Gabriellen FIN

   Pilvet purjehtivat taivaalla, joka oli jo tummumassa auringon lähestyessä taivaanrantaa värjäten läheiset pilvet tummalla punavärillä. Vaikka Fuji-vuoren huiput olivatkin ikuisen lumen peitossa, alempana sen rinteillä oli jo lähestyvän kevään paljastamia, kuivia varpukasveja kasvavia laikkuja. Edellisenä yönä satanut lumipeittokin oli joutunut antamaan periksi päivän lämmössä.
   Näille autioille rinteille ei tullut kukaan, sillä siellä ei ollut mitään minkä takia tulla. Tai todellisuudessa siellä oli, mutta siitä eivät tienneet kuin hyvin harvat. Tiedon väärinkäyttö voisi olla kohtalokasta. Paikassa, jota kukaan tuskin löytäisi vahingossa, oli Salaisen Voiman Lähde. Jos kuolleen ihmisen tuhkan sirotti sen veteen ennen kuin aurinko laski toisen kerran kuoleman jälkeen, tämä palaisi takaisin elämään.

    Illan lähestyessä ilma oli viilentynyt niin, että lähdettä ympäröivät kivet olivat vetäytyneet valkoiseen huurrepeittoon. Gabrielle kumartui niiden yli ja laski Xenan tuhkan sisältävän ruukun lähelle veden pintaa. Gabrielle tunsi silmiensä kostuvan. Viimeinkin hän pääsi palauttamaan Xenan kuolleiden maasta takaisin elävien maailmaan. Hän avasi ruukun kannen ja vilkaisi vielä tuhkaa, joka ennen oli ollut hänen rakastamansa nainen. Nainen oli uhrannut henkensä 40000 sielun vapauttamiseksi. Kohta he olisivat taas yhdessä. Hän kallisti ruukkua, mutta tunsi samassa käden painuvan ruukkua pitävän kätensä päälle. Käsivarressa oli tutuilla kuvioilla kirjottu taistelusuoja.
   He oikaisivat itsensä ja Xena siirsi päättävästi kannen takaisin ruukun päälle
   "Ei, Gabrielle", sanoi Xena hiljaisella ja hellällä äänellä.
   "Mutta Xena..."
   "Ei."
   Gabrielle ei ymmärtänyt mistä oli kysymys. Xenan päätöksissä oli yleensä järkeä vaikka se usein selvisikin vasta jälkeen päin. Oliko tässäkin jotain, jota hän ei ymmärtänyt? Jos oli, niin miksi Xena ei kertonut sitä? Nyt ei ollut enää aikaa millekään ylimääräiselle. Hän ei pitänyt tilanteesta. Hän oli kuolemanväsynyt ja tunsi vihan nousevan sisällään.
   "Xena, aurinko on laskemassa. Minun on saatava sinut äkkiä takaisin elämään." Häntä harmitti kun huomasi, että suuttumus heijastui selvästi hänen äänestään.
   "Ei, jos se merkitsee 40000:n Higuchissa palaneen sielun tuomitsemista kadotukseen."
   "Eivätkö sielut ole jo vapaat?" kysyi Gabrielle ihmetellen ja närkästyneenä siitä, ettei hänelle taas kerran ollut kerrottu kaikkea.
   "He ovat kyllä vapaat Yodoshin otteesta", vastasi Xena, "Akemi ei kuitenkaan ollut halunnut kertoa erästä asiaa minulle pelätessään etten ehkä tulisikaan auttamaan. Se asia oli se, että nuo sielut vapautuisivat lopulliseen rauhaan vasta kun saisivat hyvityksensä. Minun on pysyttävä kuolleena"
   Xenan ääni oli päättäväinen vaikka pehmeni loppua kohti. Gabrielle katsoi soturia syvälle silmiin ja vaistosi tässä syvää syyllisyyttä, mutta myös sellaista myötätuntoa, jota nainen ei tavallisesti ollut näyttänyt. Tämä oli aina pyrkinyt peittämään tunteensa ironiaan tai toimintaan, ja myötätunto oli näkynyt vain teoissa.
   "Minun on saatava rangaistukseni", jatkoi Xena, "ja siksi minun on pysyttävä kuolleena."
   Gabrielle katsoi tätä uskomatta kuulemaansa. Jos nainen pysyisi kuolleena, niin miten he voisivat olla yhdessä? Xena oli kyllä päässyt käymään Tartaroksessa muutamia kertoja, mutta tällä olikin ollut aivan erityinen suhde Haadekseen, koska oli muutaman kerran auttanut tätä jumalaa. Gabrielle uskoi, että Xena voisi kuolleena ehkä järjestää hänetkin käymään sinne joskus luonaan, mutta se ei riittäisi. Hän halusi elää Xenan kanssa joka päivä. Eikö nainen voisi palata elämään ja yrittää sen jälkeen löytää jonkin tavan antaa rauha noille sieluille?
   "Mutta jos minä palauttaisin sinut elämään..", aloitti Gabrielle, mutta Xena keskeytti:    "Nuo sielut olisivat kadotettuja ikuisesti."

