Sahalahtelaiset sodassa 1918

Tämä historiikki on kirjoitettu pääosin vuosina 1983-1984. Tekstissä olisi yhtä ja toista tarkennettavaa. Paljon ykstyiskohtaisemmin aiheesta kertoo kesänäyttelyssäni 24.6.2018 julkaistu kirja Sahalahti sisällissodasta asekätkentään. Lisätietoa löytyy Facebook-ryhmästä ja Karin kalleriat -sivuiltani.

Työväenliike Sahalahdella 1900-luvun alussa

Työväenasia alkoi levitä Sahalahdelle 1900-luvun alussa, jolloin myös perustettiin työväenyhdistys ja työväki ryhtyi tilaamaan Kansan Lehteä ja Työmiestä. Työväenyhdistys perustettiin elokuussa 1905.

Syksyn 1905 suurlakon jälkeen alkoi liikkua entistä enemmän kiertäviä agitaattoreita, jotka valistivat mm. torppareille, että nämä ovat talollisten orjia. Tätä ennen torpparit olivat tunteneet ylemmyyttä karauttaessa hevosellaan kirkkoon ohi jalkapatikassa kulkevien mäkitupalaisten.

Työväentalo rakennettiin ensimmäisen vuosikymmenen aikana Palkeenmäkeen. Siellä kävivät tanssimassa myös talojen lapset, sillä se oli tuolloin ainoa seurojentalo paikkakunnalla. Sahalahden ensimmäinen työväentalo tuhoutui tulipalossa 1916 ja paloa epäiltiin tuhopoltoksi.

Välillä työväenliikkeen toiminta laantui, kunnes Venäjän vuoden 1917 vallankumoukset muuttivat tilanteen. Työväen ja omistavan luokan ristiriita alkoi kärjistyä ja suhtautuminen Venäjään ajautui uusille uomille.

Vuoden 1917 tapahtumat sotaa ennakoimassa

Keväällä 1917 astui voimaan elintarvikesäännöstelylaki. Isännät kuitenkin kuljettivat entiseen tapaan lihaa, maitoa ja voita sukulaisilleen. Työväki ryhtyi pitämään tievartiota ja palautti isäntiä takaisin. Tässä yhteydessä tapahtui pari seivästappeluakin. Toiminnan alkuunpanijana oli Valfrid Järvinen, joka sittemmin toimi Tampereen punakaartissa ja ammuttiin Tampereen valtauksen jälkeen.

Kesä 1917 oli suhteellisen rauhallinen ja työt tehtiin entiseen tapaan. Työväki yritti tosin järjestää maatalouslakkoa, joka ei kuitenkaan saanut yleistä kannatusta. Rauhallisuutta lisäsi se, että Sahalahdella ei ollut venäläistä sotaväkeä eikä Sahalahdelta myöskään ollut lähtenyt jääkäreitä Saksaan sotataitoa oppimaan.

Suojeluskunnan perustaminen ja työväki

Lokakuun lopulla 1917 pidettiin Pakkalan Savolassa suojeluskunnan perustamiskokous. Insinööri Lauri Keso esitti, että Suomen miesten on yksimielisinä ajettava ryssä pois maasta. Sen jälkeen voidaan ryhtyä korjailemaan omaa yhteiskuntaa paremmaksi. Saksasta saadaan aseita ja siellä on koulutettavana 2000 jääkäriä.

Ensimmäisessä kokouksessa oli mukana myös työläisiä ja torppareita, jotka tosin istuivat hiljaa. Suojeluskunnan toiseen kokoukseen he eivät enää osallistuneet.

Toisessa kokouksessa valittiin esikunta ja kirjoitettiin liittyvien nimet ylös. Mukaan lähti noin 30-40, jotka olivat pääasiassa talojen isäntiä ja poikia. Toimintaa ei juuri ollut ennen sotaa, koska suojeluskunta ei saanut hankittua aseita, vaikka keräsikin niitä varten rahaa.

