Texas Panhandle 1880...

Isolla vaalealla tammalla ratsastava nainen ylitti South Canadian -joen Tascosan itäpuolelta ja suuntasi kohti pohjoista. Nainen näytti meksikolaiselta, hän oli pukeutunut mustiin ratsastushousuisin ja liiveihin sekä valkoiseen paitaan. Hopeaconchoilla koristellun hatun alta valuivat pitkät tummat hiukset alas hartioille. Päivä oli lämmin, joten mustan takkinsa oli ratsastaja laskostanut siististi satulalaukkujen päälle.

Oli kulunut kuusi vuotta siitä, kun eversti Ranald MacKenzien johtama 4. ratsuväkirykmentti oli lopettanut Red Riverin sodan tuhoamalla cheyennien, comanchien ja kiowien yhteisen talvileirin Palo Duro Canyonissa. Täydellistä rauhaa se ei kuitenkaan ollut taannut. Nuorten soturien vartuttua miehen ikään oli etenkin comanchien keskuudessa ruvennut jälleen kytemään kapinamieliala. Pieniä joukkioita oli alkanut karkailla reservaatista varastelemaan hevosia ja tekemään kiusaa seudun asukkaille. Mustiin pukeutunut nainen oli törmännyt kengittämättömien hevosten jälkiin useita kertoja kuluneiden päivien aikana. Edellisenä päivänä hän oli haudannut kaksi biisoninmetsästäjää.

Nainen oli varuillaan. Hän valitsi reittinsä siten, että saattoi nähdä vapaasti matkan päähän, ja kiinnitti erityistä huomiota maastokohtiin, jotka voisivat käydä väijytyspaikoista. Hän piteli ohjaksia vasemmassa kädessään oikean levätessä rennosti reidellä, lähellä hänen lonkkakotelossa kantamaansa Remington-revolveria. Leveän asevyön ammuslenkit olivat täynnä .44-kaliberisia patruunoita.

Yhtäkkiä vaimeat laukaukset herättivät tumman naisen huomion. Hän käänteli hetken päätään varmistuen äänen suunnasta ja käänsi sitten ratsunsa kohti lähintä kukkulanrinnettä. "Käydäänpä vilkaisemassa, mitä tuolla oikein tapahtuu", hän sanoi hiljaa hevoselleen vetäisten samalla Winchester-kiväärin satulakotelosta. Saapuessaan kukkulan laelle hän näki pieneen, vehmaaseen laaksoon perustetun ranchin. Päärakennus, väentupa, talli, lato ja hevosaitaus muodostivat suojaisan, puolustuksen kannalta tarkoituksenmukaisesti rakennetun pihapiirin. Paikkaa piiritti joukko comancheja. Taistelu oli alkanut äskettäin ja intiaanit tekivät nopeita hyökkäyksiä tutkiakseen puolustusta, mutta tasainen kiväärituli piti heidät toistaiseksi loitolla.

Nainen lähti laskeutumaan pitkin harvaa metsikköä kasvavaa rinnettä. Hän oli tulossa metsikön reunaan nähdessään kahden comanchesoturin suuntaavan kohti hevoaitausta. Heidän ilmeisenä aikomuksenaan oli päästää parikymmenpäinen lauma irti, jotta sen nostattama pölypilvi toimisi näkösuojana seuraavassa hyökkäyksessä. Nainen odotti, että intiaanit pääsisivät aitauksen luo, ja kohotti sitten kiväärinsä tähdäten tarkasti. Kaksi nopeaa laukausta pudotti soturit hevostensa selästä.

Laukausten varoittama comanchien pääjoukko kiinnitti huomionsa uuteen viholliseen ja mustapukuinen nainen kannusti hevosensa laukkaan kajauttaen samalla villin ulvonnan. Hän ohjasi ratsua pelkästään pohkeillaan ja tulitti kiväärillään samalla kun suuntasi kohti jykevistä hirsistä rakennetun hevosaitauksen tarjoamaa suojaa. Yllättävä hyökkäys aiheutti hämminkiä ja tarkka ammunta myöskin harvensi joukkoa. Pian nainen kuitenkin joutui painautumaan hevosensa kaulaa vasten suojautuakseen luodeilta ja nuolilta, joita alkoi kiihtyvällä tahdilla sataa häntä kohti. Lähestyessään aitausta hän pudottautui satulasta ja juoksi kyyryssä kohti lähintä aidanpylvästä.

Puolimatkassa naiseen kuitenkin osui nuoli ja hän paiskautui raskaasti maahan pudottaen samalla Winchesterinsä. Kaksi nuorta comanchesoturia jalkautui varmistaakseen, että heidän vastustajansa todellakin oli poissa pelistä, kun tämä yhtäkkiä kierähti maassa ja nousi toisen polvensa varaan. Niklattu Remington välähti esiin kotelosta. Kolme laukausta kajahti ja soturit lyyhistyivät kasaan. Yksi comancheista karautti kohti tummaa naista keihäs iskuun kohotettuna. Nainen tähtäsi ja laukaisi nopeasti, jolloin intiaani pudotti keihäänsä ja tarrautui hevosensa harjaan ollakseen putoamatta. Talosta ja väentuvasta ryöppyävä kiväärituli pakotti intiaanit vetäytymään ja nainen suojautui jykevän aidanpylvään taakse alkaen samalla ladata revolveriaan.

Ranchin väentuvasta juoksi kyyryssä kiväärillä aseistautunut mies, joka kysyi: "Osuiko pahasti?"
Nainen vilkaisi nuolta, joka oli uponnut hänen vasempaan reiteensä. Haava ei vuotanut kovinkaan paljon. "Jään henkiin", hän tokaisi.
"Nojaa minuun, niin autan sinut sisälle", mies sanoi.
Nainen työnsi aseensa koteloon ja nousi terveen jalkansa varaan kietoen käsivartensa miehen hartioiden ympäri. Se kävi helposti, sillä hän oli yhtä pitkä kuin roteva cowboykin.

Mies auttoi mustapukuisen naisen sisään taloon ja pitkäkseen tuvan pöydälle. Hän alkoi leikata housunlahjetta auki ja komensi siniseen leninkiin pukeutunutta, vaaleatukkaista tyttöä: "Tulehan auttamaan tämän kanssa!" Tyttö tarttui reidessä törröttävään nuoleen aikoen vetää sen irti.
"Älä kisko, tuo repii haavan entistä pahemmaksi!" haavoittunut nainen sanoi. "Sinun täytyy työntää kärki läpi asti ja katkaista nuoli, että saat sen siististi pois."
Tyttö sulki vihreät silmänsä ja nielaisi. "En taida pystyä..." hän sanoi pahoinvoivan näköisenä.
Tumma nainen nousi istuvilleen ja tutki haavaansa. Nuoli oli osunut reiteen viistosti, eikä ollut uponnut kovin syvälle. Kärjen saattoi tuntea ihon alta. Hampaitaan kiristäen nainen työnsi nuolen ihon läpi, katkaisi sen ja veti pois. "Okei, nyt voit sitoa sen", hän sanoi vajoten takaisin makuulle. Vaalea tyttö näytti olevan pyörtymäisillään, mutta puristi huulensa tiukasti yhteen ja tarttui sidetarpeisiin. Haava oli äkkiä sidottu.

Comanchet olivat vetäytyneet ja viisissäkymmenissä oleva mies astui asemapaikaltaan ikkunan äärestä kääntyen tuntemattoman, meksikolaiselta näyttävän naisen puoleen. Kuten kaikki muutkin tuvassa, myös hän oli ensimmäiseksi pannut merkille naisen huomiotaherättävän pituuden. Nyt hän huomasi myös päivettyneistä kasvoista katselevat yllättävät, kirkkaansiniset silmät. "Kiitos avusta", hän sanoi hieman hämillään. "Tässä oli tulla tiukat paikat. Vahinko vain, että pääsi käymään noin", hän lisäsi nyökäten kohti haavoittunutta jalkaa.
"Kuulin ammuskelua ja päätin vilkaista, mistä oli kyse", nainen vastasi matalalla, rauhallisella äänellä.
"Aikamoinen vilkaisu se olikin", mies vastasi tyytyväisenä. "Comanchet ovat viime aikoina käyneet yhä röyhkeämmiksi, mutta nyt ne saivat kyllä kunnolla siipeensä." Mies ojensi kätensä ja nainen tarttui siihen voimakkaasti. "Tervetuloa ranchille. Minä olen Harry Potter ja tässä ovat vaimoni Heather sekä tyttäreni Gail ja Lilian." Hän esitteli nopeasti muutkin huoneessa olijat.
Nainen oli hetken hiljaa ja vastasi sitten: "Xaviera Martinez"

Nimi sai kaikki hätkähtämään ja monien kasvoille nousseet hyväntuuliset ilmeet laimenivat nopeasti. Harry Potter katsoi vierasta otsaansa rypistäen. "Sama Xaviera Martinez, jonka kopla ryösteli pankkeja ja postivaunuja etelämpänä?" hän kysyi. Nainen nyökkäsi.
"Hienoa!" tokaisi yksi karjapaimenista. "Selvisimme comancheista ja saimme kattomme alle bandidon, joka luultavasti viiltää kurkkumme auki kun nukumme!"
"Minulla ei ole tapana katkoa kurkkuja, varsinkaan nukkuvilta", Xaviera Martinez vastasi kuivasti.
"Niin, sinähän ammut mieluummin", totesi joku. "Sinä kuulemma ryöstit porukoinesi Del Rion pankin ja tapoit sheriffin."
"Se on totta", Xaviera vastasi hiljaa.
"Kerrotaan myös, että erään ryöstön yhteydessä miehesi aikoivat murhata postivaunukuskin ja vartijan, mutta sinä estit heitä aseella uhaten", puuttui puheeseen Gail Potter, sama tyttö, joka oli auttanut haavan sitomisessa. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä kummastuneina.
"Tuokin on totta", Xaviera vahvisti.
"Kuulkaas nyt!" Gail sanoi painokkaasti. "Hän olisi voinut ratsastaa tiehensä ja jättää meidät selviytymään itseksemme comancheista. Sen sijaan hän vapaaehtoisesti vaaransi henkensä auttaakseen meitä. Vähintä, mitä voimme tehdä, on osoittaa edes vähän vieraanvaraisuutta!"

Harry Potter rikkoi tupaan laskeutuneen hiljaisuuden matalalla rykäisyllä. "Gail puhuu asiaa", hän sanoi. "Voisin myydä sinulle uuden hevosen sen karanneen tilalle, mutta eihän ketään voi haavoittuneena tien päälle lähettää."
"Hevoseni ei karannut kauas", vastasi Xaviera Martinez hiukan hymyillen ja ontui ovelle. Hän päästi terävän vihellyksen ja pian isokokoinen vaalea tamma hölkytteli pihalle. "Hei, Argo", Xaviera sanoi pehmeästi taputtaen samalla hevosen kaulaa. "Näyttää siltä, että jäämme tänne vähäksi aikaa. Saatpahan mukavan pilttuun ja kauroja."
"Minä voin viedä sen talliin", sanoi Mitch, ranchin työnjohtaja.
"Älä vain yritä nousta sen selkään", Xaviera varoitti.
"Yhden ihmisen hevonen?"
Xaviera nyökkäsi ja kääntyi sitten Harry Potterin puoleen: "En tullut aiheuttamaan hankaluuksia. Voin nukkua tallissa."
"Ei tule kuuloonkaan tuon jalan kanssa!" ilmoitti Gail topakasti. "Saat vaikka minun sänkyni, jos ei muu auta."
"Gail...!" Harry aloitti.
"Ei häntä voi likaiseen talliin ajaa!" Gail huomautti. "Haava tulehtuu!"
"Totta, muttei sinun olisi silti tarvinnut omaa sänkyäsi tarjota!" kivahti Harry. Xavieralle hän jatkoi: "Väentuvassa on kyllä tilaa."
Xaviera oli seurannut isän ja tyttären kiistelyä pieni hymynkare suupielessään. "Gracias", hän vastasi lyhyesti ja suuntasi ulko-ovelle.

"Okei, auttoihan hän meitä, mutta entä sitten, kun hänen porukkansa saapuu tänne?" kysyi eräs cowboy. "He ryöstävät meidät putipuhtaiksi."
Xaviera kääntyi. "Ei ole enää mitään porukkaa", hän vastasi. "Tiemme erosivat."
"Siksi siis tulit auttamaan", cowboy totesi. "Tarvitsit turvapaikkaa comancheilta."
"Ei täällä ole paljonkaan turvallisempaa", tokaisi Xaviera. "He tulevat takaisin."
Harry Potter näytti yllättyneeltä. "Mikä saa sinut väittämään tuollaista?" hän kysyi.
"Nuo eivät olleet mitään nuoria hurjapäitä hevosvarkaissa", Xaviera selitti. "Joukko oli liian iso ja he hyökkäsivät tosissaan. Huomasin myös, ettei johtaja näyttänyt aivan nuorukaiselta."
"Se saattaisi olla Ukkoshaukan joukkio", puuttui puheeseen George, viisissäkymmenissä oleva karjapaimen, joka oli tähän asti seurannut tilannetta vaitonaisena sivusta. "Kuulin, että hän karkasi taas reservaatista jokin aika sitten."
Xaviera vilkaisi häntä kysyvästi. "Hän kuulemma menetti vaimonsa ja poikansa Palo Duron verilöylyssä ja on siitä lähtien kantanut kaunaa valkoisille", mies jatkoi. "En voi sanoa moittivani häntä. Joka tapauksessa hän on yllyttänyt nuoria sotureita kapinaan ja aiheuttanut harmia aikaisemminkin."

Seuraavana aamuna comanchet hyökkäsivät uudelleen, mutta heidät lyötiin takaisin raskaita tappioita kärsineinä. Tappioista huomattava osa oli Xaviera Martinezin ampumataidon ansiota. "Inhottavaa myöntää, mutta taisit olla oikeassa", tuumi Harry Potter Xavieralle heidän pitäessään vahtia ikkunan ääressä.
"Inhottavaa olla oikeassa", vastasi Xaviera.
Yhtäkkiä näkyviin ilmestyi ratsastaja, joka lähestyi taloa käymäjalkaa. "Älkää ampuko!" komensi Harry. "Hänellä on valkoinen lippu."
Kun ratsastaja lähestyi, tunnistivat ranchin puolustajat hänet samaksi soturiksi, joka oli johtanut comanchejoukkoa kummassakin hyökkäyksessä. Intiaani oli noin kolmissakymmenissä, voimakasrakenteinen, ja hänen olemuksestaan huokui päättäväisyys. Oli helppoa tajuta, miksi monet nuoret soturit olivat innolla liittyneet hänen joukkoonsa. "Tahdon puhua ranchin isännän kanssa!" hän huusi varsin hyvällä englannilla saavuttuaan riittävän lähelle.
"Mitä asiaa?" huusi Harry vastaukseksi ikkunasta.
"Haluan sen mustapukuisen naisen, joka tappoi sotureitani", intiaani vastasi. "Luovuttakaa minulle hänet ja kymmenen hevosta, niin saatte elää. Ellette tee sitä keskipäivään mennessä, poltamme kaiken maan tasalle."

Xaviera ontui raskaasti ovesta ulos. "Minulla on sinulle ehdotus, Ukkoshaukka", hän sanoi murteellisella comanchekielellä. "Saat harkita sitä keskipäivään asti."
Intiaani ei onnistunut peittämään hämmästystään. "Minä puhun englantia paremmin kuin sinä comanchea", hän sanoi.
Xavierakin vaihtoi englantiin: "Taisit opiskella reservaatissa ahkerasti. Yrititkö muuttua valkoiseksi?"
Solvaus sai Ukkoshaukan leukapielet kiristymään. "Sinulla on terävä kieli. Kerro ehdotuksesi."
"Sinä haluat minut, joten miksi emme selvittäisi tätä kahdestaan, soturien tavalla?" Xaviera kysyi. "Jos voitat, saat mitä halusitkin, eli henkeni ja ne kymmenen hevosta. Jos taas minä voitan, tämä ranchi ja sen asukkaat saavat jäädä rauhaan."
"Miksi suostuisin, kun voisimme tuhota koko ranchin ja sinut sen mukana?" kysyi Ukkoshaukka.
"Siksi, että minulla on muutakin terävää kuin kieli, kuten olet varmaan huomannut", Xaviera vastasi. "Saattaisit onnistuakin, mutta menettäisit paljon lisää sotureita."
Intiaani oli hetken hiljaa miettien kuulemaansa. "Mikä hätänä?" kysyi Xaviera hymyillen. "Pelkäätkö naista, joka osaa taistella?"
Ukkoshaukka käänsi ratsunsa ja karautti ylös kukkulanrinnettä.

