Tämä tarina sijoittuu jakson Ihan tavallinen päivä (A Day In the Life) jälkeen ja sisältää sen lisäksi muutamia lieviä spoilereita jaksoihin Löytyykö tohtoria? (Is There a Doctor In the House?), Se on kohtalosi (Destiny) ja Hercules-jaksoon Kuolema nukkuu kaksoisvuoteessa (Judgement Day).

"En jaksa enää askeltakaan!" puuskahti Gabrielle vihaisesti rojauttaen repun selästään maahan ja istahtaen kivelle. "Leiriydytään tähän!"
"Gabrielle, ei tällaiseen louhikkoon voi leiriytyä", Xena vastasi. "Sitä paitsi, nämä lohkareet ovat varanneet itseensä auringon lämpöä koko päivän joten täällä ei viilene edes yöksi."
Tyttö riiputti päätään väsyneenä ja pahantuulisena. "Otahan tuosta", sanoi Xena tarjoten vesileiliä. "Maasto helpottuu tuolla vähän matkan päässä ja siellä on varmasti parempia paikkoja. Meillä on hyvää aikaa ennen illan tuloa, joten voimme pitää tässä hetken tauon ennen kuin jatkamme." Tumman soturin ääni oli lempeä ja sovitteleva. "Tiedän, että tämä ottaa voimille mutta yritetään jaksaa vielä vähän matkaa. Kun löydämme hyvän leiripaikan, niin voimme levätä vaikka koko huomisen päivän."

Gabrielle kohotti katseensa. Xena oli yltäpäältä hiessä. Sitä valui pitkin hänen kasvojaan ja raskaat pisarat riippuivat kulmakarvoista. Tuuhea tumma tukka oli liiskaantunut pitkin päätä ja märät suortuvat takertuivat hartioihin. Gabrielle soimasi itseään: "Tuo musta nahkavarustus tällaisella helteellä! Mitä minä oikein ajattelin?" Hän otti leilistä pitkän siemauksen. "Anteeksi. Ei ollut tarkoitus ruveta rähjäämään."
Xena seurasi esimerkkiä ja pani sitten leilin pois. "Tämä helle kiristää hermoja", hän sanoi rauhallisesti.

Kaksi viikkoa aikaisemmin Xena ja Gabrielle olivat lähteneet Laurelista, pienestä kylästä, jota Gareth-niminen jättiläinen oli vainonnut. Xena oli surmannut Garethin ja siten maksanut velkansa edesmenneelle ystävälleen Goljatille, jonka perheen kuolemasta jättiläinen oli ollut vastuussa. Ystävykset olivat suunnanneet itään kohti vuoria kauniin kevään muuttuessa kuumaksi kesäksi. Kuivuus vaivasi maata: ruoho kellastui helteessä ja puiden lehdet nuokkuivat. Ihmiset olivat kaikkialla huolissaan tulevasta sadosta. Peltoja ja kasvimaita yritettiin pitää hengissä kastelulla, mutta sitäkään ei voitu harjoittaa tehokkaasti sillä purojen vesi oli matalalla ja monet kaivot olivat kuivuneet. Helteestä huolimatta Xena oli pitänyt yllä tiukkaa matkatahtia. Maaston muututtua vaikeakulkuisemmaksi oli Argo saanut jäädä hoidettavaksi pieneen kylään matkan varrella ja kaksikko oli jatkanut jalkaisin.

Kahden kukkulan väliin muodostunut karkea louhikko päättyi ja kulkeminen oli taas hieman helpompaa. Jonkin ajan kuluttua Xena ja Gabrielle saapuivat pieneen kukkuloiden takaiseen laaksoon, jonka halki virtasi puro. Puron varrella kasvoi harvaa metsikköä. "Nyt taisi löytyä hyvä leiripaikka", Xena tuumi. Gabriellekin tuntui saavan uusia voimia suunnatessaan kohti varjoa. Laaksossa ei käynyt pienintäkään tuulenvirettä, joka olisi helpottanut hautovaa hellettä, mutta ainakin puut suojasivat auringolta. "Aion sukeltaa puroon vähän vilvoittelemaan", Gabrielle sanoi. "Tuletko sinä?"
"Käyn ensin tiedustelemassa maastoa", Xena vastasi. "Mene sinä vain."

Xena kiersi metsikön ja käveli vähän matkaa puron vartta kulkevaa polkua, joka johti laaksosta edelleen itään kohti vuoria. Tällä harvaanasutulla seudulla ei ihmisiä paljon liikkunut, eikä Xenakaan nähnyt merkkejä kulkijoista. Muutamat polulla näkyvät jäljet olivat vanhoja. Palatessaan leiripaikalle hän kohtasi Gabriellen, joka asteli ruohikolla paljain jaloin, saappaat kädessään, samalla kun ravisteli vettä hiuksistaan. Tyttö näytti huomattavasti virkistyneen. "Vesi on ihanaa", hän sanoi. "Käypä sinäkin uimassa."
Xena alkoi availla rintakilpensä solkia. "Tunnen kyllä olevani kylvyn tarpeessa", hän totesi. Vuorille oli sen verran matkaa että puron vesi oli kadottanut jäisen kirpeytensä mutta se tuntui silti miellyttävän viileältä keskikesän kuumuudessa. Xena ui vähän matkaa vastavirtaan ja kääntyi sitten kellumaan antaen virran tuoda hänet takaisin. Hän hieroi itsensä hienolla hiekalla ja huuhteli sitten ihonsa nauttien puhtaasta tunteesta.

Gabrielle oli laittanut makuusijat kuntoon ja istuskeli puun alla. Xena istuutui hänen viereensä. "Nälättääkö?"
Bardi pudisti päätään. "Ei tähän hätään. Nyt tekee mieli vain lepuuttaa jalkoja." Hän siirtyi Xenan taakse tarttuen tätä hartioista ja veti hänet pitkäkseen siten, että hänen päänsä lepäsi tytön sylissä. Gabrielle alkoi hellin sormin selvitellä ystävänsä märkiä, takkuisia hiuksia.
"Gabrielle!" Xena protestoi. "Minun täytyy tehdä vielä toinen tiedustelukierros."
"Hengähdä nyt sinäkin välillä", Gabrielle vastasi. "Täällä ei ole liikuskellut ketään aikoihin. Ja jos joku tai jokin ilmaantuu yllättäen, niin sinäkin pystyt toimimaan paremmin levänneenä."
Xena rentoutui ja hänen hengityksensä syveni, pian hän oli unessa. Gabrielle nojautui puunrunkoa vasten sulkien silmänsä. Soturin kanssa matkatessaan hän oli oppinut erottamaan epäilyttävät äänet tavanomaisista. Tällä hetkellä ei kuitenkaan kuulunut muuta kuin hyönteisten surinaa ja joitakin laiskoja linnunviserryksiä sekä tasainen, rauhoittava puron solina.

Hän havahtui tulen rätinään ja paistetun kalan tuoksuun. Xena kyykki pienen nuotion ääressä käännellen kahta komeaa ahventa, jotka paistuivat tikkujen päässä liekkien loimussa. "Tulehan maistamaan, nämä alkavat olla kypsiä", nainen sanoi hyväntuulisesti.
"Kuinka kauan olet jo ollut hereillä?" Gabrielle kysyi. Nyt levättyään hän huomasi olevansa nälkäinen.
"Melko hyvän aikaa", Xena vastasi. "Nukkumisesta ei tullut mitään kun vatsasi alkoi kurista." Hän ojensi toisen kalan. "En saanut tällä kertaa taimenta tai ankeriasta, mutta toivottavasti tämä maistuu."
Gabrielle haukkasi ahvenesta ison palan. "Herkullista", hän kehaisi. "Mutta luulin, etteivät kalat liiku tällaisella helteellä."
"Eivät ne liikukaan vaan etsivät suojaisia piilopaikkoja pohjasta", selitti Xena. "Täytyy vain tietää mistä etsiä."
"Taas yksi sinun monia kykyjäsi."