Suojeluskunta yritti vielä saada työväkeä mukaan toimintaansa. Erään torpan pirtissä pidettiin työväenyhdistyksen kokous, jonka puheenjohtajana oli yhdistyksen kirjuri Frans Sylman. Tässä kokouksessa talollinen Lauri Arra yritti agitoida työväkeä mukaan suojeluskuntaan.

Arran puheen jälkeen nousi eräs vanha torppari ja sanoi: Sosialidemokratia ei hyväksy aseellista toimintaa. Ei tarvita puna- eikä valkokaarteja!

Tämän jälkeen puhui Tampereelta paikalle pyydetty työväenliikeen agitaattori. Hän kuvaili lahtarien hirmutyöt ja sanoi, että Venäjän kansan yhteydessä me olemme turvassa. Tästä syystä venäläisiä sotajoukkoja on pyydetty pysymään maassa niin kauan, kun lahtareitten kanssa on tehty tilit selviksi. Lahtareiden kanssa ei neuvotella. Jokainen joka tavataan ase kädessä, ammutaan.

Tätä seurasi yleinen huuto ja kilpapuhe. Puheenjohtaja Frans Sylman lopetti kokouksen. Suojeluskuntalaiset Arra ja Viljo Lehto poistuivat vikkelästi paikalta. Sylman huolehti siitä, ettei villiintynyt kokousväki käynyt käsiksi paikalla vierailleisiin suojeluskuntalaisiin.

Punakaartin perustaminen ja jäsenistö

Sahalahdella oli vuonna 1917 mm. Lahdenkulman työväenyhdistys, jossa oli 119 jäsentä ja sekatyöväen ammattiosasto, jossa jäseniä oli 20. Marraskuussa 1917 työväki järjesti viikon kestäneen maatalouslakon, jossa vaadittiin 8 tunnin työpäivää. Yksi isäntä pani nimensä lakkolaisten papereihin. Väkivaltaa tai järjestyshäiriöitä ei esiintynyt.

Lakon aikana Lahdenkulman työväenyhdistys perusti järjestökaartin eli punakaartin, johon liittyi vuoden loppuun mennessä 19 jäsentä. Punakaarti ei juuri toiminut ennen sodan alkua. Eräänä kuutamoyönä punakaarti tosin piti harjoituksen pienen metsäjärven jäällä. Tätä Sahalahden punakaartin ainoaa ennen sotaa pidettyä harjoitusta johti vanhan polven sotilas Toivio, joka ei sittemmin liittynyt punakaartiin.

Sen jälkeen kun kaarti tarttui aseisiin helmikuussa 1918, jäsenmäärä kasvoi nopeasti. Palkkalistoilla oli maaliskuun puolivälissä 64 ja maaliskuun lopussa 98 punakaartilaista. Naisjäseniä oli kumpanakin ajankohtana 10. Pääosa jäsenistä oli vapaaehtoisia, mutta maaliskuun lopulla suoritettiin joitakin pakko-ottojakin. Kaikkiaan kaartiin kuuluvia oli noin 130

Parhaat taustatiedot on saatavissa sodan uhreista: kaatuneista, teloitetuista ja vankileirillä kuolleista. Ne antanevat viitteitä myös punakaartin jäsenistön taustasta. Sahalahden punaiset olivat yleensä nuoria ja naimattomia. Keski-ikä oli 25 vuotta ja avioliittoon oli ehtinyt vasta vajaa kolmannes.

Kirkonkirjojen mukaan tavallisimmat ammatit ovat itsellinen, irtolainen ja renki. Terroritilastoon lähes kaikki uhrit on merkitty sekatyömiehiksi. Neljännes sahalahtelaisista sodan uhreista ei ollut punakaartin lisäksi jäsenenä muissa työväenjärjestöissä. Koko jäsenistöstä vain joka kahdeksas oli ollut yli vuoden työväenjärjestön jäsenenä.

