Parveilu – swarming

Mitä yhteistä on Mongolien jousimiehillä, saksalaisilla sukellusveneillä, Taistelulla Englannista, Somaleilla, Tshetshenikapinallisilla, Seattlen aktivisteilla ja rynnäkkökivääreillä AH-64-helikoptereita tulittavilla irakilaisilla? Ensisilmäyksellä ei juuri mitään, mutta itse asiassa heitä yhdistää aivan perustavanlaatuinen tekijä – taistelutapa. Edellä mainitut joukot ovat käyttäneet taistelutapanaan parveilua (swarming), jossa pienet hajautetut yksiköt iskevät useilta suunnilta samanaikaisesti vastustajan perinteisesti organisoitua joukkoa vastaan, minkä jälkeen joukot hajautuvat iskeäkseen jälleen uudelleen.

Parveilun peruselementit

Parveilu on jatkoa kolmelle aikaisemmalle historialliselle taistelutavalle; kaoottiselle sekasorrolle, voiman keskittämiselle ja liikesodankäynnille (maneuver). Parveilulla tarkoitetaan useiden pienten toistensa kanssa verkottuneiden (tuli)yksiköiden systemaattisia toistuvia hyökkäyksiä samanaikaisesti lähes kaikista suunnista. Parveiludoktriinia käyttävät yksiköt pyrkivät välttämään teollisuusyhteiskunnan massaorientoitunutta sodankäyntiä ja suoraa kohtaamista vastustajan päävoiman kanssa.

Parveilumenetelmästä on hahmotettavissa uudenlainen ”BattleSwarm”-doktriini, jossa tietoverkkojen tuomaa etua pyritään hyödyntämään kehittämällä pieniä taisteluyksiköitä (pods), jotka yhdistetään ryhmiksi (clusters). Nämä liikkumiskykyiset ryhmät hajautetaan laajahkolle alueelle, josta ne komentajan linjausten (topsight) mukaisesti hyvää tilannekuvaa hyödyntäen ja tehtävätaktiikkaa käyttäen iskevät useilta suunnilta samanaikaisesti keskittäen ryhmät ja/tai tulen.

Historiallinen taistelutapojen kehitys

Organisaatiot ovat kehittyneet sen mukaan, miten ne ovat kyenneet prosessoimaan organisaation sisältämää informaatiota. Esihistoriallisessa sodankäynnissä ei ollut varsinaista kommunikaatiota taistelun aikana, joten taistelutapa oli kaoottinen sekasorto. Taistelumenetelmät kehittyivät lineaarisiksi, kun asejärjestelmät kehittyivät musketeiksi ja joukkojen välillä kyettiin siirtämään tietoa signalointimenetelmillä. Organisaatioiden ja teknologian kehitys loi edellytykset rajoitetulle liikesodankäynnille, jossa liikkuvat osastot korvasivat lineaariset rivistöt. Kehityskulku sekasorrosta massojen ja liikesodankäynnin kautta kohti parveilua on nähtävissä sekä maa-, meri- että ilmasodassa.

Kuva 1. Taistelutapojen kehitys lineaarisesta sodankäynnistä epälineaaristen vaiheiden jälkeen parveiluksi, AW&ST 29.9.2003

Kaoottisessa sekasorrossa ei ollut mitään taistelusuunnitelmaa ja usein taistelu tapahtuikin yksilöiden välisenä lähitaisteluna. Esimerkkejä on saksalaisten taistelu Roomalaisia vastaan, Lepanton taistelu 1571 ja Ensimmäisen Maailmansodan ilmataistelut. Kirjoitetut ohjeet, signaalijärjestelmät ja sulkeisjärjestysrutiinit mahdollistivat aikaisempaa suurempien joukkojen koordinoidun sodankäynnin. Taistelutapana oli lineaaristen rivistöjen aaltoina eteneviä hyökkäyksiä vihollisen vastaavia rivistöjä vastaan. Tavoitteena oli keskittää mahdollisimman suuri massa ratkaisevaan kohtaan. Esimerkkejä ovat kreikkalaiset falangit, Kustaa Adolfin voitto Breitenfeldissä, Kuninkaallisen Laivaston alusjonot ja amerikkalaisen ilmavoimakenraali Billy Mitchellin sekä italialaisen Douhetin ilmapommitussuunnitelmat.