"Sinulla ei ollut oikeutta asettaa meitä kaksintaistelun panokseksi puhumatta meille mitään!" ärisi Harry Potter Xavieran astuessa sisään.
"Luulisi teidän olevan tyytyväisiä", Xaviera vastasi. "Vaikka häviäisinkin, menetätte muutaman hevosen mutta pääsette minusta lopullisesti eroon. Aika hyvä kauppa, vai mitä?"
"Mutta pitävätkö he sanansa?" ihmetteli Mitch. "Entä, jos he kuitenkin hyökkäävät?"
"Silloin ei tilanne ole nykyistä pahempi", Xaviera totesi.
Harry vaikutti epäilevältä. "Miten aiot selvitä tuolla jalalla?"
"Ei se ole niin paha kuin hän luulee", vastasi Xaviera tasaten painoaan myös vasemmalle jalalle ja onnistuen kävelemään varsin normaalisti.
Gail katseli häntä ihmeissään. "En tiennyt, että puhut heidän kieltään", hän sai sanottua.
"Osaan kaikenlaista", vastasi Xaviera lakonisesti.

Aika mateli hitaasti, kunnes viimein keskipäivällä comanchejoukko ratsasti kukkulan yli. Intiaanit pysähtyivät vähän matkan päähän talosta yhtä lukuunottamatta. Ukkoshaukka ratsasti pihalle ja Xaviera ontui häntä vastaan käsi revolverinperällä. Revolverisankari ja intiaani katselivat hetken toisiaan, kunnes jälkimmäinen sanoi: "Valitse aseet! Keihäät, veitset tai tomahawkit."
"Veitset", vastasi Xaviera ja alkoi riisua asevyötään.
Ukkoshaukka laskeutui hevosensa selästä ja tarttui vyöllään riippuvaan metsästysveitseen. Xaviera veti saappaansa varresta pitkän tikarin, ilkeän näköisen "arkansasilaisen hammastikun", ja siirtyi keskemmälle pihaa.

Taistelijat kiersivät toisiaan valppaina ja tutkivat toistensa heikkouksia ja vahvuuksia. Ukkoshaukka liikkui joustavasti ja hänen vanttera olemuksensa kieli voimasta. Xavieran etuna oli pituuden suoma parempi ulottuvuus. Intiaani aloitti nopealla hyökkäyksellä ja veitsensivalluksella, jolla hän tavoitteli Xavieran vatsaa. Xaviera astahti sivuun ja vastasi kurkkuun suunnatulla pistolla, jonka soturi kuitenkin torjui. Hän yritti iskeä naista veitsikäden käsivarteen, mutta onnistui vain repäisemään hänen paidanhihansa halki. "Hei, tämä on paras paitani!" huomautti Xaviera. Letkautus yllätti Ukkoshaukan ja Xaviera miltei onnistui upottamaan veitsensä hänen kylkeensä. Intiaani alkoi tajuta, ettei hänen vastustajansa haava haitannut liikkumista läheskään niin paljon, kuin oli aluksi näyttänyt. Kun Xaviera kävi hyökkäykseen, potkaisi Ukkoshaukka häntä haavoittuneeseen reiteen. Nainen kiristi hampaitaan ja vastasi vasemmalla koukulla lähestyvän soturin kivikoviin pallealihaksiin. Isku sai intiaanin haukkomaan henkeä ja Xaviera viilsi häntä olkapäähän. Ukkoshaukka oli hämillään, naisella olisi ollut tilaisuus iskeä veitsensä hänen kurkkuunsa. Hän peräytyi askeleen, teki Xavieran kylkeä tavoittelevan valehyökkäyksen ja tarttui hänen veitsikäteensä aikoen survaista oman veitsensä naisen rintaan. Yllätyksekseen hän totesi ranteeseensa tarttuneen voimakkaan käden tehneen aikeensa tyhjäksi. Intiaani köyristi niskaansa ja puski päällään vastustajaansa. Xaviera myötäsi iskua kaatumalla selälleen ja vetämällä Ukkoshaukan mukanaan. Hän nosti vartalonsa siltaan ja kieräytti soturin alleen. Hetkessä huomasi intiaani makaavansa maassa molemmat käsivarret lukittuina rintansa päällä hajareisin istuvan naisen polvien alle. Xaviera laski veitsensä hänen kurkulleen.
"Sinä voitit", Ukkoshaukka sanoi. "Tapa minut."
Xaviera pudisti päätään. "Olisi haaskausta tappaa hyvä mies ja jättää soturit vaille johtajaa." Hän nousi ja tarjosi kätensä yllättyneelle soturille kiskaisten tämän vaivattomasti jaloilleen. "Sitäpaitsi," hän jatkoi hymyillen, "tahdon varmistaa, että joukkosi myös jättää tämän ranchin rauhaan, kuten sovimme. Sinä varmasti pidät siitä huolen."
"Annoin sanani ja pidän sen myös", vastasi Ukkoshaukka noustessaan hevosensa selkään.
"Vielä yksi asia", Xaviera sanoi intiaanille. "Luovu kostostasi. Tiedän kokemuksesta, ettei tappaminen tuo rauhaa."

Ukkoshaukka johti joukkonsa pois ranchilta ja Xaviera asteli kohti taloa puistellen pölyä vaatteistaan. Hän otti aseensa siitä mihin oli sen jättänyt ja vilkaisi vasenta reittään yllättymättä housuihinsa leviävästä punaisesta tahrasta. Intiaanin potku oli avannut haavan uudestaan. "Taisin taas järjestää sinulle sidontahommia", Xaviera sanoi väsyneesti Gail Potterille astuessaan tupaan.

Xaviera Martinez viipyi Potterin ranchilla joitakin päiviä. Comancheja ei enää näkynyt ja tilan elämä palaili tavanomaisiin uomiinsa. Revolverisankari ei erityisesti kaivannut seuraa ja kaikki jättivätkin hänet omiin oloihinsa. Kaikki muut, paitsi Potterin vanhempi tytär, hyväntuulinen ja puhelias Gail, joka vanhempiensa paheksunnasta huolimatta vietti jokseenkin jokaisen vapaahetkensä Xavieran kanssa. Hän kertoi tulevaisuudensuunnitelmistaan ja kyseli innokkaasti paikoista, joissa lainsuojaton oli käynyt sekä seikkailuista, joita hän oli kokenut. Viimein, erään tukevan aamiaisen jälkeen, Xaviera pakkasi satulalaukkunsa ja alkoi kietoa revolverivyötä lanteilleen. "Olet lähdössä", totesi Harry Potter.
Xaviera nyökkäsi. "Jalkani alkaa olla siinä kunnossa, että se kestää matkanteon", hän sanoi. "Haluan sitä paitsi päästä pian pois Teksasista, sillä olen edelleen etsintäkuulutettu. Ja jos Ukkoshaukka jatkaa puuhiaan, tulee täällä liikkumaan runsaasti ratsuväen partioita, joiden välttely on työlästä."
"Olemme todella kiitollisia siitä, mitä teit", Harry sanoi ojentaen kätensä. "Onnea matkaan."
Xaviera puristi kättä. "Kiitos vieraanvaraisuudesta", sanoi hän, otti hattunsa ja suunnisti tallille.

Palatessaan pihalle satuloitua hevostaan taluttaen hän törmäsi Gailiin. Tyttö oli vaihtanut leninkinsä ratsastushousuihin, ruudulliseen paitaan ja stetsoniin. "Lähden mukaasi", hän sanoi.
Oli vaikea sanoa kumpi oli yllättyneempi, Xaviera vai Gailin isä. "Ei käy!" he vastasivat lähes yhdestä suusta.
"Mutta minähän olen monasti sanonut, etten tule jäämään loppuiäkseni ranchille keskelle erämaata!" Gail protestoi. "Minä haluan nähdä muutakin maailmaa!"
"Saat varmasti nähdäkin, mutta et hänen kanssaan", Harry vastasi. "Tuon lainsuojattoman kanssa tulet näkemään pelkkää väkivaltaa ja kuolemaa."
"Hän on muutakin kuin pelkkä tappaja!" intti Gail. "Se intiaani oli hänen armoillaan, mutta Xaviera jätti hänet henkiin!"
"Kuuntele isääsi", Xaviera puuttui puheeseen. "Elämäni on parhaimmillaankin epävarmaa ja useimmiten vaarallista. Minulla on täysi työ pitää huolta omastakin nahkastani, joten en todellakaan kaipaa toista huolehdittavaa vaivoikseni." Hän heilautti itsensä satulaan ja jätti Potterin ranchin taakseen.

Oli varhainen iltapäivä. Xaviera Martinez oli ratsastanut tasaista vauhtia ja lähestyi Oklahoman rajaa. Hän ei ollut törmännyt intiaaneihin eikä muihinkaan kulkijoihin, mutta pysytteli silti valppaana ja vilkuili säännöllisesti olkansa yli. Eräällä tällaisella vilkaisulla hän huomasi pienen pölypilven. Xaviera pysähtyi ja varjosti silmiään hattunsa lierillä. "Yksi ratsastaja, kevyttä ravia", hän ajatteli. "Onkohan hän minun perässäni?"

Xaviera tarkisti, että revolveri ja kivääri nousivat vaivattomasti koteloistaan, ja jatkoi matkaa vilkuillen taakseen entistä tiheämmin. Kolmisen tuntia myöhemmin oli tuntematon ratsastaja selvästi lähempänä ja lainsuojaton oli varma siitä, että häntä seurattiin. Hän kaivoi satulalaukustaan kiikarin ja nousi läheiselle kukkulanrinteelle asettuen suuren kivenlohkareen varjoon, josta saattoi turvallisesti tarkkailla ilman, että kiikarinlinsseistä heijastuva aurinko paljastaisi häntä. Xaviera kirosi hiljaa tunnistaessaan ratsastajan. Gail Potter oli, vastoin kaikkea järkipuhetta, lähtenyt hänen peräänsä.

Xaviera jatkoi tyynesti matkaa tietäen, ettei tyttö saavuttaisi häntä tänä päivänä. Huomisaamuna hän luultavasti kääntyisi takaisin, sillä yöt olivat viileitä ja kovalla maalla nukkuminen varmasti tuntuisi tottumattoman luissa. "Kyllä tämän seikkailun jälkeen alkaa taas oma sänky houkutella", nainen ajatteli.

Aurinko alkoi laskea ja Xaviera etsi suojaisan leiripaikan. Hän riisui hevoseltaan satulan ja päästi sen etsimään ruohoa. Samaan aikaan syttyi pieni nuotio muutaman mailin päässä Gailin leiripaikalla. Xaviera ei sytyttänyt tulta, vaan tyytyi kuivamuonaan, ennen kuin kääriytyi huopaansa ja nukahti.

Seuraavana aamuna hän heräsi auringon noustessa, kääri huopansa ja kaivoi satulalaukustaan evästä. Pikainen kiikarointi paljasti Gailin nukkuvan sikeästi laikukkaan ponin pureksiessa rauhallisesti ruohoa. Xaviera vihelsi Argoa, satuloi ja karautti matkaan uskoen nähneensä tytön viimeistä kertaa. Puolenpäivän aikaan hän sai kuitenkin todeta olleensa väärässä, kun rutiininomainen olanylivilkaisu paljasti tutun, itsepintaisen pölypilven hänen takanaan. "Sisua hänellä ainakin on", totesi lainsuojaton hevoselleen ihailun häivä äänessään. Eläin hörähti hiljaa vastaukseksi.

Illan tullen oli Gail Potter kuronut umpeen kaulan, jonka Xaviera oli varhaisella lähdöllään hankkinut. Revolverisankari harkitsi ratsastusta läpi yön saadakseen lisää etumatkaa. Myöhemmin hän voisi hävittää jälkensä kiviseen maastoon tai johonkin sopivaan puroon. Xaviera oli monasti paennut sekä lainvalvojia että palkkionmetsästäjiä ja tiesi pystyvänsä karistamaan tavallisen maalaistytön kannoiltaan. "Turha minun on tässä sinua kiusata", totesi hän kuitenkin Argolle alkaessaan jälleen leiriytyä samalla kun tarkkaili kiikarillaan Gailin leiripuuhia.

Aurinko oli jo korkealla, kun Gail Potter avasi hitaasti silmänsä. "Pahus!" hän ajatteli tajutessaan nukkuneensa pitkään. Jos Xaviera oli taas lähtenyt aikaisin liikkeelle, hänen saavuttamiseensa menisi jälleen koko päivä. Gailin suureksi hämmästykseksi hänen takaa-ajettavansa istui kivellä parin metrin päässä hänestä. "Huomenta", nainen toivotti.
"Kuinka kauan olet istunut siinä?" Gail kysyi ihmeissään.
"Auringonnoususta lähtien", Xaviera vastasi. "Nukuit niin sikeästi, että kuka tahansa olisi voinut viedä sinulta ponisi ja kaikki tavarasi; pahimmassa tapauksessa myös viiltää kurkkusi auki."
"Kiitos, kun pidit vahtia", Gail vastasi silmiään hieroen. "Ja kiitos, kun jäit odottamaan. Sinun vauhdissasi pysyminen on kova homma."
"Olisi pitänyt pitää huolta, ettet pysy", Xaviera totesi happamasti. "Mitä hittoa sinä minun perässäni roikut? Mielestäni sanoin riittävän selvästi, etten halua ketään mukaani. Ja sanoin myös syyn."
"Ja minä sanoin, että haluan nähdä muutakin maailmaa, kuin yhden pölyisen ranchin", Gail vastasi. "Olen jo kauan odottanut, että joku ottaisi minut mukaansa."
"Ensiksikin, minä en aio ottaa sinua mukaani", Xaviera huomautti. "Toiseksi, vanhempasi ovat varmasti huolissaan."
"Olen jo tarpeeksi vanha huolehtimaan itsestäni ja he tietävät sen."
"Silti sinun ei olisi pitänyt lähteä noin vain, varsinkaan minun perääni. Näillä seuduilla ei ole turvallista ratsastella yksin."
"Tämän turvallisempaa tuskin voi olla, nyt kun minulla on seuranani yksi Teksasin parhaista revolverisankareista."
Xavieran sappi alkoi kiehua. "Senkin pieni hölmö!" hän puuskahti. "Tämä ei ole mikään hauska pieni seikkailuretki! Minä olen ryöstellyt pankkeja ja tappanut ihmisiä! Minut on etsintäkuulutettu ja perässäni ovat Teksasin pahimmat verikoirat, jotka ampuvat ensin ja kyselevät vasta sitten! Hengissä pysyminen on muutenkin työlästä! Jos otan riesakseni tuollaisen kakaran, joka ei tiedä mistään mitään, niin olen vainaja alta aikayksikön ja sinä myös! Painu kotiisi!"
Gail katsoi häntä tyynesti. "Et pysty pakottamaan minua."
"Voin köyttää sinut hevosen selkään ja viedä takaisin."
"Etkö sinä sanonut haluavasi päästä pois Teksasista?" Gail kysyi ilkikurisesti hymyillen. "Jos sattuisimme törmäämään ratsuväen partioon, niin sinulla olisi aika paljon selittämistä. Sitäpaitsi, lähtisin vain uudelleen perääsi, joten et pääsisi minusta kuitenkaan eroon."
Xaviera oli yllättynyt ja raivoissaan. "Hyvä on, itsepä kerjäsit", hän ajatteli. Hän näyttäisi rankimman mukaan, millaista lainsuojattoman elämä on. Kun tyttö sitten saisi tarpeekseen, hän lähettäisi tämän postivaunuilla Fort Supply:hin, josta hän pääsisi Tascosaan matkaavan tavarakuormaston tai sotilaspartion mukana kotiinsa. "Okei, syö jotain ja kerää sitten äkkiä kamppeesi!" hän kivahti. "Tässä on haaskaantunut jo kaksi tuntia."