Mustialan maamiesopistolaisten teloitus

Paikkakunnalle kantautui huhuja Tampereen suunnan punakaartilaisten tulosta. Tämä joudutti suojeluskuntalaisten liikkeelle lähtöä. Nämä kokoontuivat 1.-2.2.1918 Noksioisten Isotaloon, jonne tuli myös miehiä Etelä-Hämeestä. Ensimmäisessä ryhmässä lähti 11 sahalahtelaista Längelmäelle, kohti valkoisten rintamaa. Kaikkiaan valkoisten armeijaan lähti 30 Sahalahden miestä.

Jo 4.2.1918 Sahalahdelle saapuikin Tampereelta punaisten tiedusteluosasto, johon kuului useampia kymmeniä miehiä. Osasto etsi aseita ja takavarikoi taloista myös muuta tavaraa. Lisäksi muualta tulleet punaiset valtasivat puhelinaseman ja etsivät suojeluskuntalaisia, jotka olivat jo kuitenkin ehtineet lähteä pohjoiseen valkoisten rintamaa kohti.

Isoniemen Ylitalosta punakaartilaiset löysivät puhelinkeskuksen kuuntelun avulla neljä sinne yöpymään tullutta Mustialan maamiesopiston oppilasta. Nuorukaiset kuuluivat koulun suojeluskuntaan ja olivat hiihtämässä pohjoiseen liittyäkseen valkoisten rintamaan. Epäillyt kuljetettiin kuulusteltaviksi Kirkonkylän Juuselaan, jossa punakaartiosasto piti esikuntaansa.

Pidätetyillä oli varustuksenaan karttoja ja kompasseja, mikä teki heidät epäilyksenalaisiksi, vaikkei aseita löytynytkään. He olivat myös ainoat tavatut epäilyttävät henkilöt ja punaisten tiedusteluosastolla oli tarve näyttää tuloksia jopa valtuutensa ylittäen.

Vangitut tuomittiin kuolemaan. Heidät määrättiin riisuutumaan ja kuljetettiin illalla klo 11 aikaan teloituspaikalle Juuselan riihen eteen pellolle. Kuolemaantuomittu Urho Rajala sittemmin Kulokoski muistelee järkyttävää tapahtumaa:

Meidät asetettiin riviin noin metrin päähän toisistamme, ja kahdeksan miestä, siis kaksi ampujaa kutakin vankia kohti, asettui meitä vastapäätä, noin 3-4 metrin etäisyydelle. Johtaja komensi yhteislaukauksen. Ensimmäisen yhteislaukauksen jälkeen jäimme kaikki vielä seisomaan, mutta välittömästi seurannut toinen yhteislaukaus kaatoi toverini ja minäkin tunsin saaneeni kuulan vatsani läpi. En menettänyt tajuntaani, mutta en halunnut yksin jäädä maalitauluksi. Kaaduin samalla tavalla maahan kasvot alaspäin.

Rajala kertoo edelleen maanneensa hiljaa, joten hänen luultiin kuolleen. Teloitusryhmän poistuttua haavoittunut Rajala nousi ylös noin puolen tunnin kuluttua. Hän onnistui kulkemaan läheisen asumuksen luo ja kiipesi avoimesta päädystä tallin ylisille, peitti itsensä heinillä ja nukkui siellä yönsä.

Aamulla isäntä löysi haavoittuneen, emäntä toi ruokaa ja hommasi illaksi paikalle diakonissan, joka sitoi haavat ja kuljetti haavoittuneen erääseen uskonnollismieliseen torppaan toipumaan. Diakonissa kuljetti Rajalan hevosella Kuhmoisten pappilaan, josta hänet toimitettiin edelleen sairaalaan.

Sahalahden punakaarti tarttuu aseisiin

Teloitukset kauhistuttivat Sahalahtea, jolle valkoinen puoli kuvasi uhrit viattomiksi koululaisiksi. Punaisille operaatio oli merkki sodan alkamisesta. Samoihin aikoihin Sahalahden kaarti sai aseet ja useita sahalahtelaisia liittyi mukaan.