Sähköiset viestivälineet, etenkin radio, mahdollistivat kokonaisten sotajoukkojen monimutkaiset synkronoidut operaatiot aikaisempaa laajemmalla taistelukentällä. Tavoitteena oli suunnata massa tarkkaan valittuun pieneen osaan vihollisvoimasta. Tästä Clausewitz ja Jomini käyttivät termiä ”ratkaiseva kohta” (decisive point), jota ajattelutapaa John Boyd kritisoi sillä, että kyseinen sodankäyntitapa johtaa aina verilöylyyn, vaikka sota voitettaisiinkin. Liikesodankäyntiä oli tietysti ollut jo ennen radiotakin; Fredrik Suuren voitto itävaltalaisista Leuthenissa 1757, Lordi Nelsonin voitto Trafalgarissa 1805 ja saksalaisten salamasota Toisessa Maailmansodassa ovat esimerkkejä joukkojen massoittamisesta ja aikaisempaa liikkuvammasta sodankäyntitavasta. Saksalaiset tosin jo hyödynsivät radiota merkittävästi.

Parveilun edut ja haitat

Historian erilaisia koukkauksia ja piirityksiä ei tule sekoittaa varsinaiseen parveiluun. Parveilulla tarkoitetaan useiden hajautettujen itsenäisten tai puoli-itsenäisten yksiköiden samanaikaista koottua iskua useilta suunnilta, jonka jälkeen yksiköt jälleen hajautuvat laajahkollekin alueelle. Parveilusta voidaan vielä erottaa alalajeina massoitettu parveilu (massed swarm) ja hajautettu parveilu (dispersed swarm). Massoitetussa parveilussa joukko aloittaa taistelun yhtenä osastona, joka operaation edetessä hajautuu useiksi yksiköiksi. Hajautetussa parveilussa joukko aloittaa operaation sissisodankäynnin tapaan laajalla alueella operoivina itsenäisinä yksiköinä. Tämä toimintamalli sopii laajalle alueelle hajautetun verkkokeskeisen organisaation taistelutavaksi.

Parveilu edellyttää onnistuakseen kolmea tekijää: kyky kiinnijäämisen välttämiseen (elusiveness), aseiden pitkää kantamaa ja ylivoimaista tilannekuvaa. Kiinnijäämisen välttäminen ja tilannekuva ovat historiallisessa tarkastelussa osoittautuneet tärkeämmäksi kuin aseiden pitkä kantama. Parveilu on tuottaa useita taktisia etuja:

- Parveiluhyökkäyksellä useista suunnista on hermostuttava psykologinen vaikutus vastustajaan ja hyökkäys luo useita tuhoamisvyöhykkeitä

- Harhauttavat parveilutaktiikat kuten harhautusvetäytyminen ja väijytykset ovat tuloksellisia kuritonta vihollista vastaan

- Parveilija voi katkoa perinteistä sodankäyntiä noudattavan vastustajan liikenneyhteydet

- Verkottunutta sodankäyntitapaa noudattava joukko pärjää paremmin muita verkottuneita sodankävijöitä vastaan

- Parveilu antaa mahdollisuuden valita taistelun ajan ja paikan

Parveilu ei ole aina tuottanut voittoa taisteluissa. Paras vastalääke parveilutaktiikkaa käyttävää osapuolta vastaan on eliminoida parveilijan liikkumisetu. Tämä voidaan saavuttaa ajamalla parveilija maantieteellistä estettä vasten tai käyttämällä omaa yksikköä syöttinä vastustajan houkuttelemiseksi ansaan. Joissain tapauksissa pitkän kantaman tulen menettäminen on vienyt parveilijalta edun. Useiden pienten yksiköiden hajauttaminen laajalle alueelle johtaa logistiikkahaasteisiin, minkä seurauksena huoltoyhteyksiin iskeminen voi viedä parveiluedun.