Ylitettyään Oklahoman rajan Xaviera ja Gail suuntasivat koilliseen kohti Cimarron-jokea. Xaviera oli kuluneiden kolmen yhteisen matkapäivän aikana pitänyt yllä kovaa vauhtia auringonnoususta auringonlaskuun sallien vain joitakin lyhyitä lepotaukoja hevosille. Vaikka Gail joka ilta nukahti heti kun pääsi pitkäkseen ja heräsi aamuisin vain kovakouraisella ravistelulla, sinnitteli hän kuitenkin valittamatta mukana ja onnistui säilyttämään hyvän tuulensa. Xavieran täytyi myöntää, että tyttö oli lujempaa tekoa, kuin hän oli aikaisemmin arvellut. Hän yllättyi myös siitä, ettei Gailin puheliaisuus ärsyttänyt häntä. Toisen iloinen rupattelu sai hänet rentoutumaan ja usein hän huomasi luopuvansa tavanomaisesta vaiteliaisuudestaan ja vastaavansa johonkin leikilliseen huomautukseen samalla mitalla. Juttuseura ei oikeastaan tuntunut hullummalta.

"Oletko nimennyt sen Argonauttien tarun mukaan?" Gail kysyi eräällä lepotauolla, kun Xaviera harjasi hevostaan ja jutteli sille hiljaa.
Xaviera nyökkäsi. "En koskaan suuremmin välittänyt koulusta, pidin enemmän vuorilla vaeltelusta", hän sanoi. "Kuitenkin jokin niissä vanhoissa tarinoissa viehätti minua, joten kun sain tämän hevosen, en osannut ajatella sille parempaakaan nimeä."
"Argo on hyvä nimi hyvälle hevoselle", Gail totesi.
"Entä omasi?" kysyi Xaviera vilkaisten hänen poniaan.
"Tobias", Gail vastasi. "Ranchilla oli paljon hevosia ja nimien keksiminen alkoi olla hankalaa. Jostain se kumminkin juolahti mieleen."
"Ei mitään vikaa siinäkään."

Saavuttuaan Cimarron-joelle Xaviera ja Gail suuntasivat sen vartta pitkin itään. Illan lähestyessä, löydettyään sopivan leiripaikan, he päättivät pestä matkanteon pölyt nahkoistaan. Kahlatessaan jokeen Xavieran perässä Gail huomasi hänen selkäänsä kirjavoivat rumannäköiset arvet, jotka vaalenneinakin erottuivat selvästi. "Mistä sinä olet tuollaiset arvet saanut?" hän kysyi. Xaviera pysähtyi yhtäkkiä. "Nehän näyttävät aivan ruoskanjäljiltä", Gail jatkoi huomaamatta miten Xavieran hartiat jännittyivät ja kädet puristuivat nyrkkiin. "Kuka sinulle on tuollaista mennyt tekemään?"
"ÄLÄ AINA KYSELE NIIN HELVETISTI!" huusi Xaviera pyörähtäen ympäri kasvoillaan ilme, joka sai Gailin kavahtamaan taaksepäin. "Älä kysele", hän toisti hiljaa saatuaan hillittyä itsensä suurin ponnistuksin. "Ole kiltti äläkä kysele."
He peseytyivät vaiteliaina ja palasivat leiriin. "Olen pahoillani", Gail sanoi arasti heidän pukeutuessaan. "En tarkoittanut..."
Xaviera pudisti päätään. "Minun ei olisi pitänyt räjähtää sinulle sillä tavoin."

Keskustelu keskeytyi kavioiden kopseeseen. Leiripaikalle ratsasti kaksi karkean näköistä miestä, jotka lupaa kysymättä laskeutuivat hevostensa selästä ja puistelivat tomua vaatteistaan. He näyttivät siltä kuin olisivat ratsastaneet pitkän matkan ilman kylpyä ja parranajoa. Saappaat olivat kuluneet ja housujen lahkeissa oli risujen repimiä palkeenkieliä, paitojen hihoista oli kyynärpäät puhki. Hevoset näyttivät yhtä ruokkoamattamilta kuin miehetkin. Xaviera tunsi tyypin: ajelehtijoita, jotka ottivat dollarin sieltä mistä se oli kulloinkin helpoiten saatavissa. Samanlaisia oli ratsastanut hänen koplassaan paljon.

"Iltaa, arvon naiset", sanoi miehistä lyhyempi. Hän kantoi revolveria samalla tavoin kuin Xavierakin; matalalla riippuvassa kotelossa, joka oli sidottu reiteen ohuella nahkahihnalla. "Nimi on Walter. Olemme tässä, kaverini Tommy ja minä, ratsastaneet monta päivää näkemättä minkäänlaista ihmisasutusta. Eväät alkavat olla vähissä, joten tuumimme josko teiltä liikenisi hiukan."
"Ei ole meilläkään paljon jaettavaa", vastasi Xaviera. "Mutta jos jatkatte lounaaseen, niin pääsette Tascosaan noin viidessä päivässä. Matkan varrella on pari ranchia, joilta saatte varmasti ostettua ruokaa."
Walter virnisti häijysti ja laski kätensä Coltin perälle. "Entä, jos vain otamme mitä haluamme?"
Revolveri ilmestyi Xavieran käteen kuin taiottuna. "Enpä usko."
"Pudota se ase tai kaverillesi käy huonosti!" komensi toinen mies.
Tommy oli Walteria hieman pitempi ja rotevampi. Hän oli ristiinvetäjä, joka kantoi asetta vasemmalla lonkalla perä eteenpäin. Oikealla lonkalla riippui tupessaan iso bowie-veitsi. Nyt tuo samainen veitsi lepäsi Gailin kurkulla vyötärön ympäri kiedotun vahvan käsivarren pidellessä häntä tiukasti aloillaan. "Ase maahan!" Tommy komensi uudelleen.

Xaviera arvioi mahdollisuuksiaan. Hän pystyisi ampumaan Tommyn, mutta hän ei tiennyt kuinka nopea Walter oli. Walterin kimppuun taas ei voinut käydä ensiksi, sillä silloin Gail kuolisi varmasti. Xaviera kyykistyi ja laski revolverinsa maahan.
"Potkaise se kauemmas!" komensi Walter.
Xaviera totteli ja näki miesten silminnähden rentoutuvan. Hän katseli, miten Walter penkoi heidän satulalaukkunsa löytämättä mitään arvokasta, ja soimasi itseään huolimattomuudesta. "Tämä on levoton territorio, jossa on vähän lakeja ja vielä vähemmän lainvalvojia", hän oli sanonut aikaisemmin Gailille. "Täällä liikkuu kaikenlaista kulkijaa, joten pysyttele valppaana etenkin silloin kun kohdataan muita ihmisiä." Ja sitten hän oli antanut parin satulapummin yllättää itsensä!

"Tuollainen on siis pelätty Xaviera Martinez, jonka naamataulu koreilee etsintäkuulutuksissa kautta Teksasin", Walter ilkkui. "Eipä vaikuta kovinkaan vaaralliselta, mutta sitäkin houkuttelevammalta." Hän asteli hymyillen kohti Xavieraa. "Täytyypä tarkastaa sinutkin."
Xaviera viskasi hänen silmilleen hiekkakourallisen, jonka oli kahmaissut maasta laskiessaan revolverinsa. Potku haaroihin taittoi miehen kaksinkerroin ja Xaviera sieppasi hänen Coltinsa kotelosta kääntyen kohti Tommya.

Xavieran nopea toiminta oli yllättänyt Tommyn, joka kuitenkin kiristi otettaan Gailista ja nosti veistään ylemmäksi hänen kaulalleen. "Tuo oli typerää", mies sanoi. "Pudota se ase, tai viillän hänen kurkkunsa auki!"
"Ehdin ampua pääsi hajalle ennen sitä", Xaviera vastasi. Hän tähtäsi miestä keskelle kasvoja. "Tältä matkalta on mahdotonta olla osumatta."
"Hän kuolee!" Tommy uhkasi.
"Silloin kuolet sinäkin", Xaviera vastasi virittäen iskurin. "Pudota veitsi ja päästä hänet, niin saat lähteä kaverisi kanssa kaikessa rauhassa."
Mies epäröi hetken, mutta totteli sitten. Gail lyyhistyi maahan voimattomana pelosta, mutta muuten vahingoittumattomana. Xaviera haki oman aseensa ja vilkaisi Walteria. Mies makasi sykkyrällä maassa hiljaa valittaen. "Alkakaa kalppia täältä ja vähän äkkiä!" Xaviera tiuskaisi.

Kun Tommy oli auttanut Walterin satulaan ja miehet olivat hävinneet näkyvistä, kohdisti Xaviera huomionsa Gailiin. Tyttö tarrautui häneen täristen ja Xaviera piteli häntä hiljaa sylissään. Vaikka Gail pian rauhoittuikin, niin sinä iltana kesti kauan, ennenkuin hän sai unen päästä kiinni. Xaviera valvoi koko yön siltä varalta, että satulapummit palaisivat. Yö sujui kuitenkin rauhallisesti ja seuraavana aamuna kaksikko kokosi varusteensa jatkaen matkaa. Kaksi päivää myöhemmin he saapuivat Bravestoniin.

Bravestonia saattoi hädintuskin sanoa kyläksi, oikeastaan se oli vain rykelmä rakennuksia pientä kukkulaa kiertävän tien varrella. Paikkaa hallitsivat vuokratalli, kauppa ja saluuna, jonka yläkerrasta saattoi vuokrata huoneita.

"Huolehdi sinä hevosista, niin minä etsin meille yöpaikan", Xaviera sanoi Gailille heidän laskeutuessaan satuloista vuokratallin edessä.
"Sinustakin on varmaan mukavaa nukkua vaihteeksi oikeassa sängyssä", Gail sanoi iloisesti.
Xaviera hymähti. "Riippuu siitä paljonko täitä ja muita syöpäläisiä täkäläisissä sängyissä kuhisee."
"Että sinä olet synkkä!" puuskahti Gail. "Yrittäisit joskus nähdä asioiden hyvät puolet."
"No, ainakin täit ovat parempaa yöseuraa kuin monet miehet", virnisti Xaviera. Hän otti satulalaukut ja asteli kohti saluunaa jättäen Gailin puistelemaan päätään.

Jätettyään hevoset satuloiden riisumisen jälkeen tallipojan hoiviin Gail silmäili ympärilleen. Nähtävää ei ollut paljon. Hän mietti, miten kuluttaisi muutaman hetken Xavieran varatessa huonetta, ja suuntasi kohti kauppaa. "Tascosan maakauppa on melkein samanlainen", hän ajatteli astuessaan ovesta sisään. Jauhosäkit nojasivat seinää vasten ja hyllyillä näkyi säilykkeitä ja muita pilaantumattomia ruokatarpeita. Niiden vieressä oli toisella hyllyllä pinossa kangaspakkoja sekä ompelutarvikkeita ja keittiövälineitä. Gail käänsi päätään ja näki laatikollisen nauloja, kerän rautalankaa sekä työkaluja ja maataloustarvikkeita. Ja aseita.

"Voinko auttaa?" kysyi ystävällisen näköinen, nelissäkymmenissä oleva mies tiskin takaa.
"Toivottavasti", hymyili Gail. "Matkanteko näillä seuduilla on aika turvatonta ilman asetta. Löytyisikö teiltä revolvereita?"
"Kyllähän niitä", vastasi kauppias nostaen tiskille laatikon, joka oli täynnä erilaisia käsiaseita. "Kiinnostaako jokin erityisesti?"
Gail katseli hetken laatikon sisältöä. "Saisinko vilkaista tuota Coltia?"
".45-kaliberinen Peacemaker viiden ja puolen tuuman piipulla", kauppias selitti ojentaessaan aseen Gailille. "Todella tarkka ja luotettava, mutta ehkä hiukan raskas."
Gail kohotti revolverin suoralle kädelle koettaen tähdätä lautaseinässä näkyvää oksankohtaa. Hänen käsivartensa alkoi kuitenkin pian täristä rasituksesta ja pakotti laskemaan aseen tiskille.
"Se on tosiaan vähän liikaa minulle", Gail myönsi. "Olisiko mitään kevyempää?"
Kauppias ojensi toisen revolverin. "Tämä on .41-kaliberinen Colt Thunderer", hän selitti. "Rakennettu pienemmälle rungolle, piipun pituus on neljä tuumaa."
Gail käänteli kiinnostuneena asetta käsissään. Sitä oli huomattavasti helpompi pidellä ja kapeampi kahva sopi hänen käteensä paremmin.
"Takana on rata, jos haluat kokeilla", kauppias sanoi. Hän kaivoi esiin rasian patruunoita ja näytti miten ase ladattiin. "Tässä on niin sanottu kaksitoimilaukaisu", hän vielä selitti. "Iskuri virittyy liipasinta painamalla, joten sillä on tiukan paikan tullen nopeampi ampua kuin Peacemakerilla."

Astuessaan ulos kaupan takaovesta Gail tuli alkeelliselle ampumaradalle. Noin parinkymmenen metrin päästä alkavassa kukkulanrinteessä oli karkeissa puukehyksissä kolme rengastaulua ja pari ihmishahmoista pahvikuvaa. Hän kohotti revolverin tähdäten tarkasti keskelle taulua ja puristi liipasinta. Pitkä, raskas laukaisu sai hänen kätensä tärisemään ja kun ase viimein laukesi, näki Gail hiekan pöllähtävän kukkulanrinteessä taulun vasemmalla puolella. Hän huomasi myös säikähtäen, että aseen piippu osoitti suoraan ylös taivaalle. Gail tähtäsi uudelleen puristaen asetta entistä tiukemmin. Kun seuraava laukaus pamahti, myös se meni taulun ohi ja hän tunsi rekyylin vihlaisevan rannettaan entistä pahemmin. "Tämä tosiaan potkaisee", mutisi Gail ihmetellen samalla mielessään, miten Xaviera pystyi niin taitavasti käsittelemään isoa revolveriaan. Hiukan mietittyään Gail tarttui vasemmalla kädellä asekätensä ranteeseen, tähtäsi ja tempaisi liipasimesta niin kovaa kuin jaksoi. Laukaus ryöpytti maata rinteessä puolisen metriä taulun etupuolella. Hiljaa manaten hän päätti luopua kaksitoimilaukaisun käytöstä ja viritti iskurin peukalollaan. Nyt laukaisu kävi helpommin ja osumasta kertova pölypilvi nousi taulun takaa. Tyytyväisenä Gail ravisteli aristavaa kättään ja jatkoi ampumista.

Bravestoniin ei paljon vieraita eksynyt, tälläkin hetkellä olivat saluunan yläkerrassa kaikki huoneet vapaina. Xaviera oli valinnut huoneen, jonka ikkunasta näki kylän kuoppaiselle "pääkadulle", ja todennut sen yllättävän siistiksi. Jätettyään satulalaukut yläkertaan hän laskeutui portaat alas odottaen tapaavansa Gailin saluunasta tuhdin ruokalautasen äärestä. Kun tyttöä ei näkynyt, hän suuntasi kohti vuokratallia ihmetellen miksi hevosten kanssa näin kauan kesti. Laukaus sai lainsuojattoman hätkähtämään ja laskemaan kätensä vaistomaisesti revolverinperälle. Uusia laukauksia kajahteli harvakseen, kaikki samasta aseesta. Käännellessään päätään Xaviera totesi ammunnan kuuluvan kaupan suunnalta ja rentoutui. Joku oli ilmeisesti ostamassa uutta asetta itselleen. Tallissa hevoset rouskuttelivat tyytyväisinä kauroja pilttuissaan tallipojan harjatessa niitä ahkerasti. Gailia ei näkynyt ja tallipoika vahvisti hänen jättäneen hevoset ja lähteneen saman tien. Aseenostaja jatkoi ammuskeluaan ja Xavieran mieleen välähti ajatus. Hän harppoi pitkin askelin kohti kauppaa.

