Isäni Elo

Isäni Elo 7.11.1924-6.11.2002

Muistopuhe Elo Elkelän hautajaisissa 23.11.2002

Tein parikymmentä vuotta sitten sukututkimusta, jonka vuoksi vietin päivätolkulla aikaa erilaisissa arkistoissa ja vaivasin myös sukulaisia monenlaisilla kysymyksillä. Viisi vuotta sitten kirjoitin tulokset raportiksi "Elkelän torppa ja suku". Nyt isän kuoltua kaivoin sukututkimusraportin uudelleen esiin.

Kävin myös läpi kaikki isästä otetut valokuvat. Syntymääni edeltävältä ajalta kuvia on melko vähän. Suurin osa kuvista on itse ottamiani sen jälkeen, kun hankin ensimmäisen kamerani 1960-luvun puolivälissä. Näistä kuvista olen koonnut noin 40 kuvan muistoalbumin, josta esitän tässä muutamia kuvia.

Lapsuuden asunnot

Isäni Elo Erland Elkelä syntyi vuonna 1924 Sahalahden Tursolassa, jonne hänen isänsä Konsta Erland oli rakentanut oman pytingin Iivarin maille. Konstan vaimo Katri Maria oli omaa sukua Lindholm. Isäni oli heidän vanhin poikansa. Pari vuotta aikaisemmin oli Konstan kotitilalla Elkelässä syntynyt tytär Sirkka-Liisa. Tursolassa perheeseen syntyivät lisäksi pojat Lasse ja Torsti.

Vuonna 1927 isäni Miina-muori myi Sahalahden Haapaniemessä sijaitsevasta asuntotilastaan Elkelästä puolet tyttärensä Miina Vuoren perheelle ja toisen puolen poikansa Konstan perheelle. Vuoret jäivät torpan vanhaan asuinrakennukseen.

Konsta rakensi omalle maalleen ensin muorin pirtin ja sitten siihen kulmittain kiinni oman asumuksensa. Erikoiseen vinkkelipirttiratkaisuun oli syynä se, että tällä kohtaa oli parasta rakennuksenpohjaa. Konstan perhe muutti takaisin Elkelään jouluksi 1930 ja siellä syntyivät nuoremmat lapset Teuvo, Sirpa ja Soile.

Vaarin sota

Ennen perheen perustamista vaarini Konsta oli alle 20-vuotiaana kuulunut Sahalahden punakaartiin ja osallistunut kansalaissodan taisteluihin vuonna 1918. Konsta vangittiin sodan loppuvaiheessa, kun valkoiset valtasivat Tampereen. Sahalahden suojeluskunta oli antanut Konstasta lausunnon, että vanki on "ehdottomasti ammuttava".

Jos olisi toimittu lausunnon mukaan, Suomessa ei olisi nykyisin ainuttakaan Elkelää. Valtiorikosoikeus antoi kuitenkin vain kuuden vuoden kuritushuonetuomion avunannosta valtiopetokseen ja tosiasiassa Konsta pääsi ehdonalaiseen jo saman vuoden loppupuolella.

Kansalaissodan jälkeinen ilmapiiri oli vihamielinen ja painostava entistä punakaartilaista kohtaan. Konsta pelkäsi vuosikymmeniä sodan jälkeenkin, että hän todella tulee ammutuksi. Siksi hänellä oli kaiken varalta Parabellum-käsiase.

Isän sota

Pelkoa lisäsi 1930-luvun kiihkoisänmaallinen ilmapiiri. Isäni muisteli katselleensa pikkupoikana eversti Pajarin vuonna 1935 johtamia suojeluskunnan sotaharjoituksia, joissa hyökättiin Elkelän pihan läpi Mattilan vuoreen. Pyssymiehiä rymisti rakennusten molemmin puolin niin, että marjapensaat kahisivat.