Sotahistorian esimerkit parveilusta

Parveiluhyökkäyksessä on neljä vaihetta: maalin paikantaminen, joukkojen kokoaminen, hyökkäys ja hajaantuminen uudelleen. Parveilujoukkojen tulee kyetä ylläpitämään toistuvia hyökkäyspulsseja (sustainable pulsing attacks). Parveilujoukon hajauttaminen laajalle alueelle suo paremman suojan pitkän kantaman täsmäaseita vastaan kuin suuren massan keskittäminen pienelle alueelle.

Useimmat sotahistorian parveiluesimerkit ovat taktisen tason parveilusta, koska komento-, johto- ja viestiyhteysjärjestelmät ovat olleet vielä niin primitiivisiä. Vielä 1800-luvulle asti teknologia rajoitti komentajan johtamaan maksimissaan vain yhtä yhtenäistä noin 3000 miehen joukkoa taistelukentällä. Ilman radiota kenttäkomentajien oli lähes mahdotonta jakaa joukkoaan osiin, koska viestiyhteysvälineet (lähetit, näkö- ja äänimerkit) olivat joko liian hitaita tai eivät ulottuneet riittävän kauas. Sotilaskartoissa ei ollut korkeuskäyriä ja kellot olivat liian epätarkkoja. Vasta teknologian kehitys antoi Napoleonin kaltaisille komentajille mahdollisuuden muuttaa sodankäyntitapoja. Napoleon voitti itävaltalaiset parveilutaktiikkaa muistuttavalla koukkauksella Ulmissa 17. Lokakuuta 1805.

Mongol horsemen Sotahistoriassa on useita esimerkkejä menestyksellisestä parveilutavan hyödyntämisestä. Historiallisessa tarkastelussa on syytä kiinnittää huomiota osapuolien suhteelliseen liikehtimiskykyyn, tilannekuvaan, koulutustasoon, johtajien kykyyn ja aseiden ominaisuuksiin. Muita avaintekijöitä ovat halukkuus hyväksyä tappiot ja sotaoperaation tavoite. Mongolijoukot yhdistivät hevosten tuoman nopean liikkeen jousipyssyjensä pitkään kantamaan, minkä seurauksena he pystyivät keskittämään sekä joukot että tulivoiman. Mongolien organisaatiorakenne oli hajautettu ja paikallisilla komentajilla oli huomattava toimintavapaus. Mongolien ratsulähetit (arrow riders) mahdollistivat nopean tiedonkulun ja tilannekuvan jakamisen. Ylimmällä komentajalla oli hyvä käsitys siitä, mitä hänen laajalle alueelle hajautetut parveilujoukkonsa olivat tekemässä.

Brittien kuninkaallinen laivasto käytti parveilutaktiikkaa menestyksellä Espanjan Armadaa vastaan Englannin Kanaalissa 1588. Sir Francis Drake kehitti laajemman parveilustrategian, jossa brittialukset koottiin eri puolilta maailmaa iskemään Espanjan kaukaisia tukikohtia vastaan. Seuraavassa käänteessä britit olivat vastaanottavana osapuolena Yhdysvaltain itärannikolla 1775 Lexingtonin ja Concordin taisteluissa, joissa pienet amerikkalaisyksiköt iskivät massamaista lineaarisesti operoivaa brittiarmeijaa vastaan. Myös Amerikan intiaanit käyttivät parveilutaktiikkaa uudisasukkaita ja ratsuväkeä vastaan 1870-luvulla. Pahin tappio intiaaneille oli jo vuonna 1791 Ohion territoriossa tapahtunut kenraalimajuri St. Clairin tappio. Britit kärsivät myös buurilaissodissa kirvelevän tappion Majuba Hillin taistelussa 1881, jolloin buurit valtasivat kyseisen vuoren parveilutaktiikkaa käyttäen.