Gail katseli maalitaulua pettyneenä. Kuudesta laukauksesta yksi oli hädin tuskin osunut taulun reunaan ja kaksi muuta osumaa oli taulun vastakkaisilla laidoilla. Viisi pistettä. Lisäksi hänen käsivarttaan kivisti. Hän kääntyi palatakseen ampumapaikalle, kun Xaviera astui kaupan takaovesta kiukkuinen ilme kasvoillaan. "Oletko järjiltäsi?" hän kivahti.
"Miten niin?" Gail ihmetteli. "Kyllähän minäkin aseen tarvitsen."
Xaviera pudisti päätään. "Nuo eivät ole mitään leluja. Hommaat itsesi hyvin nopeasti hankaluuksiin, jos alat heilutella tuota."
"Hankaluuksien varalta minä tätä ostamassa olenkin", huomautti Gail. "Muistat miten kävi pari päivää sitten Cimarronin varrella. Jos minulla olisi ollut ase..."
"Niin olisit todennäköisesti päässyt hengestäsi", keskeytti Xaviera. "Ei riitä, että omistaa aseen. Sitä pitää myös osata käyttää oikein."
"Sinähän voit opettaa minua", Gail sanoi.
Xaviera pudisti uudelleen päätään. "Jos sinä kannat revolveria lonkallasi, niin ennemmin tai myöhemmin joku haluaa ottaa selvää miten nopeasti pystyt vetämään sen. Jos et ole tarpeeksi nopea niin kuolet. Jos taas olet riittävän nopea, niin sinusta tulee tappaja ja revolverisankari. Sen jälkeen uudet yrittäjät tulevat hakemaan mainetta ja tappaminen jatkuu. Sitäkö sinä haluat?"
Gail katsoi vanhempaa naista hiljaisena. "Sinä puhut kokemuksesta."
Xaviera nyökkäsi.
"Mutta entä jos jotain sattuu silloin kun et ole paikalla?" Gail kysyi. "Sinä et voi vahtia minua jatkuvasti, joten jollain tavalla minun täytyy pystyä suojelemaan itseäni."
Xaviera katsoi mietteliäästi kolmea reikää Gailin maalitaulussa. "Olethan sinä oikeassa, mutta revolveri ei kyllä tule kysymykseen."
"No, mitä sinä sitten ehdotat?" ihmetteli Gail.
"Tulehan mukaan."

Kauppias oli katsellut, miten pitkä tumma nainen oli marssinut ovesta sisään ja suoraan tiskin ääreen. "Onko se vaalea tyttö täällä?" hän oli kysynyt ykskantaan. Kylmän siniset silmät eivät olleet sallineet valheita tai vastaväitteitä ja kauppias oli vain viitannut takaovelle odottaen peloissaan laukaustenvaihtoa. Nyt ovi avautui ja hänen helpotuksekseen molemmat naiset astuivat sisään vahingoittumattomina ja sopuisan näköisinä.

Xaviera laski tiskille Coltin, jota Gail oli kokeillut ja kysyi: "Löytyisikö hänelle hyvää kivääriä?"
Kauppias tutki seinään kiinnitetyn asetelineen sisältöä. "Tässä olisi melkein uusi Winchester-karbiini, kaliberia 38-40", hän sanoi ojentaen aseen. Hän etsi vielä tiskin alta rasian panoksia ja naiset palasivat radalle. Xaviera näytti Gailille nopeasti miten kivääri ladattiin. "Koetahan nyt ampua muutama laukaus tuohon tauluun", hän kehotti. Gail tähtäsi tarkasti ja ampui rauhallisesti kolme kertaa. "Tällä on ainakin mukavampi ampua kuin revolverilla", hän totesi heidän mennessään katsomaan tulosta. Osumat olivat siistissä kasassa hieman keskustan yläpuolella. "Täytyy vähän laskea tähtäystä", hän tuumi.
"Sinä olet käyttänyt kivääriä ennenkin", Xaviera totesi.
Gail nyökkäsi. "Isä antoi minun joskus harjoitella vanhalla Spencerillään kojoottien pitämiseksi kurissa", hän selitti. "Vaikka en minä koskaan oikein pitänyt eläinten ampumisesta."
"Kuten huomasit, tällä sinun on paljon helpompi ampua nopeasti ja tarkasti", sanoi Xaviera. "Lisäksi voit käyttää hyväksesi pitemmän kantaman suomaa etua."
"Eikä kukaan tule haastamaan minua kaksintaisteluun", Gail lisäsi.
"Todennäköisesti ei", vastasi Xaviera. "Kivääri on työkalu, jota näkee lähes kaikkialla: metsästäjien käsissä, ratsastajien satulakoteloissa, farmarien rattailla ja jokseenkin jokaisessa talossa ja mökissä. Se ei hermostuta ihmisiä kuten lonkalla riippuva revolveri."
"Mutta tiukan paikan tullen voin puolustaa sillä itseäni", sanoi Gail tyytyväisenä ja kääntyi kohti yhtä ihmisen muotoisista tauluista laukaisten kahdesti. Taulu huojahti osumista ja Xaviera ja Gail menivät katsomaan. Keskellä karkeatekoisen pahvikuvan rintaa oli kaksi luodinreikää noin kämmenenleveyden etäisyydellä toisistaan.
"Onneksi olkoon", Xaviera sanoi kuivasti. "Tapoit juuri miehen."
Gail katsoi häntä ihmeissään. "Tältä etäisyydeltä luodit lävistivät hänet ja hän makaa jaloissasi vuotaen kuiviin selässään olevista isoista ulostulorei'istä", jatkoi hän säälimättömästi. "Tiesitkö muuten, että kärpäset haistavat kuoleman ensimmäisinä. Ne ryömivät uhrin haavoihin, tai sitten silmiin, jos ne ovat jääneet auki."
Gail näytti pahoinvoivalta ja Xaviera jatkoi hieman lempeämpään sävyyn: "Sanoit itse, ettet pitänyt eläinten ampumisesta. Entä ihmisten?"
"En minä halua tappaa ketään", Gail sanoi hiljaa. "En edes itsepuolustukseksi."
"Se voi olla vältettävissä", Xaviera vastasi. "Etkö halunnut, että opettaisin sinua?"

Gail oli tehnyt hyvät kaupat. Kiväärin lisäksi hän oli ostanut satulakotelon, puhdistusvälineet ja kolme rasiaa patruunoita. Xaviera oli ihmeissään seurannut, miten hän oli suloisesti hymyillen kietonut kauppiaan pikkusormensa ympärille ja tinkinyt ostosten hinnasta pois neljänneksen. Seuraavien päivien aikana kajahtelivat laukaukset harvakseen kukkulanrinteeltä, kun Xaviera opetti tyttöä käsittelemään uutta asettaan. Kukkulalle tehtyihin retkiin sisältyi aina paljon muutakin kuin ampumaopetusta ja Gail oli innolla mukana. Xaviera totesi hänen olevan luonnostaan lahjakas oppilas ja huomasi nauttivansa opettamisesta.

Oli kulunut neljä päivää siitä, kun Xaviera ja Gail olivat saapuneet Bravestoniin. Ystävykset istuivat saluunassa aamiaisella jutellen siitä, minne päin seuraavaksi suunnistaisivat, kun heiluriovista saapasteli sisään kaksi tuttua miestä. Walter ja Tommy näyttivät aivan yhtä rähjäisiltä, kuin Cimarron-joen varrella Xavieran ja Gailin kohdatessa heidät ensi kertaa.
"Arvelinkin, että vuokratallissa oli kaksi tutun näköistä hevosta", totesi Walter Tommylle ja marssi suoraan kohti Xavieran ja Gailin pöytää. "Senkin narttu!" hän sanoi myrkyllisesti Xavieralle. "Olin kaksi päivää kipeänä sen potkun jäljiltä!"
"Se ei näemmä riittänyt, kun kerran tulit hakemaan lisää", totesi Xaviera tyynesti.
"Tiedät kyllä, mitä tulin hakemaan", vastasi Walter. "Tunnin kuluttua pääkadulla!"
Xaviera vain nyökkäsi ja Walter tovereineen painui ovesta ulos.

Syötyään Xaviera asteli portaita saluunan yläkertaan Gailin seuratessa kannoilla. Hiljaisena hän riisui asevyönsä heittäen sen vuoteelle.
"En ole koskaan ennen nähnyt kaksintaistelua", sanoi Gail.
"Tunnin kuluttua toivot, ettet tule toiste näkemäänkään", Xaviera vastasi samalla kun tyhjensi Remingtoninsa ja alkoi purkaa sitä. "Silloin toinen meistä, minä tai tuo mies, on kuollut."
"Sinun vuoksesi minä en kuitenkaan ole huolissani", vastasi Gail. "Sinähän olet yksi nopeimmista."
Xaviera puhdisti revolveriaan. "Me emme tiedä kuinka nopea Walter on", hän sanoi. "Ulkomuoto ei kerro mitään ampumataidosta. Eikä myöskään se, ettei hänellä ole mainetta revolverimiehenä." Hän kokosi aseensa ja öljysi sen huolellisesti tarkistaen, että se toimi moitteettomasti.
"Sitä paitsi, huolimatta kaikista näistä valmisteluista, huono tuuri saattaa kuitenkin osua kohdalle", Xaviera jatkoi harvakseen. "Jokin voi häiritä vetoa sekunnin murto-osan verran tai sitten iskurin alle sattuu laukeamaton patruuna."
Gail oli ihmeissään. "Kuinka sinä pystyt olemaan noin rauhallinen?" hän kysyi pystymättä peittämään pelkoa äänessään. "Miten sinä kestät tämän odottamisen?"
"Kestän kun on pakko", vastasi Xaviera tunnustellen sormillaan nahkaisen asekotelon sisäpintaa. Hän otti pienen palan saippuaa ja hieroi sitä koteloon, kunnes oli tyytyväinen tulokseen. "Jonkin verran auttaa, kun tietää, että hänestä tuntuu samalta kuin minustakin."
"Sinä voisit vain lähteä", Gail huomautti.
"Niin voisin, jos olisin järkevä", Xaviera tuumi. "Mutten ole ikinä pitänyt periksiantamisesta enkä siitä, että saisin perääni yhden miehen lisää. Pakeneminen vain pitkittäisi väistämätöntä. Sitäpaitsi, jos olisin todella järkevä, niin olisin tappanut heidät molemmat siellä jokivarressa kun oli tilaisuus."

Hiljaisuus laskeutui pieneen huoneeseen. Xaviera tarkisti, että paita oli kunnolla housuissa, ja kietoi sitten revolverivyön lanteilleen. Hän huolehti siitä, että kotelo asettui oikealle kohdalle ja sitoi reisihihnan. Pari koevetoa varmisti, että ase nousi kotelosta vaivattomasti. Viimeisenä, ennen lataamista, hän tarkasti aseesta poistamansa patruunat ja vaihtoi yhden, jonka hylsynseinämässä oli pieni lommo. Xaviera vilkaisi kelloaan. "On epäkohteliasta antaa toisen odottaa", hän sanoi itsekseen suunnaten ovelle. Gailille hän jatkoi: "En haluaisi sinun näkevän tätä, mutta olen jo huomannut, ettei sinua kannata kieltääkään."

Walter odotti jo ulkopuolella, kun Xaviera astui saluunan ovesta. Gail katseli, miten taistelijat nyökkäsivät toisilleen ja siirtyivät rauhallisesti keskelle katua. Häntä hieman ihmetytti se, ettei Tommya näkynyt missään, olisihan luullut miehen olevan katsomassa. Samassa Gail huomasi liikettä kadun toisella puolella kapean kujan päässä, aivan kuin joku olisi livahtanut vuokratallin taakse. Uteliaana hän ylitti nopeasti kadun ja puikahti kujalle. Tallin takaovi oli raollaan ja hän kurkisti sisään. Tommy seisoi tallin etuovella kivääri käsissään. Hän nojautui ovenpieltä vasten ja tähtäsi kadulle. Gail livahti takaovesta manaillen mielessään sitä, että hänen uusi Winchesterinsä oli huoneessa saluunan yläkerrassa. Hän etsi katseellaan jotain aseeksi kelpaavaa ja nappasi seinää vasten nojaavan lantalapion. Hevosten liikehdintä vaimensi hänen askeleensa ja mies oli liian keskittynyt laukaukseen, jonka oli määrä kajahtaa samalla hetkellä kun Xaviera tarttuisi revolveriinsa. Gail hiipi hänen taakseen ja heilautti lapion laajassa kaaressa miehen kalloon.

Xaviera kuuli iskun mäjähtävän takanaan ja näki Walterin kasvoille leviävän ällistyneen ilmeen. Kun Gailin huuto "Vaara ohi!" ehti hänen korviinsa, oli hänen kätensä jo lähtenyt liikkeelle ja raskas revolveri osoitti miestä rintaan ennen kuin tämä oli ehtinyt edes tarttua omaansa.
"Riisu nyt hitaasti asevyösi, jos haluat elää", komensi Xaviera.
"Parasta totella tai saat luodin täältäpäin!" vahvisti Gail hänen takaansa.
Xaviera vilkaisi olkansa yli eikä voinut pidätellä hymyä nähdessään Tommyn makaavan Gailin jaloissa ja tytön tähtäävän tarkasti Walteria hänen kiväärillään. Mies avasi soljen ja reisihihnan antaen revolverivyön pudota jalkoihinsa.
"Jos vielä näen kumpaakaan teistä, niin tapan teidät oikopäätä", Xaviera ilmoitti. "Häipykää!"

Kun miehet olivat hakeneet hevosensa tallista ja ratsastaneet tiehensä, kertoi Gail mitä oli tapahtunut.
"Noita tyyppejä kiinnostivat ennen kaikkea minusta luvatut palkkiorahat", selitti Xaviera. "Walter halusi kumminkin myös hankkia mainetta miehenä, joka nitisti suuren Xaviera Martinezin. Niinpä he päättivät pelata varman päälle ja panna pystyyn tuon näytöksen."
"Entä ampumahaava selässä?" Gail ihmetteli. "Eikö se olisi paljastanut totuuden?"
"Sellainen pikkuseikka on helppo unohtaa sen jälkeen kun ruumis on haudattu", Xaviera totesi. Hän laski kätensä tytön olkapäille. "Joka tapauksessa pelastit henkeni. Ilman sinua olisin päättänyt päiväni tällä kadulla luoti selässäni."
Gail rutisti häntä tiukasti. "Sitähän varten ystävät ovat."

Kun ystävykset astelivat rinnakkain saluunaan hakemaan varusteitaan, Gail ihmetteli: "Heidän suunnitelmansa oli vähällä onnistua mutta mikseivät he ottaneet minua huomioon? Siksikö, etten kantanut revolveria?"
Xaviera kohautti olkapäitään. "Kukapa tietää, ehkä juuri siksi. Virheen he kumminkin tekivät aliarvioidessaan sinut, niin kuin minäkin olen tähän saakka tehnyt."
Hän kääntyi Gailin puoleen. "Millä sinä sanoitkaan kolkanneesi Tommyn?"
"Lantalapiolla."
"Tästä eteenpäin pidät kiväärisi käden ulottuvilla aina kun vain mahdollista!" Xaviera tavoitteli tiukkaa sävyä, mutta Gail huomasi pienen hymyn väreilevän hänen suupielissään.

Seuraavana iltana, heidän istuessaan leirinuotiolla, esitti Gail kysymyksen, jota Xaviera olikin jo jonkin aikaa odottanut: "Miten sinusta tuli lainsuojaton?"
"Se on pitkä tarina eikä kovinkaan miellyttävä", Xaviera sanoi vastahakoisesti. Hän ei oikeastaan olisi halunnut kaivella menneitä, mutta Gail ansaitsi kuulla koko tarinan. "Kaikki alkoi noin kymmenen vuotta sitten siitä kun rosvojoukko ahdisteli kotikylääni Amparoa."
"Et olekaan kertonut mitään kotikylästäsi", Gail huomautti.
"Amparo on pieni paikka Sierra Madren itäpuolella parisataa mailia Durangosta pohjoiseen", selitti Xaviera. "Se on melko syrjäistä aluetta, jonka asukkaat elävät enimmäkseen maissinviljelyllä ja lampaankasvatuksella. Ruralet, paikalliset ratsupoliisit, partioivat siellä vain satunnaisesti, joten se on valitetttavasti myös bandidoille turvallista seutua. Olimme siis täysin omillamme, kun Cortezin kopla otti kylän silmätikukseen."