Konstan tavoin isäni Elo koki todelliset sodan kauhut parikymppisenä. Hän oli mukana jatkosodassa. Isälle sota oli kova koettelemus, josta hän ei mielellään puhunut. Isältä ei juuri kuullut sotajuttuja eikä hän kehuskellut sankariteoilla.

Silti aseet olivat isälle tuttuja ja hän hankki vielä eläkepäivinään revolverin. Kun poliisi kysyi syytä hankintaan, isä kertoi olevansa sodan käynyt mies, joka tarvitsee pyssyn turvakseen.

Isäni vanhemmat kuolivat noin 50-vuotiaina. Katri vuonna 1949 ja Konsta vuonna 1954. He olivat siis kuollessaan varsin nuoria - suunnilleen saman ikäisiä kuin minä nykyään. Sen sijaan vanha muori Miina eli 95-vuotiaaksi ja oli kuollessaan vuonna 1957 Sahalahden vanhin asukas. Itse synnyin vuonna 1951, mutta minulla ei ole näistä esivanhemmistani juuri mitään lapsuuden muistikuvia.

Valaisevat valokuvat

Pelkät muistikuvat ovat usein muutenkin varsin hataria ja epäluotettavia, mutta valokuvat auttavat saamaan käsityksen itseä edeltäneistä ajoista ja ne auttavat palauttamaan mieleen itseltä jo unohtuneita asioita. Siksi kokosin isän valokuvista albumin, jonka pohjalta voin nyt muistella isääni ja hänen tekemisiään.

Ensimmäinen isän valokuva eli Elo-kuva otettiin ilmeisesti silloin, kun isäni Elo pääsi ripille. Siinä oli riittävä syy kuvaamiseen aikana, jolloin kameroita oli vain harvoilla.

Itse taisin päästä isän kanssa samaan kuvaan ensimmäisen kerran kaksivuotiaana, kun koko perhe tälläytyi ikuistettavaksi Rasmussenin valokuvaamoon Tampereella. Se onkin komea kuva, joka on 1950-luvun tavan mukaan näkynyt monen sukulaisen piirongin päällä.

Kuva ei ole komea pelkästään malliensa takia. Löysin jo koulupoikana äitini kätköistä alkuperäisen korjailemattoman kuvan, jonka tuolloin liimasin ensimmäiseen valokuva-albumiini. Retusoimattomassa kuvassa isällä on tukka pystyssä, äiti katsoo kieroon ja minä hymyilen sopimattoman leveästi. Kaiken tämän ovat Rasmussenilla ammattitaitoisesti korjanneet.

Uuden rakentaja

Isällä oli vahva usko uuteen teknologiaan ja yleensä siihen, että kaikki uusi on parempaa kuin vanha. Hänen mielestään autot ja muut koneet piti ostaa uutena, ettei joutunut heti korjailemaan toisten vanhoja romuja. Rakentamisessakin hän oli sitä mieltä, että vanhaa on yleensä turha turjoa. On parempi rakentaa kokonaan uusi talo.

Uutta isä todella rakensikin, koska oli kätevä käsistään. Hän työskenteli useilla rakennustyömailla Sahalahden ja Tampereen seudulla. Alkuopin muurauksen ja kirvesmiehen töihin isä oli saanut Konsta-vaarilta. Isä oli joutunut olemaan hänen apunaan metsätöissä ja rakennustyömailla jo lapsesta asti.

Kun isä ja äitini Ida menivät naimisiin vuonna 1948, heille lohkaistiin muutama hehtaari peltoa ja metsää Peltolan tilasta. Isä rakensi ensiksi pientilan maille hirsitalon, navetan ja puimalan. Koko lapsuuteni äiti hoiti paria lehmää sekä kasvatti muutamaa vasikkaa ja sianporsasta. Isä kävi kodin ulkopuolella rakennustöissä, mutta auttoi pientilan töissä iltaisin ja sunnuntaisin.