Valtaosa sotilasorganisaatioista keskittyi kehittämään entistä hierarkkisempia organisaatioita ja suurempia asejärjestelmiä ajalla, jolloin informaatiojärjestelmät olivat hitaita, keskitettyjä ja hankalia käyttää. Tämä kaikki tuki massan ja liikkeen käyttöä sodankäynnissä. Ensimmäinen Maailmansota oli järkyttävä kulutussota, jossa raaka massamainen voima suunnattiin mielikuvituksettomasti toista samanlaista joukkoa vastaan. Sotavoimien mekanisointi mahdollisti liikkuvamman sodankäyntitavan Toisessa Maailmansodassa, mutta massoihin perustuva kulutussota säilytti edelleen määräävän aseman. Panssarivaunun, radion ja lentokoneen yhdistelmä antoi saksalaisille mahdollisuuden salamasotaan, jota ei vielä voida kutsua parveilutaktiikan hyödyntämiseksi.

German U-boat

Kuva 3. Saksalaisten sukellusveneiden ”susilaumat” käyttivät Toisessa Maailmansodassa parveilutaktiikkaa Liittoutuneiden alusosastoja vastaan.

Parhaat parveiluesimerkit Toisesta Maailmansodasta ovat Pohjois-Atlantin sukellusvenesota ja Taistelu Englannista. Saksan sukellusveneet oli hajautettu laajalle alueelle, jossa ei ollut selkeitä rintamalinjoja. Saksalaisten sukellusveneiden ”susilaumat” yhdistivät voimansa useilta suunnilta tulevaan samanaikaiseen öiseen hyökkäykseen Liittoutuneiden alusosastoja vastaan. Sukellusvenesodan kummatkin osapuolet käyttivät operaatiokeskuksia, jonne luotiin maailmanlaajuinen meritilannekuva. Tutkan tuoma etu tilannekuvan tehostajana osoittautui parhaaksi aseeksi sukellusveneitä vastaan. Myös ilmasodankäynnissä brittien hävittäjäjohto hyödynsi tutkaa puolustauduttaessa saksalaisten pommikoneaaltoja vastaan. Tutkan suoman ennakkovaroituksen turvin britit kykenivät suuntaamaan useisiin tukikohtiin hajautetut hävittäjänsä samanaikaisesti eri suunnista saksalaisten pommikonelauttoja vastaan. Koottujen iskujen jälkeen hävittäjät hajautettiin jälleen pieniksi yksiköiksi useisiin tukikohtiin. Suomessa G.E. Magnussonin luoma ilmavalvontaketju ja hävittäjien johtojärjestelmä Karjalan Kannaksella mahdollisti saman toimintaperiaatteen, vaikka tutkaa ei ollutkaan käytössä.

Female croupiers at an RAF command center

Kuva 4. Britit kykenivät keskittämään hajautetut hävittäjälentokoneensa Taistelussa Englannista 1940.

Lähihistorian parveilutapauksia

Argentiinan Ilmavoimat käytti menestyksellä parveilutaktiikkaa Falklandin sodassa 1982. Argentiinan A-4 Skyhawk-koneet hyökkäsivät matalalla useista suunnista samanaikaisesti brittialuksia vastaan onnistuen upottamaan osan aluksista. Vain sytyttimien virheellinen ajastus pelasti britit vielä suuremmilta tappioilta. Neuvostoliitto oli 1978 -79 vaikeuksissa Afganistanissa, kun mujahediinit yhdistivät vuoristossa Stinger-olkapääohjusten tulen useista suunnista neuvostohelikoptereita ja –lentokoneita vastaan. Venäjä löysi itsensä yhtä haasteellisesta tilanteesta 1994 - 96 Tshetsheniassa, kun 12 – 20 sissin tshetshenikapinallisryhmät hyökkäsivät lineaarista sodankäyntitapaa noudattavia venäläisiä vastaan. Venäläiset keskittyivät alueen valtaamiseen sen sijaan, että olisivat sitoutuneet taisteluun edullisissa olosuhteissa.