Syötyään ystävykset istuskelivat puun alla sulatellen ateriaansa. "Näiltä seuduilta ei löydy paljon syötävää tämän kuivuuden takia", Gabrielle huomautti. "Eivätkä eväämme riitä loputtomiin."
"Reilun päivän matkan päässä on kylä nimeltä Merkodia", vastasi Xena. "Sieltä voimme hankkia täydennystä."
"Hienoa. Voinkin ostaa varmuuden vuoksi ylimääräisen paistinpannun."
Soturi vilkaisi ystäväänsä. "Sinä et aio antaa minun unohtaa."
Gabrielle hymyili.
"Eikö se riitä, että mottasit minua nenään?"
"Olen edelleen varma, että annoit tahallasi minun osua."
Xenan leikkisä äänensävy muuttui. "Sinä aliarvioit itsesi, Gabrielle, ja yliarvioit minut. En minäkään aina ole täydellisen valppaana, en ollut ainakaan sinä iltana."

Gabriellekin vakavoitui. "Et ole vielä kertonut minne olemme matkalla ja miksi pidämme näin kovaa kiirettä."
Xena näytti vaivautuneelta.
"Onko tällä jotain tekemistä sen kanssa, että olet nukkunut huonosti koko viikon?"
"On", vastasi Xena. "Vaikken ymmärrä sitä itsekään."
"Olen kuullut sinun valittavan unissasi niin kuin näkisit painajaisia", Gabrielle jatkoi.
"Minä olen nähnyt niitä siitä asti kun lähdimme Laurelista ja ne ovat vähän kerrassaan käyneet pahemmiksi."
"Kerro niistä. Millaisia ne ovat?"
Xena mietti hetken. "En oikeastaan muista niistä paljonkaan herättyäni. Lähinnä vain oudon, pimeän paikan ja uhkaavan tunnun. Ja tiedon siitä, että hyvin lähellä pimeässä on jokin. En tiedä, mikä se on, mutta se kammottaa minua."
"Usein juuri tuntematon on kaikkein pelottavinta."
"Gabrielle, en ole koskaan aiemmin nähnyt tällaisia unia! Olen kyllä ennenkin nähnyt painajaisia mutta ne ovat aina olleet muistumia jostain, mitä olen tullut tehneeksi. Ja olen alkanut nähdä näitä unia sitä enemmän mitä kauemmaksi itään olemme kulkeneet. Minusta tuntuu kuin ne ilmoittaisivat jostakin edessä olevasta."
Gabrielle oli ihmeissään. "Mikset ole puhunut minulle mitään?"
"Ajattelin, että uskoisit minun menneen auringosta sekaisin ja ryhtyneen jahtaamaan olemattomia. Ehkä tässä on juuri niin käynytkin."
"Nyt sinä aliarvioit itseäsi", tyttö sanoi tiukasti. "Olemme kulkeneet yhdessä jo kauan ja törmänneet monenlaisiin outoihin asioihin eikä vaistosi ole ikinä pettänyt."
"Toivottavasti se ei petä nytkään", vastasi Xena äänellä, johon sekoittui väsymystä ja levottomuutta. "Nuo äskeiset olivat ainoat rauhalliset torkut lähes kahteen viikkoon."

Xena ja Gabrielle viettivät laaksossa koko seuraavan päivän. Xena huolehti kaikista leiripuuhista, teki tiedustelu- ja metsästysretkiä lähiympäristöön ja ajoi vielä itsensä uuvuksiin rajuilla miekkaharjoituksilla ennen kuin vajosi horteeseen, josta levottomat unet kuitenkin pian hänet uudestaan herättivät. Kireänä ja hermostuneena hän herätti Gabriellen jo hieman ennen auringonnousua alkaen koota varusteita. Bardi oli levännyt kunnolla eikä pannut pahakseen. Päinvastoin, hänkin taittoi taivalta mielellään aamulla kun oli viileämpää.

Päivää myöhemmin Xenaa ja Gabriellea kohtasi yllätys heidän saapuessaan pieneen laaksoon, jossa Merkodian kylä sijaitsi. Kaikkialla muualla, aivan purojen rantoja lukuunottamatta, he olivat nähneet vain auringon kärventämää ruohoa ja kuumuudessa nuokkuvia puita ja pensaita, jotka näyttivät olevan kuolemaisillaan kuivuuteen. Täällä sen sijaan koko laakso hohti vihreänä. Ystävykset katselivat ällistyneinä ympärilleen astellessaan laakson poikki kohti kylää: ruoho oli pitkää ja vihantaa ja ohittaessaan omenapuumetsikön he näkivät oksien notkuvan hedelmien painosta. "En usko tätä!" Gabrielle sai sanotuksi. "Miten tämä voi olla mahdollista? Vettä ei näy muualla kuin tuossa laakson läpi virtaavassa purossa eikä missään ole mitään kastelujärjestelmiä."
"Ehkä täällä on jokin maanalainen vesisuoni lähellä pintaa", tuumi Xena.

He asettuivat kylän majataloon. Paikkaa piti Mariane-niminen kolmen lapsen äiti, joka oli menettänyt miehensä Thessalian sodassa. Gabrielle löysi hänen kanssaan nopeasti yhteistä puheenaihetta. "Eräs ystäväni jäi siellä myös leskeksi", tyttö sanoi hiljaa. "Ja minäkin kävin lähellä kuolemaa. Ilman Xenaa olisin ollut mennyttä."
Mariane vilkaisi tummaa soturia. "Mieheni soturitoveri, joka toi minulle tiedon hänen kaatumisestaan, kertoi myös mitä ystäväsi teki siellä haavoittuneiden hyväksi."
"Hän taisteli yhtä ankarasti kuin muutkin", Gabrielle vastasi. "Hieman eri tavalla vain."
"Mutta paljon arvokkaamman asian puolesta", vanhempi nainen totesi.

Kylän asukkaat olivat ystävällisiä mutta pitivät kuitenkin välimatkaa eivätkä ehdoin tahdoin ryhtyneet puheisiin muukalaisten kanssa. Varautuneisuus ei kuitenkaan vaivannut bardia ja soturiprinsessaa sillä he olivat kokeneet samaa muissakin syrjäisissä kylissä, joihin eksyi harvoin vieraita. "Merkillisen vähän lapsia tässä kylässä", tuumi Gabrielle.
"Näkyyhän täällä äitejä kääröineen", Xena totesi.
"En tarkoittanut sylivauvoja vaan tuollaisia viisi-kuusivuotiaita, joita yleensä kirmaa kylänraitilla vaikka kuinka. Täällä heitä on harvinaisen vähän."
"Hades, olet oikeassa!" manasi soturi. "Olisi pitänyt huomata heti."
Gabrielle oli huolissaan ystävästään. Hermoille käyvät unet olivat saaneet hänet joka ilta lykkäämään nukkumaanmenoa mahdollisimman pitkään ja väsymys alkoi jo näkyä.