Helmikuun puolivälissä Sahalahdella liikkui jälleen Tampereen punakaartilaisia, jotka takavarikoivat joka talosta viljaa. Pitäjän makasiinista vietiin 34 hehtolitraa rukiita. Paikkakuntalaiset pakotettiin viemään viljat hevosillaan Tampereelle, kaikkiaan 125 kuormaa. Tampereen elintarvikelautakunta antoi kaikesta maksun, mutta useimmat saivat sen kapinahallituksen seteleinä, joille ei ollut käyttöä sodan jälkeen. Samaan aikaan kaartiin liittyi lisää sahalahtelaisia.

Sahalahden Punasen Kaartin Pataljoonassa oli yksi komppania ja siinä neljä plutoonaa. Komppanian päällikkönä oli aluksi Ilmari Joki, itsellisen poika ja sekatyömies Tursolan Sarkalasta. Plutoonan päälliköiksi valittiin ainakin Kalle Kaskinen, Joonas Paltta ja Konsta Elkelä.

Sahalahden punakaarti perusti esikuntansa Vilpeilän koululle, joka joutui lopettamaan toimintansa. Pakkalassa ollut työväentalo oli tuolloin vasta rakenteilla.

Kaartin ylläpitämiseksi jouduttiin järjestämään muonitus, jota johti esikuntapäällikkö Heikki Joki. Hän oli helsinkiläinen leipuri, joka oli vähän ennen sodan alkua palannut synnyinseudulleen Sahalahdelle.

Kaartin huollossa oli keskeinen osa ruokatavaroiden ja vaatteiden takavarikoinnilla talollisilta. Tätä tehtävää hoitivat muonitusmiehet, joiksi aluksi valittiin Paavo Nurminen ja Väinö Siltanen. Sahalahden kaarti otti tarpeeseen ja antoi kuitin. Väkivaltaa ei esiintynyt, korkeintaan kiväärin lattiaan lyöntiä. Ulkopaikkakuntalaiset sen sijaan ryöstelivät, varsinkin valkoisten taloissa.

Takavarikointeja yritettiin välttää tarvikkeita piilottamalla. Eräs tarkastusraportti kertoo, että tarkastusmiehet löysivät mainitusta talosta keittiöstä läkkitongallisen jauhoja, vaikka kysyttäessä emäntä sanoi ei niistä mitään tietävänsä. Tonka oli laudoilla peitetty ja sisälsi 12 kg ohrajauhoja. Samasta talosta löydettiin myös kätkettynä hienoa sokeria noin 10 kg. Tämä oli pantu mehiläispesään, eikä ilmoitettu kysyttäessä sitä olevan, sekä pienempi erä kekosokeria, noin ½ kg, myös kätkettynä.

Punakaarti kunnanhallinnossa

Entinen tarkk'ampuja etsii kiväärinsä ja jättää kirjoitusvehkeet, sillä muussa tapauksessa voisi sekin taito unohtua. On jo 24 vuotta kun kapitalistinen hallitus opetti minulle murhaamiskoneen käyttöä - muka isänmaan ja valtaistuimen turvaamiseksi. Nyt sitä käytetään köyhälistön etujen ja ihmisyyden turvaamiseksi. Ikävä keino, mutta työväki tarttui siihen viimeksi.

Näin lennokkaasti kirjoitti Sahalahden punakaartin kirjuri Frans Sylman pitäjän elintarvikelautakunnalle helmikuun puolivälissä 1918. Kirjeen pääaiheena oli tiedottaa muutamista käytännön asioista, sillä Sylman ei päässyt itse lautakunnan kokoukseen. Kun muu lautakunta oli porvarillinen, tarjoutui samalla tilaisuus selventää tammikuun lopulla vallan kaapanneen Suomen kansanvaltuuskunnan ja sen paikallisen edustajan Sahalahden punakaartin tavoitteita.