Parveilutaktiikassa voidaan keskittää tulta ja/tai joukkoja. Yhdysvallat keskitti tulta menestyksellä Irakin vastaisessa sodassa 1991. Vastaavasti Yhdysvallat koki kitkerän tappion parveilutaktiikkaa hyödyntävälle Muhammed Farad Aididin klaanijoukoille lokakuussa 1993 somalien ampuessa useiden sinkojen tulella alas kaksi Task Force Rangerin UH-60 Blackhawk-helikopteria Mogadishussa. Somaleilla oli alkeellinen radioverkko ja he kutsuivat joukkojaan kokoon polttamalla rengaskasoja. Iskussa menehtyi 18 amerikkalaista erikoisjoukkojen sotilasta. Tappio johti Yhdysvaltain joukkojen vetämiseen Somaliasta. Somalia on hyvä prototyyppi mahdollisille tulevaisuuden rauhaanpakottamisoperaatioille.

An anticapitalist anarchist holds his fist high during demonstration Informaatioteknologian ja tietoverkkojen kehittyminen on avannut maailmanlaajuisille aktivisti- ja terroristiryhmille sekä rikollisorganisaatiolle koordinoida toimiaan yli valtakunnanrajojen. Tämä ”sosiaalinen verkkosota” on jo täydessä käynnissä. Eri maiden viranomaiset heräsivät tylysti Internetin ja matkapuhelimien luomaan massa-aktivismiin viimeistään Maailmankaupan järjestön (WTO) kokouksessa Seattlessa 30. Marraskuuta 1999. Katastrofaalinen tilanne olisi ehkä voitu osittain välttää, jos olisi otettu oppia edelliskesänä Lontoossa tapahtuneesta antikapitalistien protestista. Tällöin Internetin sähköposteilla oli koottu maailmanlaajuinen aktivistijoukko Lontooseen, missä joukon liikkeitä ohjailtiin matkapuhelimilla. Mitättömän organisaatiohierarkian omaavat verkottuneet aktivistiryhmät osoittautuivat lähes ylitsekäymättömäksi haasteeksi perinteiselle viranomaisorganisaatiolle. Tilaisuuksia oli valmisteltu kuukausia, tapahtumapaikalla oli radioin ja matkapuhelimin varustettuja ”spottereita”, jotka raportoivat viranomaisten liikkeistä. Eri yritysten toimistoista ja liikkeistä oli tehty etukäteen maalilista, johon koko ajan liikkeessä pysyttelevä joukko iski ennakkosuunnitelman mukaisesti. Tietoverkoissa parveilu voidaan toteuttaa käynnistämällä ”koputushyökkäys” kohteen serverille. Tällöin kohdeserveriä pommitetaan eri suunnilta sähköpostisanomilla ja viruksilla tavoitteena tukkia ja lamauttaa serveri vähintään määräajaksi. Onnistuneet verkko-operaatiot ovat saaneet viime aikoina paljon julkisuutta.