Xaviera piti pienen tauon odottaen lisää kysymyksiä, ennenkuin jatkoi: "Koplan johtaja Mateo Cortez kehuskeli olevansa conquistadori Hernan Cortezin jälkeläinen ja myös käyttäytyi sen mukaan. He ottivat mitä halusivat eikä kukaan uskaltanut vastustella. Äitini Caterina pitää cantinaa ja Cortez miehineen söi ja joi siellä monet kerrat, tietenkin maksamatta, ja tyhjensi ruokavarastot."
"Miten oikein tulitte toimeen?" Gail kysyi.
"Sinnittelimme miten taisimme ja auttelimme toisiamme parhaan kykymme mukaan", vastasi Xaviera. "Isoveljeni Torres, samoin kuin äitini ja moni muukin kyläläisistä, uskoi että kun vain annamme Cortezille mitä hän haluaa, niin hän ennemmin tai myöhemmin jättää meidät rauhaan."
"Sinä et ollut samaa mieltä?"
Xaviera pudisti päätään ja siemaisi vettä kenttäpullosta. "Ei myöskään pikkuveljeni Luco. Olimme nuoria ja yltiöpäisiä ja halusimme panna hanttiin. Miksi olisi pitänyt antaa Cortezin tapaisen roiston viedä noin vain kaikki mitä olimme kovalla työllä hankkineet? Ja kun ajatus oli sanottu ääneen, niin moni muukin kylän nuoremmasta väestä liittyi meihin." Gail kuunteli kärsivällisesti ja Xaviera jatkoi: "Emme me aivan puolustuskyvyttömiä olleet. Monilla oli aseita, lähinnä vanhoja haulikoita ja kerranlaukeavia kivääreitä, mutta niitä käytettiin metsästykseen tai suojelemaan lampaita susilta ja puumilta. Kukaan kyläläisistä ei ollut ikinä ampunut kohti toista ihmistä, kun taas Cortezin miehet olivat tappajia. Lisäksi heillä oli lukumääräinen ylivoima; meitä, jotka halusimme aloittaa taistelun, oli kyläläisistä vain pieni vähemmistö. Useimmat halusivat jatkaa entiseen malliin."
"Mitä pelkureita!" tuhahti Gail.
Xaviera katsoi häntä tiukasti. "Älä tuomitse heitä oikopäätä! He olivat eläneet koko ikänsä kaikessa rauhassa viljellen peltojaan ja kasvattaen lampaitaan, eivätkä olleet tottuneet väkivaltaan. Kun he sitten kohtasivat joukon aseistettuja miehiä, jotka sanoivat: 'Anna meille mitä haluamme tai poltamme talosi, raiskaamme vaimosi ja tapamme sinut', niin luuletko, että he noin vain olivat valmiita riskeeraamaan kotinsa ja perheensä?"
Gail painoi päänsä. "Olet oikeassa", hän myönsi.

"Joka tapauksessa, kun tusinan verran Cortezin miehiä saapui seuraavan kerran ryöväämään ruokaa koplalle, me olimme valmiina", Xaviera kertoi. "Meitä oli aseissa suunnilleen saman verran ja otimme heidät vastaan kylän keskusaukiolla. Käskimme heidän painua helvettiin." Hän vaikeni hetkeksi. "Silloin tapoin ensimmäisen kerran. Torresilla oli vanha kivääri, jota olin lainannut, ja kun yksi miehistä tavoitteli revolveriaan, niin ammuin häntä keskelle rintaa. Tilanne meni ammuskeluksi, josta selvisimme kuin ihmeen kaupalla ehjin nahoin. Roistot olivat aukiolla suojattomia ja suurin osa heistä jäi vainajina paikalle. Keräsimme heidän aseensa ja olimme innoissamme ensimmäisestä voitosta mutta tiesimme myös, että todellinen sota oli vasta alkanut."

Xaviera käänsi nuotiolla vartaassa paistuvaa jänistä ja jatkoi sitten: "Tiesimme, että Cortez olisi raivoissaan vastarinnasta ja että hän ryntäisi suoraa päätä joukkoineen kylään pelotellakseen meidät kuuliaisiksi silkalla ylivoimalla. Kopla majaili vanhalla lähetysasemalla vuorille johtavan tien varrella ja kylään tultaessa samainen tie kulki kahden kukkulan välistä. Juuri sinne asetimme väijytyksen ja yllätimmekin heidät täysin. Syöksimme heidän niskaansa kivivyöryn, joka sai hevoset paniikkiin ja koko joukon täydelliseen epäjärjestykseen. Meillä oli kukkuloiden rinteillä hyvät asemat, joista käsin hyökätä, ja vaikka meitä olikin vähemmän, niin teimme silti melkoista tuhoa. Kivivyöry aiheutti Cortezin miehille kovat tappiot, mutta he kuitenkin taistelivat vimmatusti ja mekin menetimme useita poikia. Luco oli yksi."
"Mitä tapahtui?" Gail ei voinut olla kysymättä.
"Olimme hyökänneet kukkulanrinnettä alas päästäksemme tienvarren kivikkoon suojautuneiden roistojen kimppuun. Luco vaihtoi suojapaikkaa saadakseen jonkun miehistä paremmin jyvälle mutta jotenkin Cortez pääsi yleisessä sekasorrossa hänen taakseen." Xavieran ääni särkyi. "Näin hänen ampuvan Lucoa selkään!"
"Olen pahoillani", sanoi Gail hiljaa. "Te taisitte olla läheisiä."
Lainsuojaton nyökkäsi vaisusti. "En muista isästämme paljoakaan, olin kuuden vanha kun hän lähti. Luco oli pari vuotta nuorempi ja hänestä huolehtiminen lankesi minulle luonnostaan. Olimme aina yhdessä."
Gail siirtyi istumaan Xavieran viereen ja kietoi käsivartensa hänen hartioidensa ympärille. "Olen pahoillani", hän toisti.

Hetken kuluttua Gail tunsi kireyden hellittävän Xavieran ruumiista. Nainen jatkoi kertomustaan: "Olimme tappaneet puolet Cortezin miehistä ja ajaneet loput pakosalle. Valitettavasti Cortez itse ei ollut ruumiiden joukossa joten palasimme kylään valmistautuaksemme ottamaan vastaan uuden hyökkäyksen. Kun tieto voitosta levisi, niin yhä useampi kyläläisistä alkoi uskoa mahdollisuuksiimme ja liittyi vastarintaan. Nyt meillä oli myös aseita niin paljon, että saatoimme varustaa lähes jokaisen kiväärillä ja revolverilla. Minunkin vyölläni riippui vanha Navy Colt, jota halusin innokkaasti päästä käyttämään. Olin hullu. Aikaisemmin olin pelännyt ennen taisteluita, mutta nyt tahdoin vain päästä Cortezin kimppuun hinnalla millä hyvänsä."
"Hyökkäsivätkö he uudelleen, vaikka olivat saaneet teiltä selkäänsä?"
Xaviera nyökkäsi. "Mateo Cortez ei ollut niitä, jotka antavat helpolla periksi. Kyseessä oli hänen maineensa. Tiesimme, ettemme pystyisi yllättämään häntä toista kertaa, joten valmistauduimme puolustamaan kylää. Cortezin miehet saartoivat paikan ja hyökkäsivät joka suunnalta pieninä ryhminä. Kun saimme pysäytettyä heidät, he linnoittautuivat taloihin, ulkorakennuksiin ja muihin suojapaikkoihin. Siitä tuli pitkä ja raskas taistelu, kun jouduimme hoitelemaan heidät lähes yksitellen, talo talolta. Etsin Cortezia ja tavoitin hänet äitini cantinasta. Hän yritti ampua minua, mutta hänen revolverinsa oli tyhjä. Niinpä hän pudotti sen ja nosti kätensä antautuakseen." Xaviera oli hetken vaiti. "Ja minä tyhjensin aseeni häneen."

Gail ei tiennyt mitä olisi sanonut. Xaviera jatkoi: "Cortezin kuolema laimensi muun joukon taisteluinnon ja annoimme heidän mennä. Ei heitä enää paljon jäljellä ollutkaan. Muutamaa päivää myöhemmin saapui ruralien partio Amparoon. Kun he kuulivat että olin ampunut aseettoman miehen, he aikoivat pidättää minut murhasta."
"Epäreilua!" Gail puuskahti.
"Elämä on sitä aika usein", totesi Xaviera. "Jos olisin antautunut, niin olisin luultavasti päässyt aika vähällä. Kaikki tiesivät mikä Cortez oli miehiään ja Lucon kuolema olisi varmasti otettu huomioon lieventävänä asianhaarana. Mutta minä ja muutamat ystäväni asetuimme vastahankaan. Syntyneessä kahakassa surmasimme ruralekapteenin sekä pari hänen miestään ja jouduimme lähtemään pakosalle." Xaviera tutki nuotiolla paistuvaa jänistä. "Tämä alkaa olla kypsä, syödäänpä välillä."

Syötyään he loikoilivat satulat päänalusinaan nuotion ääressä tähtikirkkaan taivaan alla. Xaviera jatkoi tarinaansa: "Aluksi saimme apua lähiseudun kylistä; Amparo ei ollut ainoa paikka, jota Cortezin kopla oli terrorisoinut. Ruralet kuitenkin jahtasivat meitä vimmatusti upseerin murhan vuoksi ja jouduimme pakenemaan kauemmas pohjoiseen, vieraille seuduille. Toimeentulon hankkiminen ei takaa-ajettuna ole helppoa, toisinaan jouduimme varastamaan hiukan karjaa tai hevosia. Välillä ryöstimme jonkun pankin."
"Pääsitte kuitenkin aina pakoon", Gail totesi.
"Useimmiten aivan nipin napin", vastasi Xaviera. "Mutta ruralet eivät olleet ainoa vaara. Monesti jouduimme kahnauksiin toisten rosvojoukkojen kanssa kun tunkeuduimme heidän reviireilleen. Samalla minun koplani hiljalleen muuttui. Monet kotikyläni kaverit kuolivat ja toiset jättivät joukon yrittäen aloittaa uutta elämää jossain, missä heitä ei tunnettu. Heidän tilalleen tuli revolverimiehiä, lainsuojattomia ja muita kurkunleikkaajia. Yhä useammin sain käyttää asetta pitääkseni porukan järjestyksessä ja aloin tavallaan nauttia siitä. Se antaa uskomattoman voiman tunteen kun pitää revolveria kädessään ja tietää voivansa lopettaa jonkun elämän yhdellä liipasimenpainalluksella. Uskoin olevani kova tekijä, olinhan nujertanut Cortezin koplan, jolle surkeat ruralet eivät olleet voineet mitään."
"Miten te sitten Teksasiin päädyitte?"
"Ruralet ajoivat meitä yhä kauemmas pohjoiseen kunnes jouduimme ylittämään Rio Granden. Maineemme oli kiirinyt edellämme ja sitä oli auttanut sekin, että olimme jo aiemmin tehneet joitakin ryöstöjä rajan pinnan kaupungeissa ja paenneet takaa-ajajia takaisin Meksikon puolelle. Elämä ei siis helpottunut, kohtasimme vain uusia ongelmia."
"Texas Rangerit?"
"Hekin, mutta ennen kaikkea King Fisherin kopla."
"Sekö King Fisher?" Gail ihmetteli. "Teksasin suurin karjavaras?"
"Sama mies", vastasi Xaviera. "Hänen valvonnassaan oli, ja on kai vieläkin, kaikki mikä liittyy varastettuun karjaan. Huomasimme sen kun olimme vieneet eräältä tilalliselta pienen lauman pitkäsarvia, emmekä saaneet niitä myydyksi kenellekään. Fisher vaati, että olisimme liittyneet hänen koplaansa, mutta en ollut koskaan halunnut toimia kenenkään alaisena. Hänen joukkonsa oli liian suuri ja hänellä oli vaikutusvaltaisia ystäviä, joten emme voineet asettua avoimesti häntä vastaan. Sain kuitenkin neuvoteltua Fisherin kanssa sopimuksen, joka salli meidän toimia omin päin. Karjaan emme saaneet koskea, mutta pystyimme verottamaan pankkeja ja postivaunuja sen verran että tulimme toimeen."

Gail oli kuunnellut keskittyneesti lainsuojattoman kertomusta. "Miten sinä omillesi jouduit?"
Xaviera kamppaili jälleen epämiellyttävien muistojen kanssa. "Minulla oli jo pitkään ollut erimielisyyksiä kakkosmieheni Darrelin kanssa. Tapanani oli nimittäin suunnitella kaikki ryöstömme siten, että ne kävisivät nopeasti, herättämättä liiaksi huomiota ja että väkivaltaa tarvitsisi käyttää mahdollisimman vähän. Aina se ei tosin onnistunut."
"Del Rio?"
Xaviera nyökkäsi, muttei sanonut aiheesta enempää. "Darrel taas oli täysin häikäilemätön, hän ei tarvinnut edes tekosyitä ihmisten ampumiseen. Hän olisi tehnyt kaikki keikat aseet paukkuen, ampunut pakotien auki ja jättänyt jälkeensä kasan ruumiita. Monet miehistä kannattivat hänen ajattelutapaansa."
Gail värähti.
"Sitten tuli se postivaunuryöstö, josta sinäkin olet kuullut. Pysäytimme San Antoniosta Fort Worthiin matkaavat vaunut, jotka kuljettivat sotilaiden palkkarahoja. Rangerit olivat hengittäneet niskaamme jo viikkokaupalla ja kaikkien hermot olivat kireällä. Ollakseen varma, ettei jäisi todistajia, Darrel aikoi ampua kuskin ja vartijan sekä vaunuissa matkustaneen naisen ja hänen tyttärensä, noin viisivuotiaan lapsen. Olin väsynyt pakenemiseen mutta vielä enemmän olin väsynyt jatkuvaan tappamiseen. Tähtäsin Darrelia, käskin vaunukuskin panna hevosiin vauhtia ja pidättelin miehiäni kunnes postivaunut olivat häipyneet näkyvistä. Se löi lopullisen kiilan minun ja koplani väliin."

"Mitä aiot nyt tehdä?" Gail kysyi.
Xaviera nousi lisäämään puita nuotioon. "Meksikoon en voi palata, joutuisin teloitusryhmän eteen alta aikayksikön", hän sanoi mietteliäästi. "Ajattelin suunnata pohjoiseen tai itään, jonnekin, missä minua ei tunnettaisi. Tosin, maineeni on jo sellainen että aina joku minut ennemmin tai myöhemmin tunnistaa, vaikka käyttäisin väärää nimeäkin."
"Sinua on kyllä hankala sekoittaa kehenkään muuhun."
"Sen vuoksi en voi odottaa ystävällistä vastaanottoa juuri missään", Xaviera jatkoi. "Ja vaikka onnistuisinkin asettumaan jonnekin aloilleni, niin ennemmin tai myöhemmin kohtaisin jonkun, joka kantaa kaunaa vanhojen syntieni takia. Tai sitten jonkun yltiöpään, joka haluaa revolverisankariksi uskoen että tie maineeseen aukeaa haastamalla minut. Niin on käynyt kaikille, jotka ovat hankkineet elantonsa tällä." Xaviera päätti taputtaen Remingtoninsa pähkinäpuista perää.
"Sinä olet kuitenkin muuttunut siitä mitä olit", sanoi Gail.
"Olenko?" lainsuojaton kysyi. "Mikään ei muuta muuksi sitä tosiasiaa että olen tappaja, jolla on valtava määrä ihmishenkiä tunnollaan. Siksi en halunnut sinua mukaani; tämä elämä ryvettää sinut sielua myöten, kuten se teki minulle jo kauan sitten. Äläkä ehdota minulle aseesta luopumista. Silloin voisin yhtä hyvin ampua luodin päähäni, koska joku sen kuitenkin minulle tekee."
"Ei sinun tarvitse aseestasi luopua, mutta voit käyttää sitä toisella tavalla."
Xaviera katsoi tyttöä kummissaan.
"Sinä tunnet lainsuojattomat paremmin kuin kukaan", Gail selitti. "Tiedät miten he ajattelevat ja toimivat, joten sinä jos kuka pystyt auttamaan ihmisiä, joita he kiusaavat. Vaikket voikaan palata kotiisi Meksikoon, niin tuolla tavoin voit palata siihen mistä lähdit. Ja kun ihmiset näkevät sinusta toisenkin puolen, niin he pystyvät silloin paremmin hyväksymään sinut."
"On sinulla luulot!" tokaisi Xaviera ivallisesti.
"En minä luule mitään vaan luotan sinuun" sanoi Gail. "Muistat Walterin ja Tommyn. Sanoit itse, että jos olisit ollut järkevä, niin olisit tappanut heidät jo ensimmäisellä kerralla. Sen sijaan annoit heidän lähteä vielä Bravestonistakin. Sinä et ole pelkkä kylmäverinen tappaja. Olen nähnyt sinusta toisenkin puolen."

Vielä kauan sen jälkeen, kun Gail oli nukahtanut, istui Xaviera Martinez nuotion ääressä katsellen mietteliäästi liekkeihin.

Parkersville oli viehättävä pikkukaupunki Cimarroniin laskevan joen varrella lähellä Oklahoman ja Arkansasin rajaa. Xaviera ja Gail olivat ohittaneet lukuisia hyvin hoidettuja tiloja ja kaupunkia lähestyessään he huomasivat ensimmäisenä pienen kirkontornin. Ratsastaessaan kaupunkiin he ohittivat Wells Fargo -yhtiön postivaunuaseman ja panivat vuokratallia etsiessään merkille, että kaupungissa oli myös viihtyisän näköinen hotelli ja pari saluunaa. Oli iltapäivä ja lapset purkautuivat ulos kirkon vieressä seisovasta pienestä koulurakennuksesta hajaantuen koteihinsa.

