Tapahtui äitienpäivänä 1995

Sunnuntai aamu valkeni aurinkoisena, linnut lauloivat pihakoivussa,
ja jo yhdeksältä lämpömittari näytti 15° varjossa...

Näinhän se normaalisti toukokuun ensimmäinen sunnuntai alkaa ja sitten suunnataan pyörien keulat kohti paikkakuntaa jossa Kevätpäivät järjestetään. Tällä kertaa tosin syystä eli säästä johtuen Loimaalle reissuun aikoneiden joukko oli pienentynyt jonkin verran. Jotkut olivat luultavasti huomanneet että töllöstä tulee sellainenkin jatkosarja kuin uutiset ja sää.

Loimaalle...

Aluksi taivaankansi näytti normaalin kesäiseltä eli kevyttä tihkua, ohutta sumupilveä ja mittari siinä nollan pinnassa, mutta kerhon tallilla odotellessa porukan kasaantumista tihku alkoi pikkuhiljaa muuttumaan pieneksi räntäsateen poikaseksi. Joten eihän siinä auttanut muu kuin ruveta vetämään gummia niskaan, olin kylläkin ensin optimistisesti ajatellut että on sitä ennenkin hyvin rasvattu nahka kestänyt pienet tihkut lyhyillä rupeamilla. Gummipuvussa kun tulee niin ketterä olo.

Kun Kekku lähti vetämään letkaa Loimaalle päin, tuntui että kaikki menee vielä hyvin, mutta jo kun käännyimme rantatieltä Ypäjälle päin, alkoi karmea totuus hiukkasen paljastua. Ennen meitä ei ilmeisesti ollut tiellä mennyt montaakaan kiesiä sillä saimme ajaa auton renkaanlevyistä uraa 1-2 sentin loskakerroksessa. Tässä vaiheessa tuli ensimmäisen kerran ikävä sähkövammaista GS Suzukia, jossa oli vielä nappularenkaat alla. Sitä kaipas tän reissun aikana vielä monta kertaa.

Muovikuula on ihmeen ihana ajettava lumessa ja sohjossa. Tähän yhtälöön kun lisätään vielä tukeva sivutuuli aukeilla, saadaan tulokseksi pitkään kestävä (40-50 km/h) ajonautinto. Oppis vielä joskus nojaamaan puhuriin kallistamatta pyörää.
Ensimmäinen oikea ylämäki todisti että 160/60-17 takaläski olisi parempi slalom-käytössä rinteessä kuin moottoripyörän takarenkaana ja etupää oireili samoin elkein Ypäjän keskustassa, kuinka ihmeessä muut näyttivät menevän niin sujuvasti että. Muuten menomatkalla ei sanottavammin ilmennyt enempiä vastoinkäymisiä.

Paraatiin...

Loimaalle saavuttaessa räntä oli vaihtumassa jo ehdaksi lumeksi ja kun päästiin paraatin kokoontumispaikkaan liikuntakeskus Hirvihovin pihalle maisema oli enemmänkin joulupostikortista kuin Hymyilevän Motoristin Kevätpäiviltä. Lunta oli paksummalti maassa ja tiheämmälti ilmassa, kuin talven pääjuhlan aikoihin.

Moni ei varmaan arvaakaan että Gold Wing on ilmeisesti tulevaisuuden talvimotoristin must vekotin, täällä nimittäin vähän alle sadasta pyörästä noin joka viides pyörä oli tätä Hondan all-road mallia. Tämä tosin kuulemma johtui siitä että GW-klubilaiset olivat tulleet jo edellisenä päivänä Paijan maatilamajoitukseen Ypäjälle.
Monikohan olis lähtenyt jos ois tiennyt sunnuntain kelit. Hirvihoville loimaalaiset olivat varanneet onneksi riittävät määrät lämpimiä juomia, sillä mitä muuta märkä ja sopivasti viilentynyt motoristi kaipaa kuin kupillisen kuumaa kahvia tai teetä. Kun nyt ensin oli tyhjentänyt hajonneesta saapassuojastaan kilon pari lunta.

Sitten vihdoin alkoi lähestyä paraatin lähtöhetki ja porukka rupesi laittamaan enempi ja vähempi valmiiksi kosteita kamppeita päällensä, ja eikös nahkatakin vetoketju lauennut just tässä vaiheessa. Se aiheutti sitten sen että en ehtinyt oman porukan remmiin, vaan sain asettua keskelle GW-klubin porukkaa. Stereot soi ja radiopuhelimet papatti, mutta se ei yhtään lieventänyt pelkoa että mitä tapahtuu jos tuollainen auton kokoinen mp rysähtää niskaan. Kuitenkin meinas käydä juuri päinvastoin. Olimme körötelleet Loimaan toria kohti noin kilometrin verran kun eteen yllättäen (?) tulikin risteys ja piti ruveta jarruttelemaan. Edessä olevan Wingin jarruvalot välähti ja seuraavaksi huomasin olevani poikittain paraatijonon sivulla, pari pyöränmittaa kyseisen Wingin edellä. Kyllä joskus on tuuria...