Omat kulkuneuvot

Sen verran isä taisi tehdä ylitöitä ja urakoita, että jo 1950-luvun puolivälissä taloon saatiin moottoripyörä. Se oli venäläinen IC Planeta, jossa oli edessä ajajan satula ja takapyörän päällä korkeammalla toinen samanlainen satula matkustajalle.

Koko kolmihenkinen perheemme huristi IC:llä kyläreissuille. Isä ajoi. Minut istutettiin takimmaiselle satulalle, jonka edessä oli pyöreä kumilla päällystetty rengas. Minua vannotettiin pitämään siitä lujasti kiinni. Äiti istui takanani samalla satulalla ja piti huolen siitä, etten varmasti putoa kyydistä.

Kun joillakin työmiehilläkin alkoi olla autoja 1960-luvun alkaessa, ajoi isäkin autokortin. Kun se oli saatu, oli kiireesti saatava myös uusi auto. Isä olisi halunnut ranskalaisen Renaultin eli Renun, mutta sellaista olisi joutunut odottamaan puoli vuotta. Piti tyytyä itä-saksalaiseen kaksitahtiseen Wartburgiin, joka piti hassua prutkutusääntä ja jätti jälkeensä sininen haisevan savun.

Ensimmäinen länsiauto

Itse sain ajokortin vuonna 1970, jolloin Wartburgimme veteli viimeisiään. Isä oikein tyrkytti autoa minulle, jotta saisin ajokokemusta. Aika lailla tuona kesänä tuli autolla ajettuakin. Wartburgin normaalien omituisuuksien lisäksi auton jäähdyttäjässä oli tuolloin iso reikä, joten minun piti aina liikkeelle lähtiessäni tankata jäädyttäjä vedellä. Tätä varten auton tavaratilassa oli vesikanisteri.

Esitinkin tuolloin isälle useaan otteeseen, että meille pitäisi hankkia uusi auto. Hän oli samaa mieltä. Olin todella tyytyväinen, kun isä kaarsi pihaan uudella Opel Recordilla. Ilo ensimmäisestä länsiautosta oli kuitenkin aiheeton. Alkuaikoina isä ei antanut uutta Opeliaan juuri koskaan käyttööni, koska pelkäsi, että kokemattomana kuskina kolhisin sen.

Rakennusyrittämistä

Isän rakennushommat muuttuivat 1960-luvulla pienimuotoiseksi yrittämiseksi, jossa pantiin likoon säästyneet rahat ja otettiin myös rohkeasti velkaa. Isä ja hänen veljensä Lasse olivat mukana rakennusmiesten yhteishankkeessa, jossa rakennettiin Tampereelle pieni 12 yksiön kerrostalo.

Isällä oli rakennuksessa 2 huoneistoa, joista saatiin pikkuisen vuokratuloja, kunnes huoneistot myytiin pois kymmenkunta vuotta sitten. Isä ja muut Elkelän veljekset toimivat ajoittain myös rakennusurakoitsijoina ja rakensivat mm. Pakkalan terveystalon yhteyteen tulleet asuinrakennukset.

Puolivälissä 1960-lukua isä päätti laittaa jo harmaaksi käyneen hirsitalomme kokonaan uusiksi. Taloon muurattiin leca-tiilistä selvästi alkuperäistä asuntoa isompi jatko-osa ja myös vanha rakennus verhoiltiin kokonaan tiilillä. Kodistamme tehtiin ajan muodin mukaiselta näyttävä roiskerapattu kivitalo, jonka sisään vanha hirsimökki kätkeytyi täydellisesti.

Rakentamalla maatalousyrittäjäksi

Kun broilerkanojen kasvatus alkoi Suomessa 1960-luvulla, rakensi isän veli Teuvo ensimmäisten joukossa broilerkanalan naapuriin. Isä teki muutamaa vuotta myöhemmin samanlaisen meidän maille.