Seuraavana päivänä Xena ja Gabrielle lähtivät uteliaina kiertelemään Merkodian ympäristöä saadakseen selville mikä oli saanut tämän laakson kukoistamaan muuten niin karulla seudulla vuorten laidalla. Xena ei taaskaan ollut nukkunut kovin hyvin mutta edellisen päivän lepo ja majatalon maittava ruoka olivat kohentaneet hänen mielialaansa. "Ehkä Demeter on siunannut tämän laakson", Gabrielle tuumi.
"Miksi muka?" ihmetteli Xena. "Tämä on aivan samanlainen laakso kuin kymmenet muut joiden läpi olemme kulkeneet tällä seudulla. Eikä tässä kylässä ja ihmisissäkään näytä olevan mitään erikoista."
"Sinun on vaikea luottaa jumaliin."
"Heillä ei ole tapana antaa mitään ilmaiseksi. Ja olen kokemuksesta huomannut että moniin outoihinkin asioihin on yleensä luonnollinen selitys. Ehkä maa on täällä kuohkeampaa ja jonkin vuorilta virtaavan puron vesi ravitsee tätä laaksoa."
Gabrielle potki saappaallaan tannerta. "Ei tämä ainakaan tunnu sen kummemmalta kuin maaperä muuallakaan."

Laakson itälaidalta ei löytynyt puroja tai lähteitä eikä ystävysten retki paljastanut muutakaan mielenkiintoista. Heidän ohittaessaan viljapellon Xena tarkasteli huojuvia tähkäpäitä kiinteästi ja omenapuumetsikön läpi kuljettaessa hän lopulta sanoi: "Katso noita hedelmiä, Gabrielle. Hyvänäkin vuotena ne ovat tuon kokoisia vasta loppukesästä." Hän haukkasi punaposkisesta omenasta. "Jokseenkin kypsä", hän totesi. "Ja näitkö viljaa? Tähkät olivat jo isoja, kuin hieman ennen tuleentumista."
"Aivan kuin sato kypsyisi täällä kaksi kertaa nopeammin kuin muualla", ihmetteli bardi.
Palatessaan kylään he ohittivat Demeterin, maanviljelyksen jumalattaren, temppelin. Temppeli oli liiankin suurellinen nimitys karkeista kivistä rakennetulle vaatimattomalle pyhätölle. Xena ja Gabrielle vilkaisivat sisään ja ällistyivät nähdessään rakennuksen olevan pimeänä. Pienet öljylamput ja kynttilät, joiden oli määrä valaista paikkaa, olivat palaneet loppuun kauan sitten eikä alttarille oltu aikoihin tuotu uhrilahjoja. Kaikkialle levinnyt paksu tomukerros kertoi, että temppeli oli ollut jo vuosia poissa käytöstä.

Palatessaan majataloon toverukset huomasivat nurkkapöydässä mustaan viittaan pukeutuneen miehen, joka oli juuri lopettelemassa ateriaansa. Miehen nimi oli Cropeus ja hän oli Marianen kertoman mukaan kylän pappi. Xena ja Gabrielle olivat nähneet hänet kylällä aiemminkin mutta heillä ei ollut tätä ennen ollut tilaisuutta jutella miehen kanssa. Xena marssi suoraan pöytään ja aloitti suorasukaiseen tapaansa: "Miten tämä laakso oikein kukoistaa vaikka Demeterin temppeli on ollut ties kuinka kauan hylättynä?"
Cropeuksen kasvoille välkähti aurinkoinen hymy. "Ah, uteliaat muukalaiset!" hän huudahti. Hänen ihonsa oli tummempi kuin muilla seudun asukkailla ja jokin kasvonpiirteissä viittasi itään, kenties Persiaan. Kuitenkin hän puhui virheetöntä kreikkaa. "Eikö koko tämä laakso voisi käydä hänen temppelistään? Miksi Olympoksen väki piittaisi jostain karusta, kivisestä majasta kun tämä kaunis maailma on heidän?"
Xena näytti epäilevältä. Cropeus puhui täysin eri tyyliin kuin muut hänen tuntemansa papit. "Miksi juuri tämä kylä asukkaineen?"
"Miksipä ei?" vastasi pappi hyväntuulisesti. "Nämä ovat rehellisiä ja työteliäitä ihmisiä, jotka uhraavat avokätisesti. Kyllä he ovat onnensa ansainneet." Hän nousi rivakasti. "Suokaa anteeksi mutta minun täytyy lähteä valmistelemaan huomista palvontaseremoniaa", hän sanoi ja marssi musta viitta hulmuten kohti ovea heittäen samalla pari kolikkoa tiskille.

Cropeuksen ikää oli vaikea arvioida. Ensi silmäyksellä hän oli kasvonpiirteitten perusteella näyttänyt noin nelikymmenvuotiaalta mutta jokin tummissa silmissä oli antanut vaikutelman tiedosta ja kokemuksesta, joka ulottui paljon kauemmas. Ja nyt hän harppoi ulos ovesta rivakasti kuin nuorukainen. "Erikoinen mies", totesi Gabrielle Marianelle. "Mistähän hän mahtaa olla kotoisin?"
"Sitä ei tiedä kukaan tässä kylässä", majatalon emäntä vastasi. "Olin nuori tyttö, suunnilleen sinun ikäisesi, hänen saapuessaan tänne. Hän on asunut täällä jo vuosia mutta emme vieläkään voi sanoa todella tuntevamme häntä." Hän kääntyi hämmentämään tulisijan yllä hiljakseen kiehuvaa pataa. "Te olette varmaan nälkäisiä retkenne jäljiltä. Maistuisiko kanakeitto?"

Istuessaan sivupöydässä maukasta keittoa lusikoiden totesi Xena Gabriellelle hiljaisella äänellä: "Se pappi salaa jotain, ja Mariane myös."
"Siltä minustakin tuntuu", bardi vastasi. "Kun tässä jokin aika sitten juttelin hänen kanssaan ja ohimennen ihmettelin miten vähän lapsia täällä on, niin hän vain ohitti koko kysymyksen ja vaihtoi nopeasti puheenaihetta."
"Ja Cropeus puhui kuin mikäkin hovivirkamies", jatkoi Xena. "Kauniita sanoja muttei mitään asiaa."
"Mitä aiot tehdä seuraavaksi?"
"Vaikea sanoa, täällä ei näytä tapahtuvan mitään epätavallista mihin tarttua. Ehkä jotain selviää jos menemme huomenna seuraamaan sitä palvontaseremoniaa, josta oli puhe."

Syötyään ystävykset istuivat iltaa hiljaa jutellen ja katselivat kuinka aurinko katosi vuorten taakse samalla kun tähdet syttyivät tummenevalle taivaalle. Xenalla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä nukkumaan. Oli jo myöhä kun he suuntasivat huoneeseensa, Gabriellen silmät pyrkivät väkisin painumaan kiinni.

Kumea jyrähdys säpsäytti Gabriellen hereille. Noustessaan istumaan vuoteella hän tunnisti kaatosateen kohisevan äänen ja hurjasti leiskuvien salamoiden valossa hän näki Xenan seisovan pienen ikkunan ääressä tuijottaen kiinteästi ulos. Tyttö nousi vuoteesta ja vielä hänen astellessaan pienen huoneen poikki jyrinä ja salamointi vaimenivat. Kun hän pääsi soturin luo ikkunan ääreen oli sadekin jo lakannut. "Se alkoi vain hetkeä ennen kuin heräsit", Xena sanoi. "Olen nähnyt myrskyjen nousevan nopeasti ja taas laantuvan, mutta tämä on luonnotonta. Katso."
Gabrielle katsoi ylöspäin. Taivas oli tähtikirkas ja kuu kumotti lähes täytenä. Ei näkynyt merkkiäkään myrskypilvistä, jotka vain hetki sitten olivat purkaneet raivoaan. Xena ja Gabrielle menivät uteliaina ulos. Ruoho oli märkää ja ilmassa tuntui selvästi tuttu raikas tuoksu, kuten aina ukonilmojen jälkeen. Äkkiä alkoi kylän pohjoislaidalta näkyä soihtujen kajoa ja kuulua vaimeaa puhetta. Pieni joukko ihmisiä asteli pitkin kapeaa polkua ja heidän edellään marssi Cropeus tutussa mustassa viitassaan. Saapuessaan keskusaukiolle kyläläiset sammuttivat soihtunsa ja hajaantuivat koteihinsa. Pian oli taas hiljaista. Soturi ja bardi palasivat hämmentyneinä sisälle.