Seuraavana päivänä olivat kumppanukset kuitenkin jo huomanneet, ettei kaupungin ilmapiiri ollut niin auvoinen kuin ensisilmäyksellä olisi voinut kuvitella. Asukkaat vilkuilivat vieraita epäluuloisesti ja etenkin mustapukuinen nainen raskaine aseineen sai ihmiset silminnähden levottomiksi. Kyräilevät katseet eivät olleet Xavieralle mitään uutta, mutta näiden kaupunkilaisten suhtautuminen oli ennennäkemätöntä. "Tässä kaupungissa on jotain pahasti vinossa", sanoi Xaviera Gailille heidän astellessaan hotellista kohti saluunaa. Heidän saavuttuaan edellisenä päivänä kaupunkiin oli vuokratallin pitäjä suorastaan tärissyt Xavieran edessä ja kiidättänyt hevoset pilttuisiin kuin hänen henkensä olisi ollut kiinni toiminnan nopeudesta. Hotellin omistaja oli hätäisesti miltei heittänyt heille huoneiden avaimet ennen kuin oli livahtanut takahuoneeseen mutisten jonkin epämääräisen selityksen. "Niin on", Gail totesi. "Aivan kuin kaikki voisivat kuolla kauhusta minä hetkenä hyvänsä." Parkersville olisi ollut miellyttävä kaupunki elleivät ihmiset olisi olleet niin pelokkaita.

Heidän astuessaan saluunaan asiakkaiden puheensorina vaimeni kuten oli käynyt edellisenäkin iltana. Baarimikko Marvin sai kasvoilleen pingottuneen hymyn. "Iltaa, hyvät naiset", hän toivotti arasti. "Mitä saisi olla?"
Xaviera ja Gail tilasivat oluet ja alkoivat sitten kysellä mitä olisi tarjolla illalliseksi. Kun he olivat päässeet yhteiymmärrykseen ruuasta, Xaviera kääntyi ja marssi pitkin askelin kohti rauhallista nurkkapöytää. Gail kääntyi vielä baarimikon puoleen kysyen: "Mikä täällä oikein on hätänä?"
"Ei mikään", mies vastasi nopeasti. "Kaikki on ihan hyvin. Mikä täällä muka voisi olla vinossa?" Hän miltei juoksi keittiöön.

Syötyään Gail ja Xaviera nojautuivat tuoleillaan taaksepäin ja nauttivat kylläisestä tunteesta. Ilta oli parhaimmillaan ja saluunaan oli kertynyt väkeä. Baarimikolla riitti puuhaa ja pianisti kilkutteli hilpeitä sävelmiä, jotka pystyi tunnistamaan hälystä ja soittimen epävireisyydestä huolimatta. Useissa pöydissä pelattiin korttia mutta Xaviera oli varma ettei häntä toivotettaisi kovinkaan sydämellisesti tervetulleeksi mukaan.

Yhtäkkiä heiluriovet lämähtivät auki ja sisään harppoi viisi karkean näköistä, raskaasti aseistettua miestä. "Viskiä!!" karjahti yksi heistä. Kauhistuneen näköinen baarimikko latoi tiskille rivin pulloja, joista miehet oikopäätä siemaisivat pitkät ryypyt. Lähinnä ovea istuneet saluunan asiakkaat luikahtivat ulos ja loputkin koettivat parhaansa mukaan sulautua seiniin häijynnäköisten tyyppien ryypiskellessä ja laukoessa ruokottomia vitsejä. Miehet käyttäytyivät kuin olisivat omistaneet paikan. "Eihän täällä tapahdu mitään", tokaisi yksi miehistä. "Painutaan toiseen saluunaan." Miehet sieppasivat pullot tiskiltä ja kääntyivät kohti ovea huomatakseen seisovansa silmätysten Xaviera Martinezin kanssa. "Unohditte maksaa viinanne", hän sanoi pehmeästi. Porukan johtajalta näyttävä laiha mies lähestyi Xavieraa rivo hymy naamallaan. "Yleensä emme anna kenenkään sekaantua asioihimme, kaunokainen, mutta sinun kanssasi teemme mielellämme poikkeuksen", mies sanoi yrittäen kietoa käsivartensa hänen ympärilleen. Xaviera väänsi häntä nopeasti ranteesta, kääntyi ja pyyhkäisi sulavasti jalat hänen altaan. Mies rojahti takamuksilleen lattialle.

Missä tahansa muualla olisi temppu kirvoittanut saluunan väestä sydämellisen naurunremakan, mutta nyt vallitsi kuolemanhiljaisuus. "Jonkun täytyy näemmä opettaa sinulle tapoja", ärisi isokokoinen parrakas tyyppi ja harppasi Xavieraa kohti. Sekunnin murto-osaa myöhemmin hän makasi lattialla ja muut miehet jähmettyivät suurikaliberisen revolverin edessä. Xaviera oli vetäissyt aseensa ja iskenyt sen piipulla miestä kalloon jättämättä muille aikaa reagoida. "Vai sillä lailla", sanoi laiha roisto silmät kaventuen samalla kun nousi hitaasti jaloilleen. "Vaikka oletkin aika nopea, et silti ehdi ampua meitä kaikkia."
"Ei hänen tarvitsekaan", kuului miesten takaa. Ystävällisiä sanoja säesti Winchesterin latausliikkeen ääni. Rettelöitsijät olivat hetken neuvottomia todetessaan joutuneensa kahden tulen väliin. "Unohditte maksaa viinanne", Xaviera toisti. "Joten kaivakaa, pojat, kuvetta ja alkakaa sitten kalppia." Miehet mutisivat törkeyksiä, mutta jättivät baaritiskille kasan rahaa ennen kuin painuivat ulos raahaten mukanaan yhä tajutonta toveriaan.

Xaviera solautti Remingtoninsa koteloon ja Gail laski kiväärinsä iskurin vireestä. "He tuskin tulevat toista kertaa häiritsemään", sanoi Gail hyväntuulisesti baarimikolle.
"Lähtekää täältä", vastasi mies heikolla äänellä. "Herran tähden, lähtekää kaupungista kun vielä pääsette!" Hänen kasvoiltaan paistoi peittelemätön kauhu.
Gail oli kummissaan. "Mitä nyt? Hehän lähtivät jo."
"Nuo eivät tainneet olla mitään tavallisia retkuja", Xaviera puuttui puheeseen.
"Eivät todellakaan olleet ja te hankitte meille juuri kasan vaikeuksia", vastasi tukeva, hienoon pukuun pukeutunut mies, joka oli noussut läheisestä pöydästä. "Vaikka meillä on niitä yllin kyllin ennestäänkin."
Xaviera katsoi häntä kysyvästi. "Nuo tyypit kuuluivat tällä seudulla majailevaan lainsuojattomien joukkoon", mies selitti. "He tulevat takaisin etsimään teitä ja jos eivät löydä, niin me saamme kärsiä."
"Miksette pane hanttiin?" ihmetteli Gail.
Mies katsoi häntä kuin ymmärtämätöntä lasta. "He ovat tappajia ja heitä on liikaa."
"Heitä täytyy olla aikamoinen armeija, jollei täältä löydy tarpeeksi miehiä ja aseita pysäyttämään heitä", Gail totesi.
"Täkäläiset asukkaat ovat farmareita, kauppiaita ja muita rauhallisia ihmisiä", mies selitti. "Ei meistä ole taistelemaan revolverimiehiä ja murhaajia vastaan. Emmekä saa tänne ketään avuksikaan."
"Sittenhän me olemme juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan", sanoi Gail. "Mehän voimme auttaa", hän jatkoi kääntyen Xavieran puoleen.
"Gail..." Xaviera aloitti.
"Jotainhan meidän täytyy tehdä!" intti Gail. "Ja he tarvitsevat apua!"

Ystävysten kiistely keskeytyi kun saluunan ovesta asteli sisään nelissäkymmenissä oleva roteva mies, jonka takin rinnuksessa kiilteli hopeinen tähti. "Näin juuri Rustler Morganin kavereineen ja yksi heistä näytti ottaneen liikaa. Aiheuttivatko he vahinkoja?"
"Eivät, eikä se yksi suinkaan liikaa ottanut" vastasi tyylikäs mies, joka oli keskustellut Gailin ja Xavieran kanssa. "He tulivat tänne ryyppäämään mutta nämä naiset ajoivat heidät aseella uhaten ulos sen jälkeen kun hän oli lyönyt yhden heistä tainnoksiin." Mies nyökkäsi kohti Xavieraa.
Sheriffi katsoi tummaa naista kiinteästi. "Tietenkin harmit kulkevat Xaviera Martinezin mukana" hän totesi synkästi. Pelokas kohahdus kävi läpi saluunan.
"Harmeja aiheuttivat ne roistot ja hän lopetti ne", napautti Gail. "Sitä paitsi hän on luopunut rikollisesta elämästä."
"Vähänpä sinä tyttö tiedät", totesi sheriffi.
"Olen ratsastanut hänen kanssaan joten tiedän hänestä enemmän kuin te", Gail vastasi. "Ja hän pelasti vanhempieni ranchin comancheilta."
Xaviera seurasi ihaillen miten koko saluuna hiljeni tytön kertoessa muutaman viikon takaisista tapahtumista Potterin ranchilla. Gaililla oli todella sana hallussaan, hän kykeni vangitsemaan kuulijat tarinallaan.

Kun Gail oli päättänyt kertomuksensa, kääntyi Xaviera sheriffin ja hänen seurassaan seisovan miehen puoleen. "Minut te tunnette ja ystäväni nimi on Gail Potter", hän sanoi. "Mutta minäkin tahtoisin tietää keiden kanssa olen tekemisissä."
Sheriffi esitteli itsensä Stuart Brandoniksi ja toinen mies sanoi nimekseen Joshua Parker. Kumpikaan ei ojentanut kättään.
"Onko tämä kaupunki nimetty teidän mukaanne?" Gail kysyi uteliaana.
"Isäni mukaan", Joshua Parker vastasi. "Hän johti uudisasukasjoukkoa, joka asettui tänne ja kun kaupunki syntyi, niin hänestä tuli sen ensimmäinen pormestari. Minä olen jatkanut hänen työtään."
"Eikö teitä lainkaan vaivaa se, mitä isänne perinnölle on tapahtumassa?" kysyi Gail. "Aiotteko noin vain antaa noiden roistojen viedä kaiken, mitä olette kovalla työllä hankkineet?"
"Ajattelimme, että he varmaan lähtevät, kun ovat saaneet kyllikseen."
Nyt puuttui puheeseen Xaviera: "Tuollaiset tyypit eivät saa ikinä kyllikseen, joten voitte odotella heidän lähtöään loputtomiin. Miksi he luopuisivat tuottavasta lypsylehmästä? Ja vaikka he jostain syystä päättäisivätkin vaihtaa maisemaa, niin sana kiertää. Ennemmin tai myöhemmin tänne saapuu toinen kopla helpon saaliin perässä."
"Mitä me sitten voimme tehdä?" Joshua Parker kysyi onnettomasti.
"Voitte tehdä saman mitä hekin äsken tekivät", kajahti karkea ääni saluunan perältä. "Piru vieköön! Näitte juuri itse miten he äsken ajoivat Rustler Morganin kavereineen häntä koipien välissä pihalle! Näissä tytöissä on sisua!" Esiin astui ahavoitunut, karkeisiin työvaatteisiin pukeutunut mies, jonka hiuksissa ja parrassa näkyi harmaata.
"Sinä et näytä kauppiaalta tai farmarilta", Xaviera totesi.
Mies tarrasi isolla kourallaan hänen käteensä. "Brent Mackelson, haukutaan Mackieksi", hän esittäytyi. "Metsästin biisoneita Llano Estacadossa, kunnes menin armeijalle tiedustelijaksi. Sodan jälkeen olen autellut serkkupoikaa tilanpidossa, mutta sekään ei meinaa enää lyödä leiville kun tuo roistosakki vie kaiken mitä ei ole naulattu kiinni."
"Olitko Palo Durossa?"
"Siellä ja parissa muussakin pahassa paikassa. Että jos, tyttö, meinaat heittää niille retkuille kapuloita rattaisiin, niin olen ilomielin mukana. Osun edelleen vanhalla Sharpsillani mieheen kolmestasadasta metristä."
"Meitä on edelleen vain kolme", Xaviera sanoi kääntyen pormestarin ja sheriffin puoleen. "On teidän asianne päättää, mitä teette tuon koplan kanssa. Sen jälkeen voimme jutella lisää."
Xaviera ja Gail lähtivät saluunasta jättäen kaupunkilaiset keskustelemaan kiivaasti. Ylimpänä kaikui Brent "Mackie" Mackelsonin ääni.

He astelivat pimeitä katuja kohti hotellia. "Olen iloinen, että päätit auttaa heitä", Gail sanoi.
"En voi tehdä mitään, elleivät he itse ole mukana", vastasi Xaviera. "Eivätkä he luota minuun tarpeeksi."
"Mackie luottaa."
"Mutta hän taitaa olla ainut. Mitä sinä muuten hymyilet?"
"Siitä on varmaan kauan, kun joku on viimeksi nimittänyt sinua 'tytöksi'."
Xaviera naurahti. "Jos joku miehistäni olisi tehnyt sen virheen, olisin vääntänyt häneltä niskat nurin."

Seuraavana aamuna kun Xaviera ja Gail olivat pukeutumassa, kuului huoneen ovelta varovainen koputus. Xaviera asteli ääneti ovelle revolveri kourassa. "Kuka siellä?" hän kysyi.
"Minä vain", kuului hotellinisännän hiljainen vastaus oven takaa. "Sheriffi ja pormestari lähettivät sanan, että he tahtoisivat jutella kanssanne. He ovat Marvinin saluunassa ja siellä on koko joukko muitakin."
"Olemme siellä vartin päästä", Xaviera vastasi.

Kun Xaviera ja Gail astuivat saluunaan, heitä vastassa oli melkoinen määrä väkeä. Sheriffin ja pormestarin lisäksi paikalla oli myös pankinjohtaja, kaupungin molemmat kauppiaat, hotellinisäntä, seudun suurimmat rancherit sekä joukko muitakin kaupunkilaisia. Xaviera antoi katseensa kiertää kasvoista kasvoihin ennen kuin kääntyi pormestari Parkerin puoleen.
"Emme ole vielä tehneet lopullista päätöstä", mies sanoi. "Tahtoisimme ensin tietää mitkä ovat mahdollisuutemme."
"Mahdollisuuksia on aina", totesi Xaviera. "Kertokaa ensin siitä koplasta."
"He ilmestyivät tänne nelisen kuukautta sitten", pankinjohtaja aloitti. "Ryöstivät pankin ja ampuivat kassanhoitajan."
"Kokosin tietenkin partion takaa-ajoon mutta emme saaneet heitä kiinni", jatkoi sheriffi Brandon. "Arvelimme heidän häipyneen rajan yli joko Missouriin tai Arkansasiin mutta pari päivää myöhemmin he iskivät uudelleen ja ryöstivät molemmat kaupat. Sen jälkeen he hakivat minut toimistostani ja kävelyttivät aseella uhaten halki kaupungin. He vain ilmoittivat että tästä lähtien tekisimme niin kuin he käskevät tai saisimme vastata seurauksista. Minulle he kertoivat varsin yksityiskohtaisesti, mitä tekisivät vaimolleni ja tyttärelleni, jos yrittäisin jotain."
"Meitä kaikkia on uhkailtu", jatkoi pormestari. "Olemme perheellisiä miehiä ja he tietävät voivansa kiristää meitä sen kautta."
"Eivätkä he tunnu epäröivän uhkaustensa toteuttamista", puuttui puheeseen toinen kauppiaista. "Poikani sanoi kerran muutamalle tyypille pari poikkipuolista sanaa ja he hakkasivat hänet miltei henkihieveriin."