Sotatoimissa viimeisin mielenkiintoinen parveilu oli keväällä 2003 Irakin sodan aikana. Yhdysvaltain 101. Ilmakuljetteisen divisioonan AH-64 Apache-helikopteriyksikkö päätti toteuttaa 23. Maaliskuuta aamuhämärissä itsenäisen syvän iskun Irakiin. Yli kolmekymmentä Apache-helikopteria osallistui iskuun. Irakilaiset olivat saaneet vihiä hyökkäyksestä ja koordinoivat vastatoimet matkapuhelimilla. Helikopterien tullessa irakilaisten yläpuolelle annettiin tulenavausmerkki sammuttamalla erään kaupungin valot. Useiden AK-47 Kalashnikov-rynnäkkökiväärien tuli kohdistettiin eri suunnista taivaalle helikoptereita vastaan. Yksi helikopteri putosi polttoainejärjestelmävaurion vuoksi ja noin 30 helikopteria vaurioitui. Helikopteriyksikkö oli taistelukyvytön kolmatta vuorokautta. Tämä oli ainoa Irakin sodan operaatio, jossa amerikkalaisyksikkö ei saavuttanut tavoitettaan. Syynä oli vastustajan yksinkertainen parveilutaktiikan hyödyntäminen.

AH-64 Apache down at An Najaf

Kuva 6. Irakilaiset koordinoivat matkapuhelimilla rynnäkkökiväärien tulen Apache-helikoptereita vastaan. Tuloksena oli 30 helikopterin vaurioituminen.

Historian menestyksellisissä parveiluesimerkeissä voittaja on hyödyntänyt liikkuvuutta ja pitkän kantaman tulta tilanteissa, jossa hyvät viestiyhteydet ja hajautettu organisaatio ovat mahdollistaneet oikein aikautetun reagoinnin saatuun informaatioon. Hajautetut joukot ovat kyenneet pulssittamaan toistuvia hyökkäyksiä perinteistä taktiikkaa noudattavaa vihollista vastaan.

Digitaalinen tiedonsiirto mahdollistaa parveilutaktiikan

Parveilulla on kaksi perusvaatimusta. Jotta kyetään iskemään vastustajaan useista eri suunnista, täyttyy pienten taisteluyksiköiden olla tiiviisti toisiinsa verkottuneita eli niiden tulee kyetä kommunikoimaan ja koordinoimaan toimintaansa halunsa mukaan. Toinen vaatimus on se, ettei parveilujoukko toimi pelkästään iskujoukkona, vaan muodostaa sensoriorganisaation, joka tuottaa tilannekuvaa johdon linjauksia (topsight) varten. Johto tietää paljon tilanteesta, mutta puuttuu siihen vain tarvittaessa ja mahdollisimman harvoin. Parveilu edellyttää suurta ja luotettavaa tiedonsiirtokapasiteettia ja nuorilta upseereita kykyä ajatella nykyistä laajemmin sotaoperaation kokonaisuutta, jotta päätöksentekovaltaa voidaan delegoida alaspäin pieniin yksiköihin.

Perinteisen organisaation ja verkko-organisaation yhdistäminen tuottanee erilaisia hybridihierarkioita. Tämä on jo koettu yhdistettäessä linjaorganisaation komentorakennetta operaatiokeskusten ja tilannekeskusten ketjuun sotapeleissä- ja –harjoituksissa. Toimivaltuusristiriidat ovat ilmeisiä ja kiusallisia, mutta ne on ratkaistava, jotta tietoverkkojen tuomaa etua voidaan hyödyntää. Perinteisen sodankäyntivälineisiin ja –alustoihin orientoituneen ajatusmallin tulee antaa tilaa verkkolähtöiselle ajattelulle, jossa rakennetaan kaikkien puolustushaarojen yhteensopiva verkko ja sen mahdollistama JOINT-tilannekuva, jonka jälkeen liitetään yhteensopivilla käyttöliittymillä liikkuvat alustat verkkoon. Verkko lisäisi jo nykyisten asejärjestelmien kokonaistehoa merkittävästi, jos ne vain kyettäisiin liittämään yhteensopivaan digitaaliseen tietovirtaan.