Seuraavana päivänä Mariane tai kukaan muukaan kyläläisistä, joiden kanssa Xena ja Gabrielle juttelivat, ei sanallakaan maininnut mitään edellisestä yöstä. Kaikki olivat kuin mitään ei olisi tapahtunut. "Cropeus mainitsi jostain palvontaseremoniasta, jonka pitäisi olla tänään", Xena sanoi kyläsepälle, joka oli takonut Argolle pari uutta valjassolkea.
"Sitä on kuulemma pitänyt siirtää", vastasi seppä. "Aika ei ole suotuisa."
"Miten niin?" ihmetteli Xena.
Iso mies kohautti olkapäitään. "Niin Cropeus vain sanoi ja käski kertoa muillekin. En minä tiedä jumalten asioita niin kuin hän."
Xena maksoi ja lähti harmissaan.

Gabrielle ei ollut Merkodian pienellä torilla saanut yhtään parempia vastauksia omiin kysymyksiinsä. Ostettuaan hiukan eväitä päivän retkeä varten hän tapasi Xenan polulla, jota pitkin pappi Cropeus oli johdattanut pientä kyläläisten joukkoa edellisenä yönä. Bardi alkoi todella pelätä Xenan puolesta. Soturi ei ollut nukkunut silmällistäkään oudon myrskyn jälkeen ja pitkän univelan merkit näkyivät entistä selvemmin. Hänen liikkeistään oli kadonnut osa normaalista reippaudesta ja tavanomaisen väsymyksen lisäksi kasvoilta kuvastui myös jatkuvien painajaisunien aiheuttama levottomuus. Tummat silmänaluset korostivat vainottua katsetta.

Pohjoiseen vievä polku kulki kylän hautausmaan läpi. Merkodialaiset hautasivat vainajansa, sillä tällä karulla seudulla ei riittänyt puuta tuhlattavaksi rovioihin. Hautausmaa näytti yhtä hoitamattomalta kuin Demeterin pyhättökin. Viimeisiä leposijoja peittävistä kivikeoista tunki ruohoa ja monet niistä olivat hajonneet. Kaikki haudat näyttivät vanhoilta, uusimmatkin vuosien takaisilta. "He ovat alkaneet haudata jonnekin muualle", Gabrielle totesi.
"Mutta minne ja ennen kaikkea miksi?" kummasteli Xena. "Täälläkin olisi tilaa riittämiin."

Hautausmaan jälkeen ystävysten seuraava tutkimuskohde oli jonkin matkan päässä häämöttävä oliivilehto. Paikassa ei ollut muuta epätavallista kuin sama mikä koski koko laaksoa: kuivuuden kirouksesta ei ollut tietoakaan ja runsas oliivisato näytti lähes valmiilta poimittavaksi jo paljon ennen normaalia korjuuaikaa. Lehto sijaitsi lähellä laakson pohjoislaitaa ja astuessaan puiden välistä takaisin aukealle huomasi Xena läheisen kukkulan rinteessä pienen luolansuun. Luola osoittautui lähemmin tarkasteltuna vain onkaloksi, joka ulottui lyhyen matkaa kivisen kukkulan sisään ja kaventui sitten pelkäksi halkeamaksi. Maa sen edessä näytti kuitenkin tallatulta ja tuoreet tulisijan jäänteet kertoivat että paikalla oli äskettäin oleskeltu. "Tuo ei ole ollut mikään matkamiehen nuotio", tuumi Gabrielle katsellen isoa hiillosta. "Tässä on poltettu melkoista roviota."
"Ja täällä on ollut jotain tökittynä maahan pystyyn", Xena sanoi tutkien jälkiä. "Kenties soihtuja, niitä heillä ainakin oli yöllä mukanaan."
"Uskot, että kyläläiset olivat täällä viime yönä?"
"Olen siitä varma. Se Cropeuksen mainitsema palvontaseremonia pidettiin täällä ja sillä on myös jotain tekemistä sen oudon myrskyn kanssa."

Xenan päätelmät vaikuttivat paikkansapitäviltä, sillä lähiseudulta ei löytynyt muita yhtä tuoreita merkkejä ihmisten liikkumisesta. Palatessaan toista reittiä takaisin kylään Xena ja Gabrielle miettivät näkemäänsä. "He ovat saaneet jonkun jumalan antamaan heille sadetta tarvitessaan", bardi sanoi. "Mitä pahaa siinä on?"
"Kyse ei ole pelkästään sateesta", vastasi Xena. "Viimeöisen myrskyn tapaiset kuurot lyövät viljan lakoon eikä maa ehdi imeä riittävän nopeasti, joten vesi menee hukkaan valuessaan puroon. Hyvän sadon saamiseksi tarvitaan tasaisia sateita säännöllisin väliajoin." Hän hymyili Gabriellen hämmästyneelle ilmeelle. "Unohdit, että vartuin tällaisessa kylässä. Säät ja sato olivat tärkeimmät puheenaiheet."
"Pitäisi muistaa, ettet ole aina ollut soturi", tyttö sanoi naurahtaen.
"Eivätkä parhaatkaan säät nopeuta kasvua sillä tavoin kuin täällä", Xena jatkoi. "Ja kuten aiemmin sanoin, ei jumalilla ole tapana antaa mitään ilmaiseksi. Mitähän nämä ihmiset joutuvat maksamaan?"

Oli miltei keskiyö, kun ihmisiä alkoi kokoontua Merkodian pienelle keskusaukiolle. Joukko oli isompi kuin edellisenä yönä, mutta sen aikomukset olivat mitä ilmeisimmin samat. Ihmisillä oli mukanaan soihtuja ja keihäitä ja he kerääntyivät Cropeuksen ympärille. Mustaviittainen pappi johdatti joukon samalle polulle kuin edellisenäkin yönä. Hän kantoi sylissään jotain raskasta esinettä mutta hämärässä oli kauempaa mahdotonta nähdä, mikä se oli.

Xena ja Gabrielle tarkkailivat tilannetta suojaisesta paikasta kahden talon väliseltä kapealta kujalta. He olivat menneet illalla huoneeseensa ja sammuttaneet kynttilän, kuten tavallisesti nukkumaan mennessä, mutta olivatkin sitten livahtaneet kenenkään huomaamatta ulos ja asettuneet sopiviin tarkkailuasemiin odottamaan, josko edellisöinen toistuisi. Annettuaan hiukan etumatkaa he seurasivat kyläläisiä turvallisen matkan päästä vanhan hautausmaan poikki ja kätkeytyivät oliivilehtoon, josta oli hyvä seurata mitä vähän matkan päässä pienen luolan edustalla tapahtui.