Sahalahden kunnanvaltuusto ei istunut kumouskauden kestäessä. Punakaartin paikallista vallankäyttöä kuvastavat sen sijaan jälkipolville säilyneet päiväkäskyt. Esim. 24.2.1918 antoi kaartin esikunta seuraavan päiväkäskyn:

Sahalahden järjestökaartin esikunta käskee täten, että asukkaiden tulee olla rauhallisia ja että mitään rauhattomuuksia eikä epäjärjestyksiä saa tapahtua. Sillä kaikki rauhattomuuksien aikaan saajat tullaan saattamaan vallankumousoikeuden tuomittavaksi.

Ajan tapa oli, että pitäjän hallintoa koskevat kuulutukset luettiin kirkossa. Tähän vanhaa valtaa kanattava kirkkoherra Jalmari Vuorela ei heti suostunut. Vasta aseellisten punakaartilaisten pakottamana hän luki päiväkäskyt. Yhdessä päiväkäskyssä kerrotaan määrätyn, että punaisilta ei vaadita taksvärkin tekoa. Toisessa vaaditaan kansanvaltuuskunnan tunnustamista Suomen hallitukseksi:

Sahalahden järjestökaarti käskee täten, että Sahalahden kunnallislautakunnan puheenjohtajan on kokoon kutsuttava kunnallislautakunta ja kysyttävä tältä, tunnustaako Sahalahden kunnallishallitus nykyisen Suomen tasavallan hallituksen lailliseksi ja sitoutuuko se noudattamaan sen määräyksiä, ja sen jälkeen annettava tieto päätöksestä pöytäkirjan otteella järjestökaartin esikunnalle 5. päivään maaliskuuta 1918.

Kunnallislautakunnan jäsenet vastasivat yksityisesti tunnustavansa nykyisen Suomen tasavallan hallituksen. Lautakunnan esimies muotoili tämän kaksimielisen tunnustuksen lisäksi siten, että se ei tarkkaan ottaen koskenut häntä itseään. Tunnustuksen peittämiseksi pöytäkirjan lehdet liimattiin kansalaissodan jälkeen yhteen.

Sahalahtelaiset taisteluissa

Punakaartin päätehtävänä oli puolustaa aseillaan vallan kaapannutta kansanvaltuuskuntaa. Sahalahdella ei käyty taisteluja, joten kaartilaiset joutuivat matkustamaan tehtävänsä takia lähipitäjiin.

Sahalahtelaisen komppanian päällikkönä oli aluksi Ilmari Joki. Maaliskuun 9. päivänä Vehkajärvellä alkaneissa ja sittemmin Kuhmoisissa jatkuneissa taisteluissa hän kuitenkin joutui eroon miehistään. Kun Joki pari päivää myöhemmin palasi Sahalahdelle, erotettiin hänet tehtävästään, koska katsottiin hänen jättäneen miehensä oman onnensa nojaan.

Uudeksi päälliköksi valittiin Joonas Paltta, maatyömies Haapaniemestä. Paltta onnistui tehtävässään selvästi paremmin. Hän piti tiukan kurin ja nousi vielä perääntymisvaiheessa Hauhon Alvettulan taistelussa sankariksi. Paltta joutui lopulta saksalaisten vangiksi ja kuulustelupöytäkirjojen mukaan hän ilmoittaa olleensa päällikkönä 2 päivää Sahalahdella ja 5 viikkoa Valkeakoskella.

Lisäksi kerrotaan, että Joonas Paltta pelasti Haapaniemen tulevan isännän Vihtori Heikkilän sodan loppuvaiheessa punaisten teloituspartiolta. Vankileiriltä vapauduttuaan Paltta sai Haapaniemestä lahjoituksena Haapasaarella sijaitsevan Eskolan vainion.

Vehkajärven ja Kuhmoisten lisäksi Sahalahden kaarti taisteli ainakin Orivedellä. Suurimmat tappionsa Sahalahden kaarti koki Tampereen valtauksessa huhtikuun alussa Messukylässä ja Tampereella. Myöhemmin huhtikuussa jäljelle jääneet kaartin osat taistelivat Hauhon lisäksi Tuuloksessa. Sodan aikana Sahalahden komppania liitettiin osaksi helsinkiläisen I rykmentin III pataljoonan III komppaniaa.

