Miinan tarinat

Sukututkimus | Elg | Torppa | Miina | Konsta | Elkeet | Sanasto | Kaarti | Koti

Susille kyytiä

Miina Elkelä 1862-1957Ainakin vielä omana kouluaikanani 1950- ja 1960-luvuilla sahalahtelaisten murretta tavattiin ivata kysymällä: Syöläänkö Sahalahlella sulenlihaa. Tähän äitini Ida Elkelä neuvoi vastaamaan: Syölään jos saalaan.

Tällöin ei susia enää pitäjässä näkynyt, kuten vielä Miina Elkelän elinaikana. Vuonna 1957 Kansan Lehdessä julkaistussa 95-vuotishaastattelussaan Miina muisti, että oli nuorena tyttönä hätistellyt talon elukoita ahdistelemaan tulleet sudet pakoon pelkällä kepillä huitoen.

Toinen susikokemus Miinan nuoruudesta on tallennettu vuonna 1948 julkaistuun Pentti Virtarannan Hämeen kansa muistelee -teokseen:

Äiteni näki kul lehmiä hakkaav vei, koko sulem poikoon! Ja ison sulen! - Eikä nekän ymmärtänym muuta ... sano sitte kun kotiot tuli että "kun Kottilan koirrakin om poikinut tonnem meilän hakkaan; se oli poikastensak kanssa siinnä" -"Älä hassuja puhus" sano isä. "Ei Kottilan koirrap poijikkan koskaan - ne on sulem poikasia!" - Veljeni meni ampujelleen sinnes sitte, mutta ei se sutta saanu.

Se susi söi semmosem mullivarsan. Toisella hevosella oltiim pois, ei ollum muuta kun tamma ja sill oli ittellääm maitovarsa. Ja oli toinenkim mullivarsa siälä ja ne oli tapellus sitten kanssa nin että ne oli siaramekkim poikki vetänyj ja vattan alustam pirstaks raapinee. Se oli koittanu alensan niitä lyäläs se susi.

Edellä oleva tarina - samoin kuin tässä luvussa myöhemmin esitettävät uskomustarinat - nauhoitettiin 1940-luvulla. Tästä syystä tarinat voidaan nyt esittää sanatarkasti sellaisia, millaisina Miina Elkelä on ne aikanaan kertonut. Näytteissä näkyy Sahalahden murteelle tyypillinen ällän käyttö mm. d-kirjaimen vastineena. Lisäksi näkyviin on normaalista kirjakielestä poiketen kirjoitettu loppuhenkoset, joissa edellisen sanan lopussa kuuluu seuraavan sanan aloittava vokaali.

Toukolan tyttäriä

Minä olen kotoisin Taustialan Viljo Yli-Toukolasta, mutta yli 60 vuotta olen ollut täällä Elkelässä. Äitini asusti siellä muonalla. Mieheni isä oli tullut Messupitäjästä Penttilään, joka jäi vanhemmalle veljelle. Mieheni oli sen nuorempia poikia ja rupes siksi Haapaniemen torppariksi. Toinen veli oli Nekalan torppari Kangasalla.

Näin muisteli Miina Elkelä syntyperäänsä Jaakko Suolahdelle vuonna 1945. Saman vuoden kesällä tallensi Seppo Suvanto toisen haastattelun, jossa Miina kertoo piiaksi joutumisestaan ja maaseudun palkollisten oloista:

Miina Elkelä joutui 16-vuotiaana palvelukseen, kun veli sai talon. Meni naimisiin 22-vuotiaana ja siirtyi 27-vuotiaana Elkelän torppaan. Sai palkkaa 50 mk vuodelta sekä kahdet kengät ja 10 kyynärää valkoista kangasta. Kyllä vuoden täytyi olla samassa paikassa.