Puisen kanalan rakentaminen oli kovaa käsityötä. Erityisesti muistan sen paukkeen, kun isä muualta töistä tultuaan hakkasi illan pimentymiseen asti isoja nauloja takstooleihin.

Illan aikana ehti naulata valmiiksi yhden kattotuolin, johon muistaakseni meni nauloja koko 10 kilon laatikollinen. Kaikkiaan takstooleja tarvittiin ainakin 30. Siinä saivat naapurit kuulla ainakin kuukauden ajan jokailtaista pauketta.

Yhdellä broilerkanalalla pärjättiin pitkään ja vasta 1970-luvulla isä rakensi toisen samankokoisen ja sille myöhemmin yhtä pitkän jatko-osan. Neljäs ja viimeinen iso kanalarakennus valmistui vuonna 1983.

Asuntoja ja kesämökkejä

Kesämökkinsä isä rakensi 1970-luvun alkupuolella Keljon järven rantaan vastapäätä Saarioisten teollisuuslaitoksia. Joitakin vuosia sitten hän kuitenkin myi tämän mökin tarpeettomana, koska oli rakentanut vuonna 1996 uuden mökin lyhyemmän matkan päähän Ojajärven rannalle.

Tätä ennen isä oli vielä ehtinyt rakentaa itselleen ja asuinkumppanilleen Saaralle uuden punatiilisen talon. Se valmistui vuonna 1989. Vanhan asunnon voi silloin antaa vuokralle, kuten myös broilerkanalat, joita isä ei enää eläkeiän saavuttamisen jälkeen halunnut hoitaa.

Isältä jäänyttä maatilaa katsoessa näkee, että hän on todella nauttinut rakentamisesta. Tontti on vähitellen tullut lähes täyteen rakennuksia. Sen miltä tilan maat ennen näyttivät voi nähdä vain vanhoista valokuvista.

Leluja ja huonekaluja

Rakennusten lisäksi isä teki välitöinä puuleluja ja huonekaluja. Kun olin pieni isä rakensi minulle puuhevosen, jonka harja kului raisuissa leikeissä jenkkitukkaa muistuttavaksi sängeksi. Isä rakensi puusta myös hienon pitkänokkaisen kuorma-auton. Viimeinen isän minulle tekemä puulelu oli linja-auto, joka oli 1950-luvun puolivälissä käyttöön tullutta uutta litteänokkaista mallia. Isän aikomuksena oli laittaa autoon myös rissaovet, mutta ne jäivät tekemättä.

Ensimmäiset isän tekemät huonekalut muistan 1950-luvun puolivälistä. Kun talonrakennustöitä ei voinut yleislakon vuoksi tehdä, isä rupesi rakentamaan kotona tarvittavia mööpeleitä. Tuolloin isä teki kirjoituspöydän, piirongin ja tuolit koivusta sekä petsasi ne sitten mustiksi.

Isä seurasi huonekalumuodin muutoksia. Hän rakensi 1960-luvulla sarjan mahonkihuonekaluja, mm. lipaston ja tupakkapöydän. 1970-luvulla isä teki mm. tiikkiviilulla päällystetyn kirjahyllyn.

Eläkevuosinaan isä innostui rakentamaan pieniä koristetuulimyllyjä, joiden pyörivät akselit hän sai rikki menneistä kanalan tuulettimista. Näitä myllyjä pyörii edelleen sekä omalla pihalla että myös monien tuttujen ja naapureiden pihoilla.

Poika pantiin kouluun

Myös minä pääsin isän rakennustyömaille jo koulupoikana. Sain kantaa tiiliä ja lautoja. Kun varsinaiset rakennustyöt eivät minulta heti sujuneet, isä taisi päätellä, ettei minusta ole rakennusmieheksi. Siksi hän järjesti minulle mahdollisuuden käydä koulua. Niinpä minusta tuli suvun ensimmäinen ylioppilas ja sittemmin suvun ensimmäinen maisteri. (Lopulta olin myös suvun ensimmäinen tohtori, kuitenkin vasta elokuussa 2012.)