Sahalahden punakaartilaisista kaatui 19 miestä ja yksi nainen. Kaatuneiden keski-ikä oli 23 vuotta ja vain yksi oli naimisissa. .

Teloitukset, tuomiot ja tappiot

Suojeluskunta piti sodan jälkeen esikuntaansa Pakkalan Hampaalassa. Täällä kuulusteltiin kaikkia, joiden epäiltiin olleen tekemisissä punaisten kanssa. Epäiltyjä vangittiin ja lähetettiin eteenpäin tuomittavaksi. Kolme työväenjärjestöaktiivia tuomittiin samantien ammuttaviksi.

Sotaa Tampereella paossa ollut ja punakaartin ulkopuolelle jättäytynyt työväenyhdistyksen entinen puheenjohtaja, seppä Kustaa Sairiala oli juuri palannut Sahalahdelle 8.4.1918, kun hänet haettiin tuomiolle kodistaan Tursolasta. Esikunta oli määrännyt hänet ammuttavaksi ja tuomio pantiin täytäntöön Mutamäen takana Kangasalle menevän tien varressa.

Tasan kuukautta myöhemmin työväenyhdistyksen perustajajäsen, Tursolan Iivarin torppari Aleksi Koivisto törmäsi suojeluskuntalaisiin irtaannuttuaan joukoistaan ja ollessaan kävelemässä kohti Sahalahtea. Kuolemantuomion kuultuaan hän pyysi Herran ehtoollista. Hänet kuljettiinkin yöllä kirkkoherran luo, jossa rovasti Jarmari Vuorela antoi hänelle ehtoollisen Pappilan ikkunasta. Koivisto ammuttiin Pakkalan Kunnilla Krappin pihassa.

Nahkuri Sakari Krappi itse oli tuolloin työväenyhdistyksen puheenjohtaja, tavattiin joukoistaan irtautuneena kulkemassa kohti kotikuntaansa ja teloitettiin 8.5.1918 samana päivänä kuin Koivisto. Kerrotaan, että ennen ampumistaan Pakkalassa Rantosillan ojan lähellä olevan rakennuksen pihassa Krappi otti kellonsa pois, jottei se turhan takia särkyisi.

Sahalahtelaisista teloitettiin punaisina kaikkiaan kaksitoista, mutta muut ampumiset tapahtuivat muissa kunnissa. Kaartin ensimmäinen komppanianpäällikkö Ilmari Joki teloitettiin Pälkäneellä. Kangasalla ammuttiin neljä sahalahtelaismiestä, jotka eivät kuuluneet edes punakaartiin. Näistä kaksi ei kuulunut työväen- järjestöihinkään. Tampereen punakaartiin liittynyt Valfrid Järvinen ammuttiin Tampereella. Lisäksi kolme sahalahtelaista ammuttiin todennäköisesti Lahdessa. Teloitettujen keski-ikä oli 40 vuotta.

Sahalahden valkoiset rankaisivat myös täällä punakaartia kannattaneita naisihmisiä ns. ämmien piiskauksella. Kerrotaan yhden vaimoihmisen saaneen piiskaa siitä syystä, että hänen tiedettiin rukoilleen punaisen puolen voittoa.

Valtiorikosoikeudenkäynneissä tuomion saaneita sahalahtelaisia on ainakin 62. Näistä 34 sai 1-3 vuoden tuomion, 11 sai 4-6 vuoden tuomion ja 15 tuomittiin 7-12 vuodeksi. Kuritushuonetuomioiden keskipituus oli 5 vuotta. Kuolemaan ei enää tässä vaiheessa tuomittu ketään sahalahtelaista.

Vankileirien kurjissa oloissa kuoli 23 Sahalahden punakaartilaista, siis enemmän kuin kansalaissodan taisteluissa. Kuolleista kaksi kolmannesta oli naimattomia ja heidän keski-ikänsä oli 23 vuotta. Useimmat vangeista kuolivat ennen valtiorikosoikeudenkäynnin tuomion julistamista. Vain 2 näistä 23:stä ehti saada tuomion.