Torille kun lopulta päästiin ja piti hermosauhut vetää, meinas hermot mennä lopullisesti. Mistä hitosta se vesi löytää aina tiensä siihen taskuun jossa tupakit on? Onneksi Wonka MC:n presidentiltä löytyi kuivat sätkät ja päivä oli lähes pelastettu tähän saakka. Puheet torilla olivat lyhyet ja niitä oli vähän, eikä kukaan varmasti olis pannut pahakseen jos nekin olisi jätetty väliin ohjelmasta. Päällimmäisenä ajatuksena oli löytää jokin kuiva paikka ja se löytyikin kioskin takana olevasta kaupungin työkaluvarastosta. Oli se hienoa saada märät ajohanskat ja kostea kypärähuppu pois päältä.

Lumisade vain yltyi ja oli aika jolloin bändin piti nousta lavalle, mutta muutamat epäilivät että paikallinen orkesteri olisi tehnyt oharin olosuhteisiin vedoten. Mutta ei nyt sentään, hetken päästä kovasti Blues Brothersien näköinen kokoonpano kiipesi lavalle ja aloitti soitannon.

Avausbiisinä ei tullutkaan mitään ränttätänttää kuten olis voinut odottaa vaan kunnon kesähitti "On lunta tulvillaan, nyt raikas talvisää...", se sai jo hyytyneemmätkin motoristit hymyilemään tilanteen koomisuudelle. Pitihän kyseisen tilaisuuden olla niinsanotusti kesäkauden avaus.

Eräät kerholaiset uskoivat todella erheellisesti kesän alkaneenkin ja nauttivat jäätelöä torin reunalla kuin kovemmallakin helteellä. Ilman pipoa ja paikallinen uutistoimittaja kimpussa. Useimmat Kevätpäivän viettäjät kylläkin näyttivät harrastavan rytmistä kilpavoimistelua orkesterin tahdissa lumiukon ketteryydellä.
Yhdennäköisyyskin tämän lumiteoksen kanssa oli ilmeinen.

Ja takaisin...

Kun sitten olimme aikamme nauttineet näistä keväisistä tunnelmista, oli aika ruveta putsaamaan pyörää kymmensenttisen lumikerroksen alta ja laittaa taas ne mukavan nihkeät ajovarusteet niskaan. Viimeistään nyt tuli pieni kateus niitä kohtaan jotka olivat tulleet autolla katsastamaan tapahtumaa. Ei kaikilta sentään ole terve järki kokonaan hukkunut, vaikka moottoripyöräilyä harrastavatkin.
Omaa järkeään tuli sen sijaan epäilleeksi seuraavien 30:n kilometrin aikana useamman kuin yhden kerran. Eritoten jäi mieleen kuinka loska lentää rekan renkaan alta, suoraan päin taulua ja loput kauluksesta sisään. Tosi piristävää. Visiirillekkin vois joku keksiä jotain, on hiukka hankala ajaa kun joutuu puolen minuutin välein pyyhkiin jälkärättejä pois näkökentästään ja tarttis vielä pysyä omalla kaistapuoliskollaan.

Jokin korkeampi voima vissiin piti pyörän tiellä, koska Loimaan tie oli jo vähän hyytyneen hyhmän peitossa ja usko omiin ajotaitoihin oli jo karissut puoleenväliin paraatiajoa. Se vähä mikä siitä uskosta oli jäljellä hävisi viimeistään kun näin että letkan johtopyörä kääntyy Ypäjälle päin.
Niinkuin arvata saattoi, sunnuntaiautoilu Ypäjän ja Jokioisten välillä oli ollut olematonta ja tie kuin kyykkypyöräilijän painajainen. Kun ei uskalla kallistaa ja kun on kuitenkin pakko jotta mopo kääntyy haluttuun suuntaan, mitä tehdä. Ypäjän tie kun on niin pirun suora. Kesällä oikein mukava. Tahdonvoimakin meinas loppua kesken jo parin mutkan jälkeen ja niinpä sitä täytyi pysähtyä vetämään henkeä ja keräämään rohkeutta hevosopiston linja-auto pysäkille.
Vikatikki.
Kun on lunta tiellä muutama sentti ja edessä lievä ylämäki, eihän siitä meinannu edes liikkeelle päästä. Siitä sit mateleen hiukka yli 20:ä Jokioisille ja kerhon tallille päin, muita ei enää tässä vaiheessa näkynyt missään.
"Kyllä noi muut on tosi hyviä kuskeja", tuli siinä mieleen kun ajeli ryömintävauhtia eteenpäin.
Kerholle ja etenkin siellä jääkaapille päästyäni, parin keppanahuikan jälkeen olo oli sellainen että eihän tässä mitään vaikeata ollutkaan.
Mikähän noi kivistävät hartiat, arat ranteet, märät vaatteet ja saappaat oli aiheuttanut?

Pitäsköhän muuten hommata moottorikelkka jos vaikka lähtis toistekkii Hymyilevän Motoristin Kevätpäiville?

- Artsi -
(toukokuu -95)