"Ettekö ole aiemmin yrittäneet hankkia apua?" Gail ihmetteli.
"Minä sähkötin Wells Fargolle ja pyysin lähettämään etsiviä avuksi", selitti postivaunuaseman päällikkö. "He lähettivät kaksi miestä, joista toinen sai luodin selkäänsä sivukadulla. Toinen lähti tutkimaan lähiseutua ja vain hänen hevosensa palasi."
"Paljonko heitä on?" kysyi Xaviera.
Sheriffi mietti hetken. "He eivät ole koskaan tulleet kaupunkiin kymmentä miestä isommalla porukalla mutta olen koettanut panna naamoja muistiin vastaisen varalle. Sanoisin heitä olevan noin kolmekymmentä."
Xaviera nosti mielessään hattua miehelle. "Tiedättekö kuka heitä johtaa?"
"Emme tiedä hänen nimeään, mutta hän on käynyt kaupungissa muutaman kerran", vastasi pormestari. "Vaalea, teräväpiirteinen tyyppi, puhetavasta päätellen teksasilainen. Hän pukeutuu mustiin vähän samaan tyyliin kuin sinäkin ja on hampaisiin asti aseistettu: kaksi Peacemakeria, haulikko, veitsi ja ruoska. Hänessä on jotain pelottavaa, jopa hänen omat miehensä tuntuvat arastelevan häntä."

Xaviera nojasi hiljaisena baaritiskiin. Hetken mietittyään hän sanoi: "Heidät on mahdollista voittaa mutta siihen tarvitaan teitä kaikkia. Ja jos ryhdymme taisteluun, on todennäköistä että jotkut teistä menettävät henkensä. Oletteko valmiita siihen?"
Joshua Parker nousi. "Jos autat meitä, niin olemme kyllä mukana. Uskon puhuvani kaikkien puolesta" Päättäväiset nyökkäykset vahvistivat hänen sanansa. "Me emme vain pysty maksamaan kovin paljoa."
Xaviera pudisti päätään. "En minä tätä rahan vuoksi tee vaan siksi, että ystäväni pyysi." Hän nyökkäsi kohti Gailia. "Aseita ja panoksia teillä varmaan on?"
"Niitä löytyy."
"Entä dynamiittia?"
Kauppiaat pudistelivat päätään. "Ei pötkön pötköä. He veivät ensi töikseen kaiken, arvatenkin omia likaisia puuhiaan varten. Onko sinulla suunnitelmaa?"
"Jonkinlainen", Xaviera vastasi. "He tietävät, että Gail ja minä emme ole paikkakuntalaisia, joten he tulevat seuraavaksi meidän peräämme. He uskovat selviävänsä pienellä joukolla koska meitä on vain kaksi eivätkä he oleta teidän sekaantuvan asiaan. Teillä on silloin mahdollisuus yllättää heidät ja näyttää mistä teidät on tehty. Muistakaa kumminkin että kun ryhdytte vastarintaan, niin ette voi enää sen jälkeen perääntyä. Missä he muuten majailevat?"
Kaikki näyttivät neuvottomilta. "Ei aavistustakaan", sheriffi Brandon vastasi. "He tulevat kaupunkiin milloin miltäkin suunnalta ja yleensä lähtevät eri suuntaan kuin mistä tulivat. Emme tosin ole uskaltaneet etsiä heidän piilopaikkaansa kovin perusteellisesti."
Yksi karjatilallisista puuttui puheeseen: "Mieheni eivät ole laumoja paimentaessaan havainneet mitään epäilyttäviä jälkiä. Veikkaisin, että kopla käyttää yleisiä teitä ja karjankuljetusreittejä, jolloin heidän jälkensä katoavat muiden joukkoon."
"Niin minäkin arvelin", tuumi Xaviera. "Nyt on kumminkin aika valmistautua ottamaan heidät vastaan. Parasta toimia tällä tavoin..."

Illansuussa Rustler Morgan ratsasti kaupunkiin mukanaan kymmenkunta miestä. Puolet joukosta, Rustler mukaanlukien, laskeutui hevostensa selästä Marvinin saluunan edessä muun porukan suunnatessa kohti toista saluunaa vähän matkan päässä. Lainsuojattomien marssiessa sisään heitä tervehti odottava hiljaisuus. "Pulloja tiskiin!" ärjähti Rustler Morgan. "Ja sitten kerrot mistä löydämme ne kaksi narttua!"
Tiskin takana seisova Marvin tunsi vatsaansa kouristavan mutta hän pakottautui puhumaan tyynesti: "He eivät ole täällä, kuten näkyy, eikä teille enää tarjoilla."
Miehet seisahtuivat yllättyneinä ja baarimikko jatkoi: "Olette juuri saaneet porttikiellon tähän saluunaan."
"Vai rupeat sinä isottelemaan", murisi Morgan harpaten eteenpäin ja kurottaen tiskin yli aikomuksenaan tarrata Marvinia rinnuksista. Hänen aikeensa jäi kuitenkin puolitiehen miehen siepattua tiskin alta poikkisahatun haulikon. Samalla hetkellä nousivat muut saluunan asiakkaat tuoleiltaan ja äkkiä pientä joukkoa ympäröi aseenpiippujen kehä.

Joshua Parker astui keskemmälle. "Te ette ole enää tervetulleita Parkersvilleen", hän sanoi arvokkaasti. "Sama koskee koko teidän joukkoanne ja kaikkia muitakin lainsuojattomia."
"Surkimukset rupesivat näyttelemään hampaitaan", pilkkasi Morgan. "Omatpa ovat hautajaisenne."
"Vie nyt pomollesi viesti, ettei näille seuduille kannata jäädä", Parker jatkoi rauhallisesti. "Olemme saaneet tarpeeksemme teidän komennostanne."
"Me teemme teistä selvää tästä hyvästä", murisi yksi miehistä.
"Sopii yrittää vaikka heti", vastasi Brent Mackelson. Hän tähtäsi miestä järeällä Sharps- kiväärillä keskelle rintaa.

Rustler Morganin miehet totesivat jääneensä alakynteen, jokaiseen heistä oli tähdätty pari, kolme asetta. Niinpä he peräytyivät saluunan ovesta ulos nähdäkseen miten heidän toverinsa nousivat juuri hevostensa selkään toisen saluunan edessä. Kauppojen, pankin, hotellin ja sheriffintoimiston ikkunoista työntyvät kiväärinpiiput saattelivat heidät ulos kaupungista. Gail Potter astui Marvinin saluunan yläkertaan johtavien portaiden varjosta ja hellitti otteensa kivääristä, jota oli puristanut rystyset valkoisina.

Xaviera Martinez oli todistanut äskeisen kaltaista näytelmää toisen saluunan takahuoneen oven raosta. Sheriffi Brandon oli antanut vietäväksi samanlaisen viestin, joskin hieman siloittelemattomammin sanankääntein. Lainsuojattomien ratsastettua kaupungista työnsi Xaviera revolverinsa koteloon ja painui takaovesta ulos. Argo odotti valmiiksi satuloituna ja pian mustapukuinen revolverisankari karautti heidän peräänsä.

Pahantuulista ja meluisaa miesjoukkoa oli helppo seurata. Noin tunnin ratsastuksen jälkeen Xaviera katseli alas lähes pyöreään, kattilamaiseen laaksoon, jonka pohjalla sijaitsevan farmin kopla näytti ottaneen pesäpaikakseen. Hän jätti Argon suojaiseen paikkaan ja laskeutui loivaa rinnettä lähestyen paikkaa matalan ulkorakennuksen takapuolelta. Ulkorakennusta vastapäätä, pihan toisella puolella, näkyi päärakennus. Xavierasta katsoen oikealle jäi väentupa. Rakennukset olivat ränsistyneitä, ilmeisesti farmi oli ehtinyt olla joitakin vuosia autiona ennen kuin lainsuojattomat olivat asettuneet taloksi. Vasemmalla vähän matkan päässä näkyvää hevosaitausta oli vähän korjailtu mutta muuten kaikki näytti olevan jokseenkin hoitamattomassa kunnossa. Hevosten määrästä päätellen sheriffi oli arvioinut koplan vahvuuden hieman alakanttiin. Pihalla paloi pari nuotiota ja miehiä liikuskeli paikalla harvakseen. Aurinko oli laskenut ja vanhasta päärakennuksesta sekä väentuvasta näkyi valoa. Nuotioiden lähettyvillä näkyi makuusijoja, kaikki eivät selvästikään olleet mahtuneet katon alle.

Heti perille tultuaan oli Rustler Morgan yhdessä parin muun miehen kanssa painunut juoksujalkaa päärakennuksen ovesta sisään. Nyt he tulivat ulos ja astelivat kohti väentupaa. Xaviera kietoi pitkät hiuksensa löysäksi nutturaksi, jonka hän työnsi hattunsa sisään. Sitten hän avasi takkinsa niin, että se väljästi laskeutuessaan peitti hänen vartalonsa ääriviivat. Hän vetäisi hatunlierin varjostamaan kasvojaan, antoi ryhtinsä hiukan lysähtää ja lampsi hämärän pihan poikki päärakennuksen kuistille kuin kuka tahansa koplan jäsenistä. Hän raotti ovea ja kurkisti sisään. Tuvassa ei ollut muita kuin pöydän ääressä istuva mustiin pukeutunut vaaleatukkainen mies, joka näytti täysin keskittyneen kahden norsunluukahvaisen Coltin puhdistamiseen.

Xaviera asteli ääneti lähemmäs. "Terve, Darrel."
Vaalea mies hätkähti ja kääntyi kohti puhujaa yllättynyt ilme kasvoillaan. "Xaviera! Luulin sinun kuolleen."
"Toivoit minun kuolleen muttet vaivautunut varmistamaan." Xaviera istuutui Darrelia vastapäätä kylmästi hymyillen. "Mitä kuuluu? Olet näemmä hankkinut uusia miehiä porukkaan."
"Ei ole tarvinnut edes hankkia", Darrel vastasi. "Kun on kiertänyt sana, että minulla on taskussani kokonainen kaupunki, on heitä riittänyt niin paljon, että olen voinut jopa valita parhaat päältä." Yllätyksestä toivuttuaan hän nojautui tuolissaan rennosti taaksepäin silminnähden tyytyväisenä omiin saavutuksiinsa.
"Hienoa, että olet pystynyt pitämään tasoa yllä", Xaviera totesi sarkastisesti. "Ikävä vain, että kaikki hyvä loppuu aikanaan."
"Mitä tarkoitat?"
"Häivy näiltä seuduilta. Parkersville ei ole enää sinun."
Darrel tyrmistyi. "Olet hullu jos luulet voivasi noin vain tulla tänne uhittelemaan. Minulla on tuolla 40 miestä, jotka ryntäävät tänne heti jos nostan metelin. Et selviä heistä kaikista."
"Luultavasti en mutta otan mukaani niin monta kuin suinkin. Sinut ensimmäiseksi."
"Aina yhtä kylmäverinen", mies sanoi ihailua äänessään. "Tiedän kuitenkin että olet yksin, sinulla ei ole muuta kuin se nuori tyttö kaverinasi. Ja jos luulet voivasi nostattaa ne pelkurimaiset kaupunkilaiset vastarintaan, niin olet pahasti hakoteillä."
"Olen tehnyt niin kerran aiemminkin ja voittanut."
"Mutta eihän meidän tarvitse tapella keskenämme." Darrel vaihtoi suostuttelevaan äänensävyyn. "Kaupungin kokoisessa saaliissa riittää kyllä jaettavaa joten voimme unohtaa menneet ja tehdä sopimuksen: otan sinut takaisin porukkaan ja annan kaupunkilaisten päästä niskuroinnistaan vähällä."
Xaviera nousi. "Tiedän, millaista se on, kun päästät ihmisen vähällä", hän vastasi painuen ovesta ulos.

Xaviera asteli pihan poikki, kuten oli saapuessaankin tehnyt, muttei lähtenyt farmilta oikopäätä. Matala ulkorakennus ei näyttänyt asutulta. Sen ovi oli kiinni vain yksinkertaisella salvalla joten nainen puikahti sisään. Hän löysi pienen kynttilälyhdyn ja sytytti sen vilkaisten ympärilleen. Rakennusta käytettiin varastona, jossa Darrelin kopla säilytti ryöstösaalistaan. Xaviera näki ruokatarpeita, aseita ja panoksia, muutaman nassakan olutta ja viskiä, muuta sekalaista tavaraa sekä viisi laatikkoa dynamiittia. Pienen etsinnän jälkeen hän löysi myös nalleja ja tulilankaa. Panoksen virittäminen kävi nopeasti ja Xaviera laski lyhdyn laatikoiden taakse, mistä sen kajo ei vahingossakaan näkyisi ulos. "Noin parikymmentä minuuttia...", hän ajatteli työntäessään tulilangan pään kynttilän kylkeen sopivalle korkeudelle. Hetkeä myöhemmin hän jo kiipesi laakson rinnettä pitkin kohti paikkaa, jonne oli jättänyt Argon.

Xaviera oli jo puolimatkassa kohti kaupunkia kun räjähdyksen kumu saavutti hänet. Tultuaan perille ja vietyään Argon talliin hän käveli Marvinin saluunaan, jossa useat kaupunkilaiset tervehtivät häntä iloisesti. Muutos suhtautumisessa sekä hämmensi että huvitti häntä. Gail näytti uppoutuneen vilkkaaseen keskusteluun Stuart Brandonin ja Joshua Parkerin kanssa. Xaviera marssi heidän pöytäänsä ja ilman sen kummempia esipuheita kertoi, mihin oli lähtenyt, kuvaillen pääpiirteissään laakson ja hylätyn farmin.
"Stevensin ranchin takamaita", totesi Parker. "Hän osti paikan pari vuotta sitten tarvitessaan lisää laidunmaata mutta rakennuksille hänellä ei ollut käyttöä. Niinpä hän jätti ne silleen."
"Voisimmeko hyökätä sinne ja yllättää heidät?" sheriffi Brandon kysyi.
"Ei kannata, maasto on liian avointa ja farmia on helppo puolustaa. Parempi ottaa heidät vastaan täällä, missä meillä on edut puolellamme. Sain hankittua meille valmistautumisaikaa arviolta huomiseen iltapäivään asti." Miesten hämmästellessä hän jatkoi: "Heillä on jonkin verran siivottavaa, kun lennätin heidän dynamiittivarastonsa ilmaan, ja räjähdyksen säikyttämien hevosten perään he voivat lähteä vasta aamulla kun tulee valoisaa."
"Sitäkö se jytinä olikin?" ihmetteli Brandon.
"Nythän olisi hyvä tilaisuus käydä heidän kimppuunsa", Joshua Parker huomautti.
Xaviera puisti päätään. "Juuri sitä he odottavat. Mutta jos emme hyökkää, he luulevat meidän olevan todellista heikommassa jamassa ja käyvät liian itsevarmoiksi. Annetaan heidän tuoda taistelu tänne ja valmistaudutaan siihen kunnolla."
"Sinä olet parissa päivässä saanut enemmän aikaan tämän koplan kanssa kuin minä neljässä kuukaudessa", sheriffi Brandon sanoi ääni kunnioituksesta värähtäen.
"Älä nyt kuitenkaan rupea tyrkyttämään minulle tähteä", tokaisi Xaviera kuivasti.

Myöhemmin Xaviera ja Gail kulkivat jo hiljennyttä pääkatua pitkin kohti hotellia ja juttelivat vaimeasti. "Suunnitelmasi tuntuu todella hyvältä ja olet selvästikin varautunut kaikkeen", sanoi Gail. "Aivan kuin tietäisit keitä meillä on vastassa."
Xaviera manaili mielessään tytön tarkkaa vaistoa. "Se on minun vanha porukkani", hän vastasi. "Darrel tosin on kasvattanut sitä jonkin verran."
"Kun kerran tunnet hänet, niin etkö olisi voinut suostutella häntä jättämään Parkersvilleä rauhaan?"
"Yritin sitä." Xaviera kertoi lyhyesti keskustelusta entisen kakkosmiehensä kanssa. "Mutta tuon viimeisen temppuni jälkeen hän tulee aivan varmasti perääni."
"Teidän välillänne on paljon pahaa verta", Gail totesi.
"Se ei ole mikään ihme", vastasi Xaviera. "Juuri Darrelilta sain ruoskanjäljet selkääni!"
Gail haukkoi henkeä. "Miten...?"
"Sen postivaunuryöstön jälkeen oli koko kopla siirtynyt Darrelin puolelle", Xaviera aloitti. Hänen äänensä oli täysin eloton. "Kun pysähdyimme tauolle erääseen metsikköön, he tulivat yksissä tuumin kimppuuni, riisuivat minut aseista ja sitoivat puuhun. Darrel ruoski minua kunnes menetin tajuntani. Kun heräsin, olivat kaikki poissa. Darrel oli jättänyt minut uskoen että menehtyisin verenhukkaan."
"Mutta miksi...?" Gail sopersi järkyttyneenä.
"Siksi, että hän pitää siitä."
"Miten selvisit?"
Normaali sointi palasi vähitellen Xavieran puheeseen. "Argo pelasti minut. Se oli jäänyt paikalle muiden lähtiessä ja onnistuin pääsemään selkään kun olin saanut keploteltua itseni irti puusta. Seuraava muistikuvani onkin pieneltä farmilta, jota piti muuan iäkäs pariskunta. Saapuessani heidän pihalleen olin retkottanut tajuttomana hevosen selässä pitäen harjasta kiinni. Makasin vuoteenomana heidän luonaan lähes kolme viikkoa ja haavakuume oli vähällä tehdä minusta lopun. He tiesivät kuka olin mutta eivät antaneet minua ilmi vaan hoitivat minut kuntoon ja lähettivät sitten taas matkaan."
"Ja olit sillä tiellä kun saavuit ranchillemme kesken intiaanihyökkäyksen?"
Xaviera nyökkäsi. "Ja nyt Darrel ja minä kohtasimme uudelleen. Sanoinhan, ettei menneistä pääse noin vain eroon."