Kerran oli Yli-Toukolasta lähtenyt piika keskellä vuotta pois. Pojat saivat kiinni taipaleelta. Nämä olivat kiinnittäneet isonkellon aisaan, jolloin piika luuli herrojen tulevan tiellä eikä arvannut poiketa metsään. Annettiin sitten selkään, kun tuotiin takaisin taloon.

Itteviikon sai kukin niin pitkäksi kuin itse tahtoi. Mieluisalle palvelijalle annettiin lähtiessä lihaa ja leipää huonommistakin paikoista, joistakin isoista paikoista annettiin lehmän reisi, 15 leipää, varikoislimppu ja rievää.

Itteviikolla tehtiin itselle käsitöitä, kellä oli pellavia. Rengit tekivät itselleen tallukoita. Miehet eivät saaneetkaan vapaata juuri muuta kuin viikon.

Pestuumarkkinat olivat muiden markkinoiden ohella Kuhmalahdella, mutta Sahalahdella kuulusteltiin palvelijoita yksitellen talosta taloon. Hyvää koetettiin saada muuttamaan jo sangen aikaisin, ennenkuin toiset kerkisivät. Oli myös ämmiä, jotka toimittelivat palvelijoita. Kirkolla kyseltiin myös. Talot käyttivät myös palvelijoitaan kyselemässä, muuttaako joku toisesta talosta palvelukseen.

Palkasta ei ollut tavallisesti mitään eri sopimusta. Toiset saivat 80 mk, kun toiset saivat vielä 50 mk. Hyvälle maksettiin enemmän. Palkkaa muutettaessa saatettiin toisesta talosta toiseen.

Työaika oli sellainen, että aamulla noustiin klo 4 ylös, illalla valvottiin klo 9 saakka. Puhteina miehet tekivät rekiä ja astioita. Vaimoväki kehräsi ja kutoi sukkia.

Syksyllä piti mennä niittuutalkoisiin. Palvelijat pitivät myös itselleen pellavatalkoita, joissa oli mukana keitä vaan pyysivät: kylän poikia ja myös mustalaisia.

Nälkävuosina kurjaa

Miina Elkelä oli 95-vuotiaana Sahalahden vanhin asukas, jota pitäjän merkkihenkilöt kävivät kunnalliskodissa onnittelemassa. Syntymäpäivähaastattelussaan vielä virkeä Miina kertoo muistavansa nälkävuodet, jolloin Sahalahdella oli kurjaa. Itse hän ei kuitenkaan muista koskaan syöneensä pettuleipää.

Kotitalossa viljat kylvettiin aikaisin keväällä, joten ne ehtivät kypsyä ennen kylmien tuloa. Viljaa tuli jopa kaksi riihellistä, kertoo Miina, jonka sukunimi oli Kansan Lehden haastattelussa kirjoitettu virheellisesti Elkeelä.

Kesällä 1945 Miina oli kertonut nälkävuosien kokemuksista hieman tarkemmin:

Huonoa oli aika, kun rukiin tähkistä ja pavun varsista jauhettiin leivän vastike. Ensimmäisenä vuonna ei äitini olisi tahtonut tehdä ohria niin aikaisin, mutta teki kuitenkin. Niitä ei vieny halla. Mutta toisena vuonna meni kaikki.

Venäjältä olisi saatu viljaa, muttei ollut alusia. Niinimatossa olivatkin jauhot ihan homeessa kun tulivat. Ei junat vielä niin paljon kulkeneet, että niillä olis tuotu viljaa, kun nälkää oli kaksi vuotta peräkkäin.

Kuolleet levottomina

Miina Elkelä oli terävä-älyinen ihminen ja erinomainen tarinankertoja. Iltaisin hän saattoi kertoilla niin hirveitä juttuja, että lapset eivät tahtoneet saada yöllä unta.

