kuin muistan heinäkuun päivien lapsuudessakin aina olleen... Ajelimme eteenpäin ilman kiirettä, nauttien tien mutkista ja järvimaisemista. Illalla seitsemän aikoihin saavuimme Kuusamoon. Siellä Jussi teki päätöksen lähteä Sallaan uistimenheittoon. Minulle oli päivän aikana käynyt jo selväksi, että Jussi on innokas kalamies, joka ei milloinkaan lähde tienpäälle ilman asiaankuuluvia varusteita.
Jatkoin matkaani kohti Rovaniemeä. Päätin ajaa katsomaan, löytyisikö yösija tuttujen motoristien luota. Vielähän tässä ehtisi tekemään vaikka pikku kierroksen kaupungilla, Rovaniemen yöelämä on keskikesällä varsin värikästä...
Etupyörä nielee kilometrejä ja tunnen olevani vapaa. "Vapaus" on sana, jonka vuoksi niin moni ihminen on vangittu tai tapettu. Ja kuitenkin tuntuu, että suurin osa ihmisistä ei edes tiedä mitä tuo sana oikeastaan tarkoittaa. Korkeintaan he käyttävät sitä itsenäisyyspäivän palopuheissa, tai kun näkevät suomalaisen saavan mitalin kaulaansa jossain suksikilpailuissa.
Mutta vasta silloin on vapaus jotain konkreettista, kun tuuli puhaltaa kasvoihin ja alla on musta asfaltti. Eikä ole tärkeätä, minne olet matkalla, vaan että ylipäänsä olet matkalla
. Kymmenen kilometriä tai kymmenentuhatta. Tuttuja reittejä tai ennen kokemattomia. Uusia paikkoja, uusia kasvoja, tai sitten vanhoja ystäviä tapaamaan.
Sen tuntee luissa, milloin on lähdettävä liikkeelle...
- Riisikuski -
(lokakuu -91)