Suuri nuotio paloi samalla paikalla kuin edellisenäkin yönä ja kyläläiset seisoivat maahan iskettyjen soihtujen ja keihäiden muodostaman kehän sisällä kaikuvasti laulaen. Oikeastaan kyse ei ollut laulusta vaan oudosta litaniasta, jota he toistivat kerran toisensa perään. Xena ja Gabrielle erottivat sanat: "Ph'nglui mglw' nafh Cthulhu R'lyeh wgah' nagl fhtagn".
"Mitä tuo oikein on?" Gabrielle ihmetteli. "En ole koskaan kuullut tuollaista kieltä."
"Minä olen kerran", vastasi Xena hiljaa. Bardi tunsi hänen värähtävän.
He tarkkailivat joukkoa, joka näytti kiihottavan itseään hurmokseen toistamalla outoa mantraansa. Cropeus astui sivummalta soihtujen valoon nostaen kantamansa esineen läheiselle kivelle. Liekkien valo paljasti sen kammottavaksi patsaaksi, jonka esittämä olento saattoi kummitella vain mielipuolten painajaisissa. Pappi kääntyi kohottaen kätensä ja kyläläiset hiljenivät. Hän alkoi puhua. Sanat eivät kantaneet oliivilehtoon saakka, mutta seremonian kulku kävi silti täysin selväksi kun yksi osanottajista talutti paikalle vasikan. Cropeus veti viittansa alta tikarin ja väkijoukko aloitti jälleen messuamisensa: "Ph'nglui mglw' nafh Cthulhu R'lyeh wgah' nagl fhtagn!"
"Häivytään täältä!" Xena sanoi käheästi.

Oli vielä pimeää kun Gabrielle avasi ihmeissään silmänsä. He eivät olleet jääneet seuraamaan oudon uhrausseremonian veristä huipennusta, vaan olivat palanneet majataloon. Xena oli viimein antanut periksi väsymykselle ja oikaissut pitkäkseen nukahtaen nopeasti. Gabrielle oli seurannut esimerkkiä. Jokin oli kuitenkin herättänyt bardin ja kun tukahtunut ääni toistui, hän tajusi mitä se oli. Xena itki hiljaa unissaan. Gabrielle sytytti kynttilän ja asteli hiljaa Xenan vuoteen ääreen. Nyt olisi oltava tarkkana; saattaisi käydä pahasti, jos hän äkkiä hätkäyttäisi soturin hereille painajaisistaan. Tyttö kumartui varovasti Xenan puoleen. "Ei mitään hätää", hän kuiskasi. "Se on vain pahaa unta. Ei ole mitään pelättävää, minä olen tässä."
Xena sävähti ja avasi silmänsä. Hetken hänen katseensa harhaili ympäri kattoa kunnes hän tunnisti ystävänsä ja tajusi missä oli. "Gabrielle..."
"Rauhallisesti", tyttö sanoi hiljaa. "Näit painajaista."
"Ja pahaa sellaista", soturi vastasi pyyhkien kyyneleitä poskiltaan. Hän nousi istumaan vuoteen laidalle.
"Johtuuko se tuosta seremoniasta?" tiedusteli Gabrielle varovasti. "Sanoit, että olet kuullut tuota laulua, tai mitä lieneekään, kerran aiemminkin."
"Niin olen ja sain painajaisia silloinkin."

Gabrielle istuutui Xenan viereen ja kietoi käsivartensa hänen hartioidensa ympäri. "Mistä on kyse?" hän kysyi. "Nämä ihmiset eivät selvästikään palvo meidän jumaliamme."
"He palvovat Cthulhua, jumalaa jonka uskotaan olevan titaanejakin vanhempi", vastasi Xena kun oli saanut koottua itseään. "Kerrotaan, että Cthulhu ja muut vanhat jumalat kuten Yog- Sothoth, Nyarlathotep ja Tsathoggua hallitsivat maailmaa joskus ammoisina aikoina." Hän kangerteli hieman outojen nimien kanssa.
"En ole koskaan kuullut heistä mitään."
"Hyvin harva on", Xena jatkoi. "Heistä ei ole paljon kirjoituksia ja heidän kulttinsa on pieni ja hajanainen. Sen jäsenet eivät uskalla puhua, koska pelkäävät kostoa, mutta kaikenlaisia huhuja kuulee aina toisinaan. Cthulhun palvonta on lähes fanaattista ja monet kultin jäsenistä tulevat hulluiksi. Uskotaan, että Cthulhu pystyy vaikuttamaan palvojiensa uniin. Minä epäilen, että he käyttävät jotain huumaavia yrttejä, jotka ajan mittaan vievät järjen."
"Miten sinä heihin törmäsit?" kysyi Gabrielle uteliaana.
"Pelkäsinkin, että kysyisit tuota."

Xena nojautui vuoteella mukavampaan asentoon ja aloitti: "Olenhan kertonut, miten harjoitin aikoinani hiukan merirosvousta?"
Gabrielle nyökkäsi. "Silloin kun kohtasit Caesarin."
"Tämä tapahtui jo ennen sitä. Olin miesteni kanssa juuri saanut haltuuni laivan ja kukaan meistä ei ollut kovin kokenut purjehtija. Pysyttelimme siis rannikon tuntumassa ja ryöstelimme pieniä kauppalaivoja. Kerran kuitenkin puhkesi myrsky ja ajauduimme kauas avomerelle. Myrskyn laannuttua totesimme olevamme eksyksissä keskellä aavaa ja purjehdimme vain minne tuuli vei kunnes saimme näkyviin maata."
"Minne te sitten jouduitte?"
"Joonian vesille miltei Miletoksen edustalle. Seilasimme pohjoiseen etsien paikkaa, josta voisimme hankkia ruokaa ja vettä paluumatkaa varten. Silloin oli samanlainen kuuma kesä kuin nytkin ja rannikon kalastajakylissä nähtiin lähes nälkää heikkojen saaliiden vuoksi. Yksi kylä oli kuitenkin erilainen."
"Niin kuin tämä kylä?"
"Vähän samaan tapaan. Ahdingosta ei ollut tietoakaan kun veneet palasivat mereltä niin täynnä kalaa, että niiden olisi kaiken järjen mukaan pitänyt upota. Olimme tietysti ihmeissämme mutta emme kuitenkaan vaivanneet asialla päätämme kovin ankarasti. Halusimme välillä kovaa maata jalkojemme alle ja kyläläiset ottivat meidät varsin suopeasti vastaan. Päätimme jäädä muutamaksi päiväksi lepäämään ja korjaamaan laivaa."

Xenan kasvojenilme muuttui synkemmäksi. Gabrielle hillitsi uteliaisuutensa antaen soturin jatkaa. Nyt ei ollut häiritsevien kysymysten aika.
"Eräänä yönä helle ei antanut minun nukkua joten lähdin kävelylle rannalle toivoen, että mereltä puhaltava tuuli hieman viilentäisi. Oli kaunis yö, vähän pilvinen mutta kuitenkin valoisa. Kuu oli täysi. Näin ensiksi soihtujen kajon ja kun menin lähemmäksi kuulin ihmisten messuavan samalla tavoin. Kyläläiset olivat kokoontuneet rannalle seremoniaan, joka oli hyvin samanlainen kuin tämäniltainen. Ainoa ero oli siinä, että uhriksi ei tuotu vasikkaa vaan lapsi, noin viisivuotias pikkutyttö."
Gabrielle haukkoi kauhuissaan henkeä. Xena jatkoi: "Seurasin rantakallion takaa miten tyttö sidottiin ja pappi alkoi lukea jotain outoa loitsua. Sitten näin sen nousevan merestä."
"Minkä?" Gabrielle ei voinut olla kysymättä.
"En tiedä mikä se oli", vastasi Xena. "Aluksi nousi outo tuuli, joka sammutti osan soihduista, joten en nähnyt sitä kunnolla. Se ei kuitenkaan muistuttanut mitään tuntemaani eläintä ja kun se ryömi rantahiekalle, ei sillä näyttänyt olevan edes selkeää muotoa." Soturin ääni vapisi. "Olen nähnyt elämäni aikana kaikenlaisia kauheuksia ja eräitä pahimmista olen itse tehnyt, mutta mikään ei ole kammottanut minua niin kuin se mitä sinä yönä tapahtui. Katselin miten se olento ryömi kohti pikkutyttöä, joka alkoi kirkua, enkä enää kestänyt." Xena painoi päänsä. "Juoksin pakoon."