Hämeen kansa muistelee -teokseen Miinalta on nauhoitettu useita uskomustarinoita, jotka kertovat lähiseuduilla sattuneista yliluonnollisista tapahtumista. Ensimmäisessä tarinassa naapurin muori kävelee kuolleena:

Minul lapsena ollessani puhuttiin että ... Minä olen toisen Toukolan tyttäriä, ja sen toisen Toukolan muorim piti nählyks kävelleen kualemansaj jälkeev viinakottaan - kun ennev viinaa poltettiin - kun siällä oli joku polttamassa ja sano että "oon noin hypänny että sukkanikir rikki on" sano " ku ma tapol lapseni Veittiojal läheteeseen".

Ja tottakai se sen tunsi joka oman kylän ihmisiä oli!

Toisessa tarinassa ruumiskirstua vetävät hevoset pysähtyvät kirkolta kuuluvaan huomenkellojen kumahdukseen ja matkan jatkaminen onnistuu vasta, kun on ammuttu kiväärillä laukaus ruumiin sydämen läpi:

Siällä Messupitäjälläkin oli - olikoos se Vilusen herra, kun em ma muista - joka sano että hän tarttee kirkollev viälä ennenkö huamenkello soi. Ja mentiij juuri Hautalammin ahletta ylös kun huamenkello kalahti ensi kerraj ja - hevosep pysähty siihen! Ei saatu kulkeev vaikk olis kuinka paljo hevosia pantu! Siinnä se seiso!

Mutta tuli yks tervammyyjä sitte vastaan - pohjasesta se miäs oli; ja se sano että "onko sotakivvääriä?" - "Kyl on" sanovat - totta kais siäl oli ku han sotaeveristi oli ollu! Mentiin hakkeen sitte, ja se meni kirstum päällen kahlerreisij ja ampus sel läpitte sylämmestä - ja sitte kulki! - "Kylä nym mennee!" sano, "vaikke ok kun yks hevonen".

Ja sitte meni ruumis hautaan.

Kolmannessa tarinassa vainajalta on jäänyt joku asia toimittamatta ennen kuolemaansa ja hän kummittelee entisessä talossaan öiseen aikaan eikä kummittelu lopu ennenkuin rohkea ruotimuori selvittää asian kuolleen kanssa:

Puhuttiin että Sappeem Piätilässä ei väki ollu yätä kun isäntä kuali. Siälä ain oli semmottet jyhkinät. - Siäl oli sitte sokkee ruatimuari, joka sano että häj jää yksistään. Ja se jäi! Mutta se ei puhunus siitä muillen kur rovastillen sittem mitä se (siis isäntävainaja) puhu hänellen. Ja sitte lakkas, sitte saivat olla.

Pälkäneer rovasti meni kyssyyn sitte ni se sano ettei hän puhu. Niir rovasti sano: "Kylä minä sen tiän että se sua uhkah mutta ei se sullem mittään tehläv voi", sano, että "puhum mullev vaan!" - Se puhu sitte. Ja sem perästä ei mittään ollus sitte.

Omaksivaatijia ja tietäjiä

Hieman toisentyyppinen on tarina, joissa ilmeisesti paholainen vaatii itselleen kastamatonta lasta:

Täälä oli kanttoori Kanninen; sen isä oli Savosta se miäs. Sano että siäl oli semmonej joka ei antanus - se miäs - kastaal lastaan kun synty. Ja se vaimmo sano sitte että täytyy kastaak kun aina tullee semmonej joka sannoo että "se kuuluu minullen!" - Ja här rukkoilee aina. Ja se kastettiin sitte, ja sitte se lakkas käymästä.

Toisessa tarinassa outo olento yrittää viedä paimenpojan karjan:

Yhlessä pain kun semmonev vähänem poika kävi paimenessa, ni siällä oli paljom muutakin karjaa, semmosta tuntematonta. Ja sinnet tuli miäs sitte kanssa, ja se olis kiärtänys sem poijaan karjam mutta ei se poika sentän antanukkan. Ja sano että jos han olis saanus sun karjas kiärtään niin se olis hänen ollu! - Kun se oli nin kauheen kaunista sem miähem karja. Poika sai pittää karjansas sitte.

