Neljä tahtia
Paki oli minua yli kymmenen vuotta vanhempi kaveri. Vanhapoika, niinkuin siihen aikaan sanottiin yli parikymppisistä poikamiehistä. On helppo muistaa, milloin nelitahtisen moottorin ääni ensimmäisen kerran teki minuun vaikutuksen. Se oli silloin, kun olin jo mielestäni aika hyvin perillä siitä, mitä mopot ja moottoripyörät ovat ja miltä ne kuullostavat. Kuitenkin, kaikki kokemukset taisivat olla peräisin kaksitahtisista.
Todellinen juttu tapahtui joskus 60-luvulla. Istuin puutarhassa pienen jakkaran päällä ja poimin viinimarjoja. Olin luvannut vanhemmilleni - pienen mutta tiukkasävyisen neuvottelun tuloksena - että kerään ne marjat ja saan palkkiona jotain (en enää muista että mitä). Ja siinä marjoja ämpäriin nyppiessäni tuo ääni äkkiä tuli korviini. Ensin kauempaa, mutta koko ajan voimistuen.
Katsoin taivaalle, mutta en nähnyt lentokonetta. Junarataa pitkin ei myöskään ollut mitään tulossa. Sitten syöksyi metsän keskeltä pientä soratietä pitkin moottoripyörä, selässään mies vaaleat hiukset tuulessa liehuen. "Paki perhana", sanoin ääneen, ja marjaämpäri putosi sylistäni.
Paki oli minua yli kymmenen vuotta vanhempi kaveri. Vanhapoika, niinkuin siihen aikaan sanottiin yli parikymppisistä poikamiehistä. Hän hurautti puutarhamme ohi, morjesti lyhyellä käden liikkeellä, ja minulle tuli kiire. Otin polkupyörän alleni, ja lähdin perään. Kioskin kohdalla selvisi, että Paki oli lähtenyt Bostonin ostoon.
Pyörä seisoi kioskin seinän nojalla. Se oli tumman vihreä, lähes musta, ja sen tankissa luki Matchless. Paki iski tarinaa kioskin nuoren myyjäpimun kanssa, mutta minä keskityin moottoripyörän tutkimiseen. Sen moottori näytti kyllä samalta kuin muidenkin pyörien - niinkuin vaikka papan Jawan - mutta miksi sen ääni oli kertakaikkiaan toisenlainen? "Kilpakone" sanoi Paki, ja minä olin myyty.
Kun Paki oli juonut pilsnerinsä ja poltellut Bostoninsa, hän asteli pyörän viereen. "Onko pitkä kaasu?" kysyin. Olimmehan velipojan ja parin muun pikkukundin kanssa jo oppineet, että mitä pidempi kaasukahvan liike, sen kovempi kone. Huippuna tottakai Pannonia, jossa kaasua sai pyöritellä parikin kierosta ennen kuin tuli stoppari vastaan.
"Jättää se nimismiehen Triumpin" vastasi Paki, ja sovitteli jalkaansa potkaisukammelle. Yksi potkaisu, ja siinä se ääni taas oli. Voiman Ääni. Tai ehkä Äänen Voima. En ole varma. Seisoin lamaantuneena, puristin hikisiä käsiäni, ja kuvittelin itseni maantiellä tuollaisen pyörän selässä. Paki veti nahkatakin vetoketjun kiinni, ja lähti kiviä ruopien pois. Minua jäi vaivaamaan tuo ääni. Miksi se oli niin täydellisen erilainen kuin kaikissa muissa moottoripyörissä joita olin läheltä kuullut?
Kului muutamia vuosia. Ostin mopon, sitten mitään tekemättömän Jawan, ja sen jälkeen jonkun paikallisen kyläsepän kokoaman 125 kuutioisen MZ -merkkisen tekeleen. Ulkonäöltään se muistutti lähinnä raakaa motocross-pyörää, minkäänlaisia papereita tai rekisterikilpiä ei mukana seurannut, ja toimintakin oli vähän mitä sattui. Sillä pyörällä oli ilmiselvästi Sielu. Jonakin päivänä se saattoi käynnistyä ensimmäisellä potkulla, ja sitten taas kului viikko jona aikana se ei suostunut yhteistyöhön.
Olin lukenut jostain lehdestä, kuinka uusi 500-kuutioinen Kawasaki suoriutui 400 metrin matkasta 13 sekunnin aikaan. Minulle ja "Mitsille" tuo oli selvä haaste, ja niinpä asia päätettiin yhden kaverin kanssa tutkia. Mittasimme jalkamitalla 400 metrin matkan, minä ajoin ja kaveri otti aikaa. Tulos oli ihan uskomaton, 16 sekuntia! Melkein kuin se lehdessä nopeaksi kehuttu uusi Kawasaki!
Tuulennopea (?) satapiikkinen MZ...
Jälkeenpäin tosin kuulin, että olisi pitänyt startata paikaltaan eikä kelata huippunopeutta yli kahden kilometrin päästä ennen lähtölinjaa...
Jonkin ajan kuluttua ajoin ajokortin, ja ostin 350 kuutioisen Kawasakin. Sitten tuli se hetki, kun päätin lopettaa 2-tahtisten kanssa pelehtimisen, ja siirtyä 4-tahtisiin. Hommasin XS 650 Yamahan.
Siitä lähtien en ole pitänyt 2-tahtisia oikeina moottoripyörinä. Niiden ääni on sairas, ne savuttavat, niissä ei ole voimaa, eivätkä ne tahdo kestää pitkäaikaista käyttöä.
Yamaha XS 650, "Jytäri", vaihtoi lookkia vuosittain...Luultavasti on niin, ja pakkohan se on myöntää, että tämä on pelkkä asennekysymys joka juontaa juurensa hyvin kaukaa omista varhaisista kokemuksista. Jokainen yksilö tekee omat valintansa viime kädessä omien tuntemustensa mukaan. Joku pikku juttu voi ohjata käyttäytymistä vuosikym-menten ajan, ilman että sitä vaivautuisi edes syvällisemmin analysoimaan?
Voit kuunnella samaa rokkibändiä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, vain sen takia että se jossain määrätyssä tilanteessa on tuntunut todella hyvältä. Yksi tuttu vannoo vielä tänäkin päivänä Hurriganesin nimeen, ja vain sen takia että sillä kävi kerran uskomaton tuuri kyseisen bändin keikalla. Se pääsi siitä ainoasta aarteestaan, niinkuin hienosti sanotaan... Ja nyt se yhä 25 vuotta tapahtuman jälkeen on valmis ostamaan kaikki Hurriganesin uudelleenjulkaisut ja kokoelmat joita markkinoille tulee.
Ei sillä, etteikö ganes olisi ollut kova juttu. Siinähän oli mukana juuri tuota nelitahtisen moottoripyörän soundia...
Nykyään kun kuulen harvakäyntisen nelitahtikoneen äänen, muistan mistä tässä koko touhussa on koko ajan kyse. Sitähän se on, viinimarjonen poimimista, Bostonia ja pilsneriä. Lentävää soraa ja nahkatakkeja. Tarinaa kioskien pimuille ja kylän pikkukundeille. Hurriganesin musiikkia. Äänen voimaa ja voiman ääntä...
Kekku
(Syyskuu -98)