Gabrielle ei sanonut mitään, piteli vain ystäväänsä sylissään. "En ole halunnut muistella koko tapausta mutta tämäniltainen toi sen kaiken uudestaan mieleen", Xena sanoi. "Unessani juoksen pimeää rantaa ja kuulen korvissani pikkutytön kirkunan kunnes se yhtäkkiä katkeaa kuin veitsellä leikaten." Samassa soturi tarrasi Gabriellea käsivarresta niin rajusti, että tämä älähti kivusta. "Ensi yönä on täysikuu!"
"Uskotko, että täälläkin uhrataan ihmisiä?" bardi kysyi.
"Se selittäisi miksi täällä on niin vähän lapsia." Xena harppasi ylös vuoteesta, mutta Gabrielle pysäytti hänet. "Xena, seremoniat ovat tältä yöltä ohi ja kyläläiset nukkuvat. Emme voi tehdä mitään, ellemme kisko ihmisiä vuoteistaan."
Xenan ilme kertoi, että juuri sen hän oli valmis tekemään. Bardi tyynnytteli ystäväänsä: "Jos jotain tapahtuu, se tapahtuu aikaisintaan huomisiltana. Meillä on hyvää aikaa ottaa asioista selvää ja suunnitella siirtomme. Nyt on parasta levätä."
"En usko, että pystyn nukkumaan", Xena sanoi.
"Yritä kuitenkin", vastasi Gabrielle. "Ja muista, ettet ole yksin. Minä en aio jättää sinua."

Xena vetäytyi seinustalle ja Gabrielle oikaisi hänen viereensä. Hän painautui soturin kylkeä vasten ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. "Lepää nyt, Xena", hän kuiskasi hellästi. "Kauniita unia."

Aurinko oli jo korkealla kun Xena ja Gabrielle viimein heräsivät. "Miten sait nukuttua?" bardi kysyi ensi töikseen.
"Hienosti", Xena vastasi. "Ei tietoakaan pahoista unista." Hän halasi ystäväänsä pitkään ja lujasti. "Kiitos."

Mariane toivotti hyvät huomenet ja tarjoili aamiaista. Hän ei sanallakaan maininnut edellisen yön tapahtumista vaikka Xena ja Gabrielle olivat nähneet hänetkin Cthulhun palvojien joukossa. Liikuskellessaan kylällä ja kysellessään kautta rantain Cropeuksen pitämistä palvontamenoista saivat ystävykset vain ympäripyöreitä vastauksia. Kukaan Merkodian asukkaista ei tuntunut olevan halukas myöntämään palvovansa Cthulhua. "Eiköhän jätetä tämä kiertely ja kaartelu, ja mennä suoraan asiaan", tokaisi Xena turhautuneena.

Iltapäivällä, kun Cropeus saapui syömään päivällistään majataloon, olivat Xena ja Gabrielle odottamassa. "Saammeko liittyä seuraan?" kysyi Gabrielle ystävällisesti.
"Ilomielin", vastasi pappi hymyillen. "Ruoka maistuu paremmalta seurassa, ja varsinkin jos seura on vielä noin viehättävää."
Ateria sujui leppoisasti jutustellen. Gabrielle kyseli kylästä ja sen historiasta Cropeuksen kertoillessa pieniä tarinoita, joita hänellä tuntui riittävän. Ollakseen muualta tullut hän tiesi yllättävän paljon kylänväen sukutaustoista. Herkullinen ateria läheni loppuaan ja pappi nojautui penkillä hieman taaksepäin mutustellen nautinnollisesti mehukasta, vastapoimittua omenaa. Xena päätti, että nyt oli oikea aika. "Tämä kylä todellakin kukoistaa", hän sanoi rentoon rupattelusävyyn. "Ilmeisesti Suuri Cthulhu on ollut tyytyväinen uhreihin."
Cropeus oli pudota penkiltä ja hymy katosi hänen kasvoiltaan. Xena jatkoi: "Vasikka on jo todella arvokas uhri. Ihmettelemme vain, mitä teillä on vielä tarjota täydenkuun seremoniassa."
Papin kasvoista näki, että Xenan umpimähkäinen heitto oli osunut oikeaan. Mies vilkaisi syrjäsilmällä Marianea, joka puuhaili ruokien kanssa kiinnittämättä huomiota asiakkaidensa keskusteluun, ja nojautui raivoissaan kohti Xenaa ja Gabriellea. "Älkää sekaantuko tähän!"
"Olemme jo sekaantuneet", Gabrielle vastasi. "Emmekä aio seurata sivusta, jos hankitte vaurautenne omien lastenne hengillä."
"Te ette voi estää Suuren Cthulhun tahtoa toteutumasta", vastasi pappi ja harppasi ylös musta viitta hulmahtaen.
"Sehän nähdään", sanoi Xena ulos marssivan miehen selälle.

Illansuussa väki alkoi jälleen kokoontua soihtuineen ja keihäineen. Xena ja Gabrielle tarkkailivat tilannetta sivusta valmiina puuttumaan tapahtumiin, jos heidän epäilyksensä kävisivät toteen. Cropeus asettui jälleen kulkueen johtoon mutta, toisin kuin edellisenä iltana, ei lähtenytkään johtamaan sitä uhripaikalle vievälle polulle, vaan kylän läpi Marianen majatalolle. Osa ihmisistä käveli kuin transsissa hymisten: "Ph'nglui mglw' nafh Cthulhu R'lyeh wgah' nagl fhtagn!" Nopeasti selvisi, mistä on kyse, kun pappi asteli majatalon ovesta sisään ja hetken kuluttua palasi taluttaen viisivuotiasta Nicolasta, Marianen keskimmäistä poikaa. Majatalonemäntä yritti estellä mutta Cropeus sysäsi itkevän naisen tylysti sivuun.

Xena ja Gabrielle pystyivät kahdestaan liikkumaan nopeammin kuin hitaasti etenevät kyläläiset, joten he pääsivät vaivattomasti kiertämään edelle ja vastaanottamaan heidät uhripaikalle johtavan polun alkupäässä. "Tämä ei kuulu teille", sanoi Cropeus. "Astukaa sivuun ja antakaa meidän tehdä se mitä kuuluu."
"Puhu sinä heille, Gabrielle", Xena sanoi inhoten. "Minä en pysty."
"Ajatelkaa nyt hieman", Gabrielle aloitti. "Vaikka jumalanne antaisi teille mitä tahansa, niin eikö tuo ole liian kova hinta? Ei voi olla oikein, että joudutte luopumaan lapsistanne viljasadon vuoksi."
Ainoa vastaus, jonka hän sai oli joidenkin kyläläisten hymisemä litania: "Ph'nglui mglw' nafh Cthulhu R'lyeh wgah' nagl fhtagn!"
"Ja jollette piittaa mistään muusta, niin ajatelkaa lapsianne", tyttö jatkoi. "Luuletteko, että he pystyvät nauttimaan uudesta sadosta, jos se on lannoitettu heidän veljiensä ja siskojensa verellä?"
Hänen vetoomuksensa kaikuivat kuuroille korville. "Väistykää, hullut!" Cropeus komensi. "Tänä yönä Shoggoth tulee hakemaan uhria herralleen!"
Xena laski miekkansa hänen kaulalleen. "Ehkäpä sinä haluat olla se uhri", hän sanoi hiljaa. "Päästä poika."
Pappi totteli vastahakoisesti ja pikku Nicolas otti muutaman askeleen etsien katseellaan äitiään. Gabrielle kyykistyi hymyillen. "Tule tänne, pikkuinen", hän sanoi. "Mennään äitisi luo." Lapsi alkoi astella kohti tyttöä.