   Gabrielle tunsi itsensä kuin petetyksi, sillä Xena aikoi jättää hänet. Aikoi asettaa muut hänen edelleen. Hän tunsi olonsa niin pahaksi ettei voinut katsoa ystäväänsä ja kääntyi poispäin. Olihan hän itsekin aina ollut valmis auttamaan toisia ja vaarantamaan henkensäkin toisten edestä. Takana oli kuitenkin ollut usko siihen, että hän selviäisi ja voisi jatkaa Xenan kanssa. Tai että he kuolisivat yhdessä ja viettäisivät ikuisuuden yhdessä Tartaroksessa. Mutta että hän ei nyt saisikaan olla Xenan kanssa ja nukkua yöllä tämän kainalossa painautuneena turvallista kehoa vasten. Hän oli rakastanut jokaisen aamun heräämistä, sillä oli tiennyt nukkuessaankin mikä olisi ensimmäinen näky. Nyt hänellä ei olisi enää mitään odotettavaa aamuilta. Miksi Xena ei voisi nyt palata elämään ja huolehtia noista sieluista sitten, kun he molemmat olisivat kuolleet? Ne sielut olivat olleet kuolleina jo lähes puoli vuosisataa, ja odottaminen merkitsisi niille vain jatkamista tilassa, johon olivat varmaan jo tottuneet. Mutta hän ei pystyisi olemaan ilman Xenan läheisyyttä.

   "Mutta, Xena..", Gabrielle aloitti kääntyen Xenaan päin, mutta tunsi kuristavan palan nousevan kurkkuunsa ja äänensä pettävän, "mutta se ei... ole oikein". Hänen äänensä ei kestänyt kyynelten tulviessa silmiin. Hän yritti estää niitä, mutta se vain pahensi asiaa ja hän purskahti itkuun. Hänen oli pakko jatkaa kuiskaten: "Minä.. en välitä. Sinä olet kaikki, mikä minulle maailmassa jotain merkitsee."
   Gabrielle näki kuinka soturin ilme pehmeni entisestään.
   "Kyllä kai sinä tiedät, kuinka mielelläni antaisin sinun tehdä sen", sanoi Xena. "Mutta uskoisin löytäneeni syyn meidän yhteisiin matkoihimme; minun oli opittava." Xena katsoi häntä silmiin kuin pakottaen sillä tavalla sanansa tunkeutumaan syvälle hänen sieluunsa. Hän yllättyi soturin silmistä valuvista kyynelvanoista tämän jatkaessa: "Minun oli opittava sinulta. Opittava ymmärtämään mikä on se viimeinen, se hyvä ja oikea teko, mikä minun on tehtävä." Kyynelistä huolimatta ääni oli ollut päättävä, "Minä en voi palata." Mutta nyt Xenallakin oli vaikeuksia puhumisen kanssa ja hän odotti hetken ennen kuin jatkoi kuiskaten: "En voi."