Myös tietäjistä on Miinalta saatu talteen pari tarinaa.

Loukasten suutari oli lainannur rahhaa isällej ja siäl oli sitte häät; ja ne oli hiukan sitte hutikassa ja se makso siinnä sev velkansas silles suutarilles siälä, joka sel lainannu oli. Ja toinen miäs tulikiv vartoon sitä sinnet tiäv viäreej ja löi kangella niin että se pökerty - ja vei ne rahat! Se meni kanttoorin tyköj ja kanttoori Kauleeni sano että kylä ne takasit tualaan. Ja tuatiin! Se sano että se tua ne lähellekkim mutta älä otas siitä, että tua ommaan kättees sano. Ja se toi! Se sai tuamaan! Ja kirkossa se kävi (tämän asian vuoksi).

Toisen alunperin Miina Elkelän kertoman tietäjätarinan sain talteen Miina Vuorelta:

Konstalta varastettiin Nöskö-niminen hevonen. Konsta meni tietäjiin kysymään neuvoa ja sai tiedon, kenen tallista hevosta piti etsiä. Konsta meni neuvottuun paikkaan ja sai luvan ottaa hevosensa, jos se hirnuisi nimeltä kutsuttaessa. Kuullessaan nimen Nöskö hevonen alkoi hirnua kauheasti. Näin Konsta sai ajaa hevosen takaisin omaan talliinsa.

Miina Elkelä katseli ja kuunteli myös itse luonnon enteitä. Leppälinnun hyi-hyi-laulun kuullessaan hän tapasi lausua: Kukkaas nyk kualee, kun toi kalmanlintu noin laulaa.

Ihmisennahkaiset vaatteet

Sahalahden uskomustarinoista kuuluisin lienee Haapaniemen kartanon ihmisennahkaisista vaatteista kertova tarina, joka kauhistutti palvelusväkeä vielä pitkälle 1900-luvun puolelle:

Kyllähän ne puhuvat, että siälä Haapaniämessä sem pytinkin alla semmonen huanekkin on nin että sinne ei kukkaan pääse! Ne puhuvat, että siäll on ihmisennahkaset vaatteet!

Miina Vuori, joka nuorena tyttönä oli piikana Haapaniemessä, muisti vuonna 1983, miten tarinaa oli edelleen höystetty:

Ihmisennahkaisten vaatteiden sanottiin olevan rauta-arkussa talon umpeen muuratussa kellarissa, johon oli ainoastaan kissanmentävä aukko. Tästä miehet olivat kerran kurillaan panneet kissan sisään. Kissa ei koskaan palannut!

Miina Vuorelta kuulin lisäksi Haapaniemen vasikoiden kummallisesta katoamisesta:

Kerran kartanon nuori karja hävisi tykkänään, sillä joku oli noitunut mullikat maanpeittoon niin, että ne olivat kuin kiviä tai mättäitä hakamaassa. Vasikat katosivat lopullisesti. Vain yhden eläimen mädäntynyt ruho löydettiin myöhemmin.

Miina Vuori muistaa myös, että Haapaniemen friimuurarista eli vapaamuurarista kerrottiin monenlaisia tarinoita. Tämä vuosikymmeniä aiemmin tilaa hallinnut Ruotsin sotaherroihin kuuluva isäntä koettiin vielä 1900-luvun alussa salaperäiseksi ja pelottavaksi hahmoksi. Kerrottiin mm., että paholainen oli ajanut hevosella Haapaniemeen ja pakottanut isäntäväen tanssimaan tainnoksiin asti.

Sukututkimus | Elg | Torppa | Miina | Konsta | Elkeet | Sanasto | Kaarti | Koti

Sarjis | Pin-up | Erilaista | Historia | In English | Yhteys | Etsi | Alku | Koti


www.sci.fi/~karielk/elkets3.htm --- 7.3.1998 --- © Kari Elkelä 1983-97 --- karielk@sci.fi --- HOMEPAGE