Samassa yksi kyläläisistä näytti kuin heräävän horroksesta. "Iä! Cthulhu fhtagn!" hän huusi singoten pitelemänsä keihään kohti pikkupoikaa.
"EI!" parkaisi Mariane. Hän oli tunkeutunut väkijoukon lävitse ja syöksähti nyt kohti Nicolasta. Keihäs iskeytyi hänen selkäänsä iljettävästi rusahtaen.
Raivo kuohahti Xenan sisällä. Nopealla aliolanheitolla matkaan lähetetty chakram viilsi keihään heittäneeltä mieheltä kurkun auki, kimposi läheisen talon seinästä katkoen useita keihäitä ja palasi toisen seinän kautta omistajansa käteen. "Jos jumalanne todella haluaa verta, niin tulkaa tänne!" hän sanoi. "Järjestän sitä niin paljon, että hän tukehtuu siihen!"
Cropeus ja kyläläiset perääntyivät ja poistuivat vieden toverinsa ruumiin mukanaan. Xena polvistui Marianen viereen.

Keihään lävistämä nainen teki kuolemaa. "He veivät Nicolaksen, koska uskoivat minun kertoneen teille kultista", hän sanoi hiljaa. "Nyt he hakevat jonkun toisen lapsen."
"Rauhallisesti", Xena sanoi kääntäessään kuolevaa mukavampaan asentoon. "Älä yritä puhua."
Mariane tarrasi hänen käsivarteensa. "Pysäytä heidät, Xena! Lupaa, ettei yhdenkään äidin tarvitse enää menettää lastaan." Hän alkoi yskiä verta. "Lupaa se, lasten takia."
Xena piteli häntä kädestä. "Minä lupaan", hän sanoi hiljaa. "Minä teen sen tai kuolen yrittäessäni."
"Kiitos", Mariane kuiskasi sulkien silmänsä. Hän puristi heikosti Xenan kättä ennen kuin voima katosi sormista lopullisesti. Soturi painoi päänsä hetkeksi ja nousi sitten kiskoen keihään irti. Hän nosti ruumiin käsivarsilleen. "Mitä me nyt teemme?" kysyi Gabrielle silmät kyynelissä.
"Hautaamme hänet", Xena vastasi kylmällä äänellä. "Mutta ei hautausmaalle. En halua hyvän ihmisen lepäävän tässä seurassa!"

He hautasivat Marianen kukkulanrinteelle paikkaan, josta avautui kaunis näköala laskevan auringon kultaamaan laaksoon. Matalat, alakuloiset soinnut saattelivat hänet viimeiselle matkalleen Xenan seistessä pienen kivikummun ääressä hiljaa laulaen. Tuon saman laulun Gabrielle oli viimeksi kuullut, kun Hercules oli haudannut vaimonsa Serenan. Xenan vaiettua ystävykset seisoivat hetken puhumattomina. Aurinko painui vuorenhuippujen taakse ja alhaalla laaksossa alkoi hämärtää. Rovio syttyi palvontapaikalla oliivilehdon takana. Xena nyhjäisi Gabriellea käsivarresta. "Mennään."

Täysikuu oli kohonnut korkealle. Lähes kaikki merkodialaiset olivat kerääntyneet palvontapaikalle pienen luolan eteen heiluttamaan soihtuja ja messuamaan: "Ph'nglui mglw' nafh Cthulhu R'lyeh wgah' nagl fhtagn!" Kaksi miestä vartioi noin nelivuotiasta poikaa, jonka kädet oli sidottu selän taakse, samalla kun Cropeus kaivoi mustan viittansa alta hopeaupotuksin koristellun tikarin ja vanhan, hauraan näköisen kirjakäärön. Hän laski ne läheiselle kivelle rujon jumalankuvan eteen. Xena ja Gabrielle tunkeutuivat väkijoukon läpi. Bardi suuntasi suoraan kohti uhriksi tarkoitettua pikkupoikaa ja häntä vahtivia miehiä. Miehet yrittivät pysäyttää tytön, mutta hän sivalsi heiltä nopeasti sauvallaan jalat alta ja vapautti pojan siteistään.
"Kuinka te julkeatte tulla häiritsemään pyhää seremoniaa?" Cropeus huusi raivoissaan.
"Nämä seremoniat päättyvät tähän, lastenmurhaaja!" vastasi Xena potkaisten iljettävän patsaan alas kiveltä ja särkien sen palasiksi. Gabrielle kääntyi kohti ihmisjoukkoa poika sylissään. "Älkää tehkö tätä", hän sanoi vetoavasti. "Ei mikään ole sen arvoista, että tällainen viaton elämä kannattaisi uhrata."

Yhtäkkiä Cropeus sieppasi tikarin kiveltä ja syöksähti kohti lasta ja Gabriellea. Xena oli kuitenkin nopeampi. Hän harppasi mustaviittaisen papin eteen ja survaisi miekkansa tämän vatsaan. Mies putosi polvilleen. "Y'ai'ng'ngah, Yog-Sothoth", hän aloitti lyyhistyessään kasaan. "H'ee-L'geb, F'ai Throdog, Uaaah" Viimeiset sanat olivat pelkkä huokaus. Soturi ja bardi kääntyivät kohti Merkodian asukkaita valmiina toimimaan, mitä sitten tapahtuisikin. Kyläläisten silmät levisivät ja kasvoille kohosi järkyttyneitä ilmeitä. Kesti hetken, ennen kuin ystävykset huomasivat pelokkaiden ihmisten katsovan heidän ohitseen, ja he kääntyivät.

Luolan pienestä suuaukosta hohti outo kellertävä valonkajo, jota vasten he näkivät tumman hahmon hitaasti lähestyvän. Hahmoa seurasi toinen samanlainen ja vielä kaksi muuta. Ensi silmäyksellä oudot olennot vaikuttivat ihmisiltä, mutta ne liikkuivat jäykästi, hieman kyyryssä, ja niiden piirteet olivat jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla vääristyneet. Niitä purkautui luolan suuaukosta lisää ja ne lähestyivät Xenaa ja Gabriellea. Kuvottava mädän löyhkä täytti ilman. "Mitä nuo ovat?" bardi kysyi kauhuissaan.
"En tiedä, mutta niiden aikomuksista ei liene epäselvyyttä", tokaisi Xena ja potkaisi yhtä olioista lennättäen sen rajusti vasten kalliota. Samalla hän sivalsi miekallaan toiselta pään hartioilta todeten järkytyksekseen olennon edelleen jatkavan etenemistään. Gabriellen sauvaniskuilla ei näyttänyt olevan mitään vaikutusta kahteen muuhun olentoon.