Seuraavana aamuna Xaviera odotteli Marvinin saluunan edustalla katsellen miten kaupunkilaiset kokoontuivat. Kaikki olivat aseistautuneita. Joukko alkoi tiivistyä Xavieran ympärille ja hän aloitti: "He tulevat johonkin aikaan iltapäivästä ja aloittavat jollain näyttävällä ja meluisalla harhautuksella, jonka tarkoituksena on ajaa teiltä sisu kaulaan. Todennäköisesti he ratsastavat pienellä joukolla kaupungin läpi ammuskellen joka suuntaan. Teillä ei ole paljoakaan hätää sillä laukkaavan hevosen selästä on lähes mahdotonta osua mihinkään."
"Ellei kyseessä ole todella hyvä ampuja", ajatteli Gail. "Niin kuin hän."

Xaviera jatkoi puolustussuunnitelman hahmottelua ja kiinnitti huomionsa kolmeen mieheen, jotka tunnettiin seudun suurimman ranchin työnjohtajina. Hän oli jo heidän saapuessaan pannut merkille miesten käyttämät vanhat McClellan-satulat. "Tehän olette olleet ratsuväessä", Xaviera aloitti.
Miehet ilmoittivat nopeasti nimensä, sotilasarvonsa ja rykmenttinsä ja Xaviera huomasi heidän vaistomaisesti kohentavan ryhtiään. "Kootkaa jokainen itsellenne hyvänkokoinen porukka, vähintään tusinan verran miehiä. Tunnette väen, joten tiedätte itse kehen voitte luottaa tiukan paikan tullen." Miehet nyökkäsivät. "Asettukaa sitten asemiin kaupungin laitamille sellaisiin paikkoihin, joista he voisivat yrittää vaivihkaa pyrkiä hyökkäämään. Ainakin eteläpuolen metsikkö kannattaisi varmistaa."
"Minä voin hoitaa sen", sanoi yksi miehistä. "Tiedän jo, mistä saan koottua hyvän ryhmän."
"Kaupungin länsilaidalla on pari kohtaa, joista he saattaisivat pyrkiä joen yli", puuttui puheeseen toinen mies. "Asetan sinne vastaanottokomitean."
Xaviera nyökkäsi tyytyväisenä päästäen miehet valmistautumaan taisteluun ja kääntyi Mackien puoleen. "Nyt olisi sinun Sharpsillesi käyttöä", hän sanoi nyökäten kohti järeätä kivääriä, jota mies kannatteli kyynärtaipeessaan. "Kapua tuonne kirkontorniin ja auttele sieltä tarpeen mukaan kun rähinä alkaa."

Määrättyään vielä pari muuta raskaskaliberisilla kivääreillä aseistettua miestä sopiviin asemiin talojen katoille kääntyi Xaviera pormestari Parkerin puoleen: "Naiset ja lapset täytyy saada jonnekin turvaan."
"Miten olisi koulu? Se on aika keskellä kaupunkia."
"Sopii hyvin. Gail, sinä menet sinne heidän suojakseen."
"Et sinä voi noin vain sysätä minua sivuun kaikesta!" Gail protestoi.
"Minä en sysää sinua sivuun", sanoi Xaviera tiukasti. "Tuolla on koko joukko naisia ja lapsia, jotka pelkäävät läheistensä puolesta. He tarvitsevat jonkun tuekseen. Ja jos Darrelin miehet pääsevät kaupunkiin, he tarvitsevat turvakseen myös sinun kiväärisi tulivoimaa."
Gail ei väittänyt vastaan ja pian Parkersvillen asukkaat hajaantuivat asemiinsa. Alkoi pitkä odotus.

Kymmenen minuuttia yli puolenpäivän alkoi itään johtavalta tieltä kuulua kiivas kavioiden rummutus, joka voimistui nopeasti. "Saivatpa hommansa äkkiä järjestykseen", Xaviera mutisi polvistuessaan saluunan nurkalle kivääri valmiina. Kymmenkunta miestä laukkasi kaupunkiin kiljuen ja ammuskellen silmittömästi ympärilleen. Joukkoa johti Rustler Morgan.
"Pitihän se arvata, Darrel", ajatteli Xaviera. "Rustler epäonnistui kaupungin kesyttämisessä joten määräsit hänet tykinruuaksi." Hän otti miehen hevosen jyvälle ja painoi liipasinta. Rustler paiskautui kaaressa maahan ratsun kaatuessa hänen altaan. Kaksi hänen takanaan tulevaa ratsukkoa eivät ehtineet pysähtyä vaan kompastuivat samaan kasaan. Muut ratsastajat kiskoivat rajusti ohjista onnistuen välttämään tovereidensa kohtalon mutta samassa pankin, sheriffintoimiston ja saluunan ikkunoista ryöppyävä tulitus lakaisi puolet miehistä hevostensa selästä. Loput lainsuojattomat pudottautuivat satuloista vastaten tuleen ja etsien suojaa. Xaviera totesi kaupunkilaisten ylivoiman riittävän ja suuntasi juoksujalkaa kaupungin pohjoislaidalle, jolta oli myös alkanut kantautua kiivasta ammuntaa.

Parkersvillen pohjoispuolen kumpuilevassa maastossa oli pieni joukko Darrelin miehiä kohdannut miltei välittömästi loppunsa ahtaassa notkelmassa, jota pitkin se oli yrittänyt huomaamatta lähestyä kaupunkia. Samaan aikaan jokivarresta kuuluva tasainen laukaustenvaihto kertoi yhden roistoryhmän pureutuneen rantalouhikkoon. Xaviera komensi lisää miehiä vahvistamaan joenrannan puolustusta ja ryntäsi sitten katsomaan mikä oli tilanne poppelimetsikössä, jonka suunnalta kuuluva ammuskelu tuntui hiljalleen lähenevän.

Gail kiersi kivääreineen koulurakennuksen ikkunalta toiselle muttei nähnyt ketään ulkona. Vain kaikkialta kuuluva ammunta kertoi taistelun olevan käynnissä. Sisällä hänen kanssaan oli joukko pelokasilmeisiä naisia ja lapsia, joita hän koetti pitää rauhallisina leppoisalla jutustelulla ja pienillä tarinoilla hauskoista tapauksista, joita oli Xavieran kanssa matkatessa sattunut. Rauhallisena pysyminen vain oli lähes mahdotonta hänelle itselleenkin koska hän ei tiennyt mitään taistelun kulusta. Hän luotti täysin Xavieraan ja tämän aseenkäsittelytaitoihin mutta kestäisivätkö kaupunkilaiset? Olivatko he sittenkin haukanneet liian ison palan asettuessaan Darrelin koplaa vastaan? Siinä tapauksessa hän olisi vastuussa ihmishengistä koska oli innostanut kaupunkilaiset vastarintaan. Epätietoisuus ei jättänyt häntä rauhaan.

Yhtäkkiä hän huomasi kahden miehen lähestyvän pitkin sivukatua. Samat miehet hän oli pari iltaa aikaisemmin nähnyt saluunassa Rustler Morganin porukassa, jonka Xaviera oli ajanut pihalle. Miehet astelivat hyvää vauhtia suoraan kohti koulua. Gail antoi heidän tulla parinkymmenen metrin päähän ennen kuin avasi ikkunan. Hän tähtäsi tarkasti ja laukaisi. Luoti lennätti toiselta mieheltä hatun päästä. "Painukaa tiehenne tai seuraava tulee alemmaksi!" Gail huusi. Sormi tärisi liipasimella hänen rukoillessaan, että bluffi menisi läpi. Miehet pysähtyivät niille sijoilleen ja hattunsa menettäneen miehen kaveri vetäisi revolverinsa ampuen nopeasti. Gail kyyristyi vapisten luodin iskiessä sälöjä ikkunanpuitteesta hänen päänsä yläpuolella. Kaksi luotia ujelsi ikkunasta sisään. Viisivuotias pikkutyttö painautui kauhuissaan äitinsä helmoihin alkaen itkeä. Tytön itku kiskoi Gailin irti lamaannuksesta. Hän kohottautui nopeasti ottaen miehen jyvälle ja painoi liipasinta. Mies tuupertui maahan reittään pidellen. Gailin seuraavat laukaukset lennättivät pölyä toisen miehen jalkojen juuresta hänen raahatessaan haavoittunutta toveriaan suojaan.

Miesten häivyttyä näkyvistä Gail kääntyi itkevän tytön ja hänen äitinsä puoleen. "Ei mitään hätää enää", hän sanoi rauhoitellen yhtä paljon itseään kuin pelokkaita lapsiakin. "He eivät enää tule takaisin."
"Tapoitko sinä heidät?" kysyi yksi naisista.
Gail pudisti päätään. "Ammuin toista jalkaan ja ajoin heidät sitten käpälämäkeen parilla varoituslaukauksella. En tahdo tappaa."
"Sen näkee sinusta", vastasi tytön äiti lämpimästi.

Xaviera oli juuttunut tulitaisteluun muutaman lainsuojattoman kanssa. Miehet olivat linnoittautuneet kaupan taakse työkaluvajaan ja ammuskelivat sieltä harvakseen. Xavieralla oli suojaisa asema kaupan nurkalla. Kuullessaan askelia takaansa hän kääntyi nähdäkseen yhden revolverimiehen paiskautuvan päin seinää järeän luodin lennättämänä. Hän heilautti kiitokseksi kättään Mackielle kirkontorniin ja kääntyi takaisin vajaa kohti. Yksi roistoista kurkisti ikkunasta nähdäkseen oliko heidän toverinsa onnistunut ylläkössään. Xavieran tarkka laukaus pudotti miehen näkyvistä.

Parkersvillen eteläpuolelta metsikön läpi hyökännyt joukkio oli silkalla tulivoimalla ja raa'alla päättäväisyydellä pakottanyt puolustajat perääntymään ja onnistunut suojautumaan muutamiin rakennuksiin kaupungin laidalla. Taistelu oli kutistunut yksittäisiksi pikkukahakoiksi. Laukaustenvaihto harveni hiljakseen, joenrannassa se oli jo kokonaan päättynyt. Ilmeisesti lainsuojattomat olivat saaneet tarpeekseen vastarinnan osoittauduttua odotettua sitkeämmäksi. Xaviera laski kiväärin käsistään ja astui avoimesti keskelle katua. "Darrel!" hän huusi minkä keuhkoista lähti. "Näytä naamasi niin selvitetään tämä lopullisesti!"
"Aivan varmasti!" kuului vuokratallista ivallisesti. "Heti kun näyttäydyn saan luodin otsaani!"
"Tämä on henkilökohtaista, Darrel!" Xaviera vastasi. "He eivät sekaannu!"
Pienen hetken kuluttua tallin ovi avautui ja vaalea, mustiin pukeutunut mies alkoi hitaasti kävellä kohti tummaa naista. "Taisin arvioida sinut väärin", hän sanoi päästyään lähemmäksi.
Xaviera pudisti päätään. "Sinä arvioit nämä kaupunkilaiset väärin."

Gail oli myös huomannut ammunnan asteittaisen vähenemisen. Taistelu oli päättymässä mutta mikä olisi lopputulos? Lopulta hän ei enää kestänyt. "Käyn katsomassa mikä on tilanne", hän sanoi kahdelle vanhimmalle naiselle. "Pankaa ovi säppiin ja pysytelkää hiljaa ja pois näkyvistä. Tulen kohta takaisin." Hän livahti nopeasti ulos.

Suunnistaessaan kohti yhä harvenevaa ammuskelua, joka kuului kaupungin eteläosasta, Gail miltei törmäsi eräässä kadunkulmassa kahteen mieheen. Toinen, häntä lähempänä oleva, yritti käydä häneen käsiksi mutta yllätyksestä nopeasti toipunut tyttö junttasi kiväärinperällä miestä palleaan. Tämä lyyhistyi maahan henkeään haukkoen. Toinen mies tarttui revolveriinsa ja Gail sivalsi häntä nopeasti aseensa piipulla ranteeseen. Iskua seurasi toinen, kiväärinperällä leukaperiin, ja mies rojahti tajuttomana toverinsa viereen. Gail soi itselleen pienen tyytyväisen hymyn. "Kiväärillä voi tehdä muutakin kuin ampua", oli Xaviera teroittanut hänelle Bravestonin kukkulalla. Hän jätti lainsuojattomat lojumaan siihen ja jatkoi eteenpäin kunnes saapui pääkadulle, jolla hän näki kaksi mustapukuista hahmoa seisomassa vastatusten. Ammunta oli vaiennut.

Seuraavia sekunteja Gail ei eläessään unohtaisi. Hän oli naulinnut katseensa Xavieraan muttei nähnyt hänen asekädestään kuin epäselvän välähdyksen. Kaksi laukausta kuulosti yhdeltä mutta Darrelin luoti vain ryöpytti hiekkaa hänen vastustajansa saappaille. Gail käänsi päätään ja näki miehen vajoavan hitaasti polvilleen. Kun tyttö katsoi jälleen Xavieraa, oli tämä kohottanut revolverinsa suoralle kädelle tähdäten tarkasti kuin ampumaradalla. Toinen laukaus kaatoi Darrelin kyljelleen jättäen hänet makaamaan liikkumatta. Xaviera työnsi aseen koteloon kääntyen kohti kahta lainsuojatonta, jotka seisoivat saluunan nurkalla parin kaupunkilaisen vieressä. Vihollisuudet olivat hetkeksi unohtuneet kaikkien jäätyä katsomaan kaksintaistelua. Miehet näyttivät odottavan käskyjä uudelta johtajaltaan. "Häipykää täältä ennen kuin nämä ihmiset muistavat, mikä homma heiltä jäi kesken", nainen tokaisi. "Älkääkä tulko takaisin."

Xaviera silmäili ympärilleen huomaten Gailin katselemassa Darrelin ruumista, jonka ylle kärpäset olivat jo alkaneet kokoontua. Tyttö kääntyi ja asteli hänen luokseen. "En olisi halunnut sinun näkevän tätä", revolverisankari sanoi itseinhoa äänessään.
"Teit mitä sinun täytyi koska oli pakko."
"Ei, tein sen koska tahdoin kostaa."
"Minä näin ne arvet selässäsi", muistutti Gail hiljaa.

Darrelin kuolema oli päättänyt Parkersvillen taistelun. Jotkut hänen miehistään olivat heittäneet aseensa ja antautuneet kaupunkilaisille, jotka nyt paimensivat heitä kohti putkaa. Suurin osa eloonjääneistä oli kuitenkin paennut nähtyään johtajansa kaatuvan. Kaupunkilaisista viisi oli kuollut ja tusinan verran haavoittunut, useimmat lievästi. Lainsuojattomien tappiot olivat huomattavasti suuremmat. Joshua Parker säntäsi juoksujalkaa kohti Xavieraa. "Sinä teit sen!" hän huudahti innoissaan.
"Te sen teitte", nainen vastasi väsyneesti. "Te ja Darrel itse." Hän kääntyi kohti vuokratallia jättäen pormestarin seisomaan keskelle katua.

.

Red Riverin sota ja Palo Duro Canyonin taistelu, joihin tarinassa viitataan, ovat historiallisia tapahtumia. Samoin karjavaras John King Fisher on todellinen henkilö. Suurin osa paikannimistä on aitoja, vain Amparo, Braveston ja Parkersville asukkaineen ovat fiktiota. Jos Lännen historia kiinnostaa, kannattaa vilkaista osoitteeseen
http://www.americanwest.com