    Gabrielle tunsi voimien katoavan jaloistaan. Hänen päänsä oli niin täynnä ajatuksia ettei niitä saanut enää muutettua sanoiksi. Hän istuutui kivelle katsoen aurinkoa, josta näkyi enää kapea yläreunasirppi vuoren rinteen yläpuolella. Se näytti hänen elämältään, joka tuntui myös olevan vajoamassa pimeyteen. Xena oli selvästi sanonut, ettei voinut palata. Kysymyksessä oli periaate. Vaikka Xenalla olikin aina ollut periaatteita, hän oli joutunut usein pettymään, kun nainen oli tappanut silloinkin kun ei ollut ollut edes taistelussa. Jopa murhannut. Hän muisti, ettei ollut itse pystynyt samaan, vaikka oli muutaman kerran vannonut sen tekevänsä ja oli ollut tikari kädessään vain lyöntiä vaille. Xena oli usein riskeerannut henkensä auttaessaan muita, mutta oli silloin luottanut selviytymistaitoonsa, eikä ollut lähtenyt uhraamaan henkeään toisten edestä. Paitsi hänen kohdallaan. Xena oli ollut valmis kuolemaan hänen puolestaan epäröimättä hetkeäkään ja samoin hänkin Xenan puolesta. Nyt tämä hylkäsi elämänsä sellaisten ihmisten puolesta, jotka olivat jo kuolleita. Vain antaakseen näille rauhan. Ja sanoi oppineensa sen häneltä. Kun hän aikanaan lähti ihailemansa soturin mukaan hän oli halunnut oppia tältä kaiken. Hän oli oppinut kunnioittamaan ja arvostamaan tätä ylitse kaiken eikä olisi uskonut, että tulisi itse toimimaan sankarinsa opettajana. Xenalle eivät koskaan olleet muiden mielipiteet merkinneet paljoa. Soturi oli päättänyt itse mikä oli pahaa ja mikä hyvää ja toiminut sen mukaan.

   Vasta nyt Gabrielle huomasi, kuinka paljon nainen oli muuttunut. He olivat loppujen lopuksi antaneet toisilleen hyvin paljon. Tavatessaan he olivat olleet täysin toistensa vastakohtia. Miten he olivat voineet tulla toimeen keskenään? Jotain siinä oli täytynyt olla. Yllättäen Gabrielle huomasi kuinka paljon hän itsekin oli muuttunut. Hänhän oli nykyään lähes täysi taistelija. Mutta kuinka he ennen sitä, yhteisten matkojensa alussa olivat voineet pysyä yhdessä? Hän kyllä oikeastaan tiesi sen, vaikka sitä oli tullut liian harvoin sanottua. Itselleenkään.
   Hän oli aina kunnioittanut Xenaa. Miksi ei sitten nytkin? Kuinka hän voisi vaatia toista luopumaan periaatteista hänen takiaan? Mikä oikeus hänellä oli pitää kiinni omista tarpeistaan? Jos Xena noudattaisi hänen pyyntöään, nainen hylkäisi sellaista, mitä hän itse oli tälle opettanut. Xena oli juuri nyt osoittanut suurta lujuutta. Kun hän itse taas oli ollut hylkäämässä omat periaatteensa. Hän tiesi kyllä Xenan tunteet itseään kohtaan ja siksi nainen olikin juuri tehnyt yhden elämänsä vaikeimmista päätöksistä. Päätöksen, joka oli suuri kunnianosoitus hänen, entisen runonlausujan opettamille asioille.

   Tämän ymmärrettyään hän tunsi rauhoittuvansa ja vasta nyt alitajunta toi tietoisuuteen sen, että nainen oli koko mietiskelyn ajan istunut hänen vieressään. Hän kääntyi ystäväänsä päin. Nyt saattaisi olla hänen viimeinen mahdollisuutensa sanoa asia, jonka hän oli sanonut monet kerrat aikaisemminkin. Mutta ei ehkä koskaan niin tosissaan kuin hän nyt sen tunsi.
   "Xena, minä rakastan sinua. Kuinka minä pystyn tulemaan toimeen ilman sinua?"
   "Minä tulen aina olemaan sinun kanssasi. Aina."
   Xenan kasvoille tuli pieni hymy. Samanlainen kuin usein heidän keskustellessaan iltanuotiolla. Silloin kun kaikki heidän maailmansa asiat olivat olleet kohdallaan ja he olivat olleet yhdessä. Se tuntui todistavan, että Xena tarkoitti kirjaimellisesti sitä mitä sanoi. Hän kallistui sivulle ystäväänsä vasten ja nojasi päänsä tämän olkapäähän ja poskeen. Hän oli monet kerrat nojannut niihin. Se oli tuntunut turvalliselta silloin kun hänen elämänsä oli vaatinut kyyneliä. Hän yritti painaa tämän hetken tunteen mieleensä niin, että voisi aina tarvittaessa sulkea silmänsä ja hakeutua samaan tunteeseen. Kohta tällaisia hetkiä ei enää olisi.
   He istuivat katsellen auringon sirppiä. Tummissa pilvissä oli juuri sen kohdalla aukko, aivan kuin se olisi ollut vuoren ja pilven puristuksessa. Sirppi lyheni nopeasti, oli hetken kuin pieni hohtava kivi vuoren rinteellä ja sammui sitten. Hohtava kivi, kuin tämä hetki.
   Gabrielle tunsi kuinka tuki hänen vierellään heikkeni ja toisen kehon lämpö hiipui. Hän arvasi rakastamansa naisen jättäneen lopullisesti elävien maailman. Hän katsoi sivulleen, eikä siinä enää ollut ketään. Hän halusi vielä kuulla naisen nimen ja toivoi tämän vielä kuulevan häntä.
   "Xena", hän kuiskasi hyvin hiljaa ja katsoi taivaan pimenemistä.