Väistettyään lähintä, päätöntä olentoa, Xena kääntyi kohtaamaan seuraavaa. Sen piirteissä oli jotain tuttua ja pian Xena tunnistikin sen samaksi mieheksi, jonka oli aiemmin illalla surmannut chakramillaan. Niskanikamat kiiltelivät valkeina ammottavan kurkkuhaavan pohjalla. Lasten ja vasikoiden lisäksi merkodialaiset uhrasivat jumalalleen myös vainajansa ja nyt jokin outo voima oli palauttanut heidät takaisin maan päälle kammottavalla tavalla muuttuneina. Nuo oudot olennot, joita ei voinut enää sanoa ihmisiksi, liikkuivat hitaasti mutta niitä oli paljon, eivätkä aseet tuntuneet niihin tehoavan. "Iske täysillä, nämä ovat jo kuolleita!" Xena sanoi Gabriellelle samalla, kun hakkasi yhtä olennoista kappaleiksi. Luonnoton elämä ei tuntunut siitä kuitenkaan kaikkoavan, sillä palaset kiemurtelivat edelleen maassa.

Elävät kuolleet eivät kuitenkaan olleet ainoa kauhu, jonka pappi Cropeus oli viime sanoillaan ties mistä kutsunut. Luolasta kajastava outo hehku voimistui ja sitten uusi, muita suurempi hahmo täytti suuaukon. Valtava harmaankelmeä olento ryömi tai paremminkin valui ulos. Iljettävä, hyytelömäinen massa eteni hitaasti mutta varmasti kohti epätoivoiseen taisteluun juuttuneita ystävyksiä. Xena tunsi verensä jäätyvän, samanlaisen olennon hän oli nähnyt syrjäisellä rannalla kauan sitten.

Gabrielle jakeli sauvallaan iskuja, jotka olisivat rampauttaneet tai tappaneet normaalin ihmisen, mutta onnistui silti vain suurin ponnistuksin pitämään kaameat epäkuolleet loitolla. Varmin keino hidastaa niiden etenemistä näytti olevan jalkojen murskaaminen. Vanha, hauraan näköinen kirjakäärö lojui yhä kivellä vähän matkan päässä Cropeuksen ruumiista. Pelon siivittämän oivalluksen välähtäessä bardin mieleen, tämä harppasi hurjasti eteenpäin ja iski sauvansa maahan sinkauttaen itsensä jalat edellä suoraan päin kahta vainajaa, jotka kaatuivat raskaasti maahan. Tyttö kiiruhti kohti kirjakääröä ja näki kauhukseen, miten jo kuollut pappi alkoi hitaasti nousta jaloilleen. Gabrielle ei halunnut juuttua taisteluun tuon aikaisemmin Cropeuksena tunnetun olennon kanssa, joten hän pani kaiken vauhtinsa ja voimansa yhteen hirvittävään iskuun. Se lennätti mustaviittaisen kävelevän ruumiin suoraan hitaasti eteenpäin valuvaan harmaaseen limaan, joka nopeasti sen myös nielaisi.

Xenan miekka ja chakram tekivät tuhojaan elävien vainajien joukossa ja osa niistä oli myös kokenut saman kohtalon kuin Cropeuskin. Niillä oli kuitenkin lukumääräinen ylivoima ja ne olivat väsymättömiä toisin kuin soturi, jolta oli muutenkin jäänyt lepo vähiin kuluneiden päivien aikana. Hän näki ystävänsä tarttuvan vanhaan kirjakääröön ja vetäytyvän vähän matkan päähän luonnottomista olennoista. "Mitä sitten aiotkin, tee se äkkiä!" Xena huusi. Gabrielle rullasi kirjakääröä kuumeisesti etsien jotain viitettä siitä, mitä heillä oli vastassaan. Osa käärön teksteistä oli kreikkaa ja arameaa, mutta välillä tuli vastaan myös pitkiä jaksoja samaa käsittämätöntä kieltä, jota Cropeus ja kyläläiset olivat käyttäneet. Tekstien lisäksi käärö sisälsi runsaasti outoja symboleja ja hirvittäviä kuvia demoneista, joiden olemassaolosta olikin ihmisten mielenrauhan vuoksi syytä vaieta.

Bardi tutki kiihkeästi tekstejä kamppaillen samalla kuvotusta vastaan. Hän oli kuullut pelon särähtävän ystävänsä äänessä tämän turhaan yrittäessä pysäyttää elävien kuolleiden armeijaa. Samassa hänen silmiinsä osui tekstikatkelma: "Älä mitään kutsu ylös, mitä et saata takaisin lähettää..." Hän silmäili tekstiä ja sen perässä olevaa loitsukaavaa tapaillen outoja sanoja kunnes uskoi löytäneensä oikean ääntämyksen ja poljennon. "Ogthrod ai'f geb'l", hän aloitti. Elävät vainajat ja kelmeä demoni pysähtyivät. Rohkaistuneena Gabrielle jatkoi: "Ee'h Yog-Sothoth!" Kuolleet alkoivat vajota kasaan ja hajota hitaasti harmaaksi tomuksi, jonka jostain noussut tuuli vei mennessään. Harmaa limainen olento vetäytyi kohti luolaa ja Gabrielle rullasi kirjakäärön kiinni työntäen sen läheisen soihdun liekkiin. "'NGAH'NG AI'Y ZHRO!" Viimeiset sanat hän huusi keuhkojensa pohjasta paiskaten palavan kirjakäärön olennon perään. Hetken oli hiljaista, sitten sokaiseva tulenleimahdus iski luolan suuaukosta. Xena paiskasi Gabriellen maahan ja suojasi tätä ruumiillaan korventavien liekkien lyödessä heidän ylitseen. Tulen huminaan sekoittui epäinhimillinen ulvonta.

Tulen sammuttua hiljaisuus laskeutui. Merkodialaiset olivat paenneet paikalta jo epätodellisen taistelun alkaessa ja nyt näytti siltä, kuin taistelun toista osapuolta ei olisi koskaan ollutkaan. Xena astui pieneen luolaan soihtu toisessa ja miekka toisessa kädessä. Gabrielle seurasi häntä taistelusauva iskuvalmiina ja loitsusanat kielen päällä. Luola oli tyhjä. Sen kiviset seinät olivat lasittuneet ja perällä, missä kuumuus näytti olleen kovin, oli kapea halkeama sulanut umpeen. Ystävykset palasivat kylään vaitonaisina, lopen uupuneina ja sydänjuuriaan myöten järkyttyneinä.

Seuraavana aamuna auringonnousu paljasti muutoksen. Aiemmin vehreä ruoho oli alkanut kellastua ja vilja näytti nuutuneelta. Mehukkaat omenat olivat käyneet ryppyisiksi ja niitä oli putoillut puiden juurelle kasoittain. Merkodian asukkaat kantoivat purosta vettä sankokaupalla pitääkseen kasvimaat hengissä. Xena ja Gabrielle katselivat epätoivoisia ponnisteluja sääliä tuntematta. Vaikka oli edelleen kuuma, tuntui helpommalta hengittää. Oli kuin jokin painostava olisi kadonnut seudun yltä.

He palasivat takaisin samaa reittiä kuin olivat tulleetkin ja yöpyivät jälleen metsikössä puron varrella. Sinä yönä Gabrielle piti vahtia nuotion ääressä ja katseli välillä sikeästi nukkuvan ystävänsä rauhallisia kasvoja.

Tarinassa mainitut jumalat Cthulhu, Tsathoggua, Nyarlathotep ja Yog-Sothoth sekä demoni Shoggoth ja erilaiset oudonkieliset loitsut ovat kauhukirjailija H. P. Lovecraftin hengentuotteita. Enemmän tietoa miehestä ja hänen tarinoistaan löytyy mm. osoitteesta http://www.hplovecraft.com/

Erikoiskiitos Elinalle kommenteista ja palautteesta.