Kohtalokkaimpia olivat Tampereen, Hämeenlinnan ja Lahden vankileirit. Vankileirikuolemat johtuivat pääasiassa nälästä ja sattuivat touko-syyskuun 1918 aikana. Vankileirien pitovaikeuksien ja työvoimatarpeen vuoksi vankeja alettiin jo loppuvuodesta päästää ehdonalaiseen vapauteen.

Kaikkiaan punaisiksi luokiteltuja sahalahtelaisia kuoli sodan vuoksi 56. Valkoisten tappiot jäivät selvästi vähäisemmiksi. Tähän ryhmään luokiteltuja kuoli vain kolme. Talollinen Paavo Lehto kaatui maaliskuussa Piilon torpan taisteluissa Ruoveden Väärinmajalla. Talollinen Heikki Heikkilän punakaartilaiset kuljettivat Hauholle, jossa hänet ammuttiin. Lisäksi sattui yksi onnettomuus. Itsellisen vaimo Hilda Salminen sai Pakkalassa punakaartilaisen varoituslaukauksesta jalkaansa ampumahaavan ja kuoli myöhemmin Tampereella sairaalassa.

Pohdintaa 66 vuotta myöhemmin

Sisällisssodan dramaattisten vaiheiden penkominen sai minut 1980-luvulla pohdiskelemaan tällaisten sotien oikeutusta. Tuolloiset mietteet tuntuvat edelleenkin sen verran hyviltä, etten ryhdy nyt 1990-luvulla tätä asiaa uudelleen filosofoimaan, vaan lainaan sellaisenaan vuonna 1984 kirjoitetun tekstini:

Kannan ottaminen kansalaissotiin ja vapautusliikkeisiin on ongelmallista. Ensinnäkin sodat eivät ole oikea väline politiikan tekoon. Sanan miekan pitäisi riittää. Toisaalta monasti yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta ylläpitää sellainen väkivaltakoneisto, jonka muuttamiseksi eivät auta muut keinot kuin väkivalta. Tästä syystä voin ainakin ymmärtää väkivallan keinona oikeudenmukaisuuden tavoittelussa.

Sodissa yleensä kumpikin osapuoli väittää toista aloittajaksi. Tämä kysymys ei välttämättä ole niin olennainen, kuin yleensä ajatellaan. Tavallisesti molemmat osapuolet ovat syyllisiä. Näin ainakin siinä mielessä, että toisen näkökantoja ei ole otettu huomioon, vaan kumpikin on omana ryhmänään vahvistanut omia käsityksiään. Todellisia epäkohtia ei ole haluttu nähdä, eikä ole käyty niitä yhdessä korjaamaan.

Yhteiskunnan vanhat vallanpitäjät vetoavat yleensä lailliseen yhteiskuntajärjestykseen. Onko sellainen laki, joka ylläpitää epäoikeudenmukaisuutta, hyväksyttävä? Ylittääkö se inhimillisyyden? Näitä kysymyksiä eivät valkoiset asettaneet ennen sotaa, eivät ymmärtäneet niitä sodan aikana eivätkä sodan jälkeenkään.

Teloitukset ja vankileirikuolemat voitiin näin hävittää laillisuuden kulissin taakse. Kulissi oli myös työväenliikkeen näkeminen rehellisille suomalaisille vieraana kumousoppina. Ei nähty, että se oli työväelle todellista toivoa sen kokemiin epäkohtiin. Se oli maanpäällistä parannusta oleviin oloihin. Enää ei työväen alistamiseen riittänyt kirkon tarjoama toivo paremmasta tuonpuoleisesta. Silti vanha laki - ihmisten säätämä - haluttiin korottaa jumalaksi, koska sen taakse voitiin kätkeä oma syyllisyys.

Tappiolukuja on täsmennetty 2018, joten ne poikkeavat sukututkimusraportissa esitetyistä.