   Hän ei ollut voinut paluumatkalla nauttia enää siitä, että olisi voinut tehdä matkan lintuna lentäen. Hän oli käyttänyt matkaan monta päivää, mutta ei muistanut siitä juuri mitään eikä edes tiennyt miten oli löytänyt tiensä takaisin laivalle. Hän oli koko matkan muistellut menneitä vuosia Xenan kanssa ja myös lapsuutensa ja nuoruutensa aikaisia vuosia. Hän oli loppujen lopuksi saanut mielessään monet asiat järjestykseen. Ja hän oli päättänyt jatkaa sitä työtä mitä Xena oli tehnyt. Hän ei vielä pystynyt samaan, mutta ymmärrettyään kuinka paljon oli oppinut, hän ei epäillyt etteikö oppisi vielä paljon lisääkin. Hän selviäisi kyllä. Ja kun ei selviäisi hengissä, hän pääsisi Xenan luokse. Hänen ei tarvitsisi pelätä mitään.

    Oli lähes tyyntä ja laiva keinahteli hyvin heikosti. Hän oli tyytyväinen, että oli ehtinyt laivalle ennen illan pimenemistä. Hän katseli auringonlaskun suuntaan, mutta joutui kuvittelemaan auringon, sillä taivas oli heikossa pilvessä. Tällä tavalla hän sai palautettua elävästi mieleensä monen päivän takaisen illan Xenan kanssa. Varsinkin kun tämän tuhka oli nyt hänen käsissään olevassa ruukussa. Nainen todella oli hänen mukanaan niin kuin oli luvannutkin, vaikka ei ollutkaan tarkoittanutkaan tällä tavalla. Hän veisi Xenan tuhkan tämän kotikylään. Mutta nyt ruukku oli vielä hänen yhteytensä naiseen ja hän koki tämän läheisyyden niin voimakkaana että sanoi:
   "Koko sinun elämäsi täyttänyt matkustaminen on tuonut sinut kaukaisimpiin maihin, aivan maailman reunalle."
   Hän hätkähti tuntiessaan kevyen kosketuksen olkapäässään. Mutta yllättäen tuntui aivan luonnolliselta, että se olisi Xena. Hänen kääntyessään tämä jatkoi pehmeällä äänellä hänen lausettaan: "Ja paikkaan, jossa tulen pysymään ikuisesti - sinun sydämeesi."    Gabriellesta tuntui todella kuin jotain hyvää olisi juuri tullut hänen sydämeensä. Hän tunsi sen ulottuvan kasvoihinsakin ja hän hymyili säteillen viereensä tulleelle naiselle. Hänellä oli taas kaikki, mitä elämäänsä tarvitsi. Laskemassa oleva aurinko ei jäisi piiloon. Se nousisi taas huomenna.
   "No niin, mihin sitten mennään?" kysyi Xena.
   "Luulenpa, että meidän pitäisi mennä etelään, Faaraoiden maahan. Olen kuullut että he tarvitsevat chakram-tyttöä", sanoi Gabrielle tarkistaen, että ase oli hänen vyöllään ja että hän osasi ottaa siitä kiinni katsomattakaan siihen. Hän kääntyi hymyillen katsomaan Xenaa ja varmisti, että nainen huomaisi hänen käyttäneen samaa lausetta kuin tämä oli käyttänyt ennen heidän Japanin matkaansa.
   "Minne sinä menetkin", sanoi Xena hiljaisella äänellä, "niin minä olen aina sinun vierelläsi."
   "Arvasin että sanoisit noin", vastasi Gabrielle naurahtaen tyytyväisenä. Xena naurahti myös, laittoi kätensä hänen hartioidensa ympäri ja suuteli hiuksia. He seisoivat katsoen kuinka aurinko pilkahti pilvien raosta juuri laskiessaan. Gabrielle aikoi kertoa Xenalle, mistä auringonlasku tulisi aina muistuttamaan häntä, mutta kun hän käänsi päätään hän huomasi olevansa yksin laivan kannella.

 

Xena was permanently harmed during the production of
this motion picture, although she kept her spirits up.