Isä ei itse paljon lehtiä lukenut eikä arvostanut kirjaviisautta. Kansakoulussakin hän kertoi pärjänneensä sillä, että rakensi opettajalle puusta huonekaluja ja muita tarve-esineitä. Erityisesti romaaneja, näytelmiä ja muuta kuvitteellista kirjallisuutta isä piti turhanaikaisen humpuukina.

Isää kiinnostivat vain selvät tosiasiat ja hänen lukemisensa rajoittui lähes pelkästään rakennusohjeisiin ja koneiden käyttöohjeisiin. Useimmat asiat hän opetteli kokeilun ja kokemuksen kautta sekä muiden työtä seuraamalla.

Tuntuu kuin isä olisi delegoinut lukemisen ja kirjaviisauden minulle. Sen verran tosissani olen tämän ottanut, että kotini ja kesämökkini suorastaan pursuvat kirjoja ja sarjakuvalehtiä.

Pohjimmiltaan työmies

Kun valitsin muistoalbumia varten kuvia, jotka parhaiten luonnehtisivat isääni, huomasin, että suurin osa parhaista kuvista on otettu 1980-luvun puolivälistä. Ne ovat ajalta, jolloin ostin järjestelmäkameran ja muutenkin innostuin valokuvaamisen opiskelusta.

Kun muistikuvat hämärtyvät, valokuvat jäävät. Valokuvia katsoessa voi saada ainakin osittaisen käsityksen ideasta, joka kunkin kuvanoton takana on ollut. Huomaan, että olen kuvannut isää ahkerana ja taitavana työmiehenä sekä halunnut näyttää tämän muillekin kuvillani.

Vaikka isä menestyi suhteellisen hyvin ja sai paljon aikaan, piti hän aina itseään lähinnä työmiehenä. Siksi valitsin muistopöydän kuvaksi työn tuoksinasta pysäytetyn lippalakkimiehen.

Albumini valokuvissa isä näyttäytyy pitkän elämänkokemuksen kautta asiat oppineena miehenä, jolta voi kysyä neuvoa monissa käytännön asioissa. Kasvojen juonteista näkee, että hän on luonut asemansa itsensä peliin pannen ja itseään säästämättä.

Viimeinen neuvo

Viimeisen elinvuotensa isä oli vakavasti sairas. Tänä aikana hänen elämänsä oli alituista vaihtelua koti- ja sairaalajaksojen välillä. Noin viikkoa ennen kuolemaansa isä joutui jälleen sairaalaan. Kun kyselin hänen vointiaan hoitajilta, minulle ilmoitettiin hänen olevan varsin huonossa kunnossa.

Otin seuraavan päivän lomaa töistä ja lähdimme vaimoni Seijan kanssa isää katsomaan. Isä kyllä makasi koko ajan sairaalan sängyssä, mutta keskusteli normaalisti päivän asioista. Vitsailimme niin kuin tapanamme oli ja muistelimme myös menneitä. Vaikutti siltä, että kohta isä palaa taas kotiinsa.

Pois lähtiessämme isä huomasi, että päälle pukemani nahkatakin kaulus oli jäänyt jotenkin taitteelle. Hän huomauttikin vähän ilkikurisesti: "Kari, sun takkis kaulus on mykkyrässä. Oikase se, ettet näytä nin holtittomalta".

Se oli viimeinen neuvo, jonka isä minulle antoi. Pari päivää myöhemmin hän ei enää pystynyt vastaamaan puhelimeen ja sen jälkeen sairaalassa käydessäni isä oli koko ajan tajuttomana. Ja sitten tuuli kävi hänen ylitsensä…

* * *

Kun setäni Teuvo kuoli pari vuotta myöhemmin, pidin hänen hautajaisissaan tämän muistopuheen.