Parveilujoukot tulee organisoida hajautetuksi verkoksi, jossa puoli-itsenäiset joukot noudattavat tehtävätaktiikkaa (auftragstaktik) eli pienten yksikköjen komentajilla on vapaus toimia paikallisen taktisen tilanteen mukaisesti noudattaen komentajan tahtoa ja päälinjauksia. Parveilu olisi vaikea toteuttaa hierarkkisella komentorakenteella, koska erittäin matala hajautettu organisaatiorakenne loisi liian suuret vaatimukset keskiportaan johdolle. Parveilutaktiikan suurin haaste onkin valmius muuttaa organisaatiorakennetta vastaamaan uuden teknologian tuomia doktriinimuutosmahdollisuuksia. Erityinen painoarvo tulee puolustushaarojen väliselle koordinoinnille, jotta eri puolustushaarojen pienet osastot voivat vaihtaa yhteensopivaa informaatiota keskenään ja muodostaa yhteisiä ”JOINT task group” –ryhmiä yli puolustushaararajojen. Tämä ei onnistu ilman täysin integroitua valvonta- ja viestiyhteysjärjestelmää. Yksiköt on muutettava verkotetuksi sensoriorganisaatioksi, joka kykenee hajautuksestaan huolimatta eri yksiköiden toistuviin yhdistettyihin iskuihin. Strateginen johto säilyy ylätasolla, mutta taktista päätäntävaltaa hajautetaan ja delegoidaan alaspäin. Haasteena on erityisesti organisaatiorakenteen uudistaminen ja logistiikkaongelmien ratkaisu. Tilannekuva ja uudet organisaatiojärjestelyt saattavat tuoda houkutuksen joukkojen ylikontrollointiin, mikä puolestaan edellyttää uudenlaista ”informaatioajan kenraaliutta”. Sotaväelle siirtyminen harvoista ja suurista moniin, mutta pieniin saattaa osoittautua kaikkein suurimmaksi haasteeksi. Haaste onkin enemmän organisatorinen kuin teknologinen.

Parveilussa on kyse hajautetusta, mutta silti integroiduista operaatioista. Parveilun onnistuminen edellyttää reaaliaikaista tilannekuvaa, joka saavutetaan integroimalla komento-, johto- ja viestiyhteysjärjestelmät sekä tiedustelu- ja valvontajärjestelmien tieto. Joukkojen hajauttaminen edellyttää mobiilia tietoverkkoa, jossa on suuri tiedonsiirtokyky. Tulenkäyttöjärjestelmät on pidettävä korkeassa valmiudessa lyhyen vasteajan saavuttamiseksi. Eri puolustushaarojen pitkän kantaman täsmäaseiden tuli on kyettävä yhdistämään hajautettujen joukkojen koottuihin iskuihin ja lähitaisteluun .

Parveilutaktiikan toimivuus riippuu viime kädessä kyvystä hyödyntää informaatio- ja kommunikaatiovallankumouksen tuomat edut. Ennen pitkää jokaisessa ajoneuvossa, aluksessa ja lentokoneessa on tietokone ja langaton radioyhteys, mikä mahdollistaa yhteensopivan digitaalisen tiedonsiirron komento- ja johtojärjestelmässä. Sensorit ja ampujat jakavat yhteisen reaaliaikaisen tilannekuvan keskenään. Taktinen mobiili-Internet yhdistää yksiköt toisiinsa. Informaationkulun tulee olla helppoa ja vapaata verkon sisällä, jotta hajautetuilla joukoilla on edellytykset löytää yhteinen taktinen ratkaisu ja vielä koordinoida sen toimeenpano yli puolustushaararajojen.

Lähteet:

John Arquilla ja David Ronfeldt: Swarming & Future of Conflict, RAND 2000

Sean J. A. Edwards: Swarming on the Battlefield - Past, Present and Future, RAND 2000

Eric Bonabeau, Marco Dorigo ja Guy Theraulaz: Swarm Intelligence: From Natural to Artificial Systems, 1999

Howard Rheingold: Smart Mobs, 2002

David Hughes: Swarming – Sting Like a Bee, AW&ST 29 Sept 2003

Swarming linkit

Home

Global Swarming

Parveilu – swarming