Iitun jorinoita
Sanna Jääskeläinen
Ilmestynyt aiemmin MaSkotti 3/97
Sijaisäiti marmatti tässä taannoin kun viime MaSkottiin ei saatu yhtään "höpö-höpö-juttua", niin päätinpä korjata asian ainakin tähän lehteen.
Meikäpoika oli nimittäin viikon city-skottina. Toukokuussa tuli jo viikon verran kokeiltua tätä kaupunkilaiselämää, ja nyt sijaisäiti haki mut taas seurakseen. Mun kaverina piti olla sellainen pieni pötkö corgityttö, mutta se oli niin itsekäs tapaus, ettei suostunut jäämään samaan kämppään mun kanssa. Se irvistelikin mulle niin kiukkuisesti että sillä meni räkä väärään kirsuun ja sitten se pärski pitkän aikaa. Onneksi se uho jäi pelkkään irvistelyyn. Sijaisäiti kaappas mut mukaansa Järvenpään juna-asemalta ja sitten mentiin.
Meikä sopeutui kaupunkilaiselämään oikein mukavasti. Alussa rappukäytävästä kuuluvat äänet vähän ihmetytti, mutta niihinkin tottui. Hissi ja raput menivät kuin vanhalta konkarilta, eikä hihnassa liikkuminen tuottanut mitään ongelmia. Jonkin verran otti tietty päähän kun sijaisäiti ei oikein uskaltanut pitää ulkona irti. Ei ne puput niinkään (niitä riitti, samoin kuin kissoja) vaan ne toiset koirat, jotka tulevat helposti turhaan rähjäämään. Meikäpoika on kyllä niin kiltti, ettei niille viitsi mitään sanoa, mutta muutamilla vastaantulleilla koirilla oli jonkin sortin ylemmyyskompleksi, sen verran kiukkuisesti ne oli päälle tulla.
Toukokuussa mä herätin sijaisäidin aamuisin hyvissä ajoin ennen kuin Hesarinjakaja oli meidän kerroksessa, siis ennen neljää. Eukko ei oikein tykännyt siitä vaan mutisi jotain aivottomista aamuvirkuista tapauksista ja kaivautui vielä tunniksi vällyihin. Nyt mä säästin sitä hiukkasen ja kävin vain varmistamassa tunnin välein yöllä ettei se vaan karkaa minnekään. Eukko retkotti yleensä eväät oikosenaan sängyn reunalla, joten mun oli helppo natustella hellästi sen sormia ja sormuksia, jotka ei millään irronneet mun sitkeistä yrityksistä huolimatta. Aamuisin mä pesin sen tehokkaasti korvia myöten, sen jälkeen kun olin ensin nuollut itseni läpikotaisin. Jostain syystä se ei tykännyt siitäkään, vaan yritti sukeltaa peittojen alle... Mulla oli oikein urakkaa kaivaa sitä esiin. Onneksi skotin pitkä ja vahva kaula yltää vaikka minne. Joskus aamuisin en jaksanut nousta ylös, tsekkasin sängynpäädystä kuin sukellusveneen periskooppi, joko eukko liikkuis.
Varmuuden vuoksi mä nukuin vielä sen sängyn edessä päiväpeiton päällä. Iltaisin meinas tulla kyllä erimielisyyksiä kun ei se tajunnut tulla ajoissa nukkumaan ja asettelemaan päiväpeittoa tyynyineen mulle sopivasti. Mä jouduin piippaamaan aika kauan ennen kuin sen sai suihkusta ulos vauhdilla. Vessaan sitä ei uskaltanut päästää yksin, ainakaan niin että ovi oli kiinni. Mä olen vakuuttunut, että se ois häippässyt sieltä viemäreitä pitkin jonnekin. Tarpeeksi kovaa kuin piippas ja vähän potki etutassulla ovea niin se jätti sen auki. Yleensä mä makasin vielä sen varpailla jos se meikkas. Tai sitten mä makasin kylppärin oven edessä niin ettei se päässyt sinne ollenkaan.
Muutenkin se kaksio täyttyi meikäläisestä aika tehokkaasti. Mä opettelin peruuttamaankin kun makkarista ei muuten päässyt pois. Samoin tuli todistettua väite että skotin rintakehän syvyyden tulee olla TV-ruudun peittävä. Mä peitin sen kuulemma niin hyvin, että eukko kuunteli uutisetkin mielummin radiosta.
Safkapuolella sijaisäiti oli aika ikävä. Ei antanut mulle mitään ihanaa herrkuja, vaan tyrkytti samoja naksuja ja lihariisiä kuin kotonakin. Kostoksi mä söin vasta yöllä vikan ilta(siis yö)lenkin jälkeen ja tulin pyyhkimään suupielet sen lakanoihin ja karistin safkaa pitkin lattioita. Sijaisäiti sanoi että sen corgi olisi elänyt hyvin pelkästään mun suusta tippuneilla ruuanjämillä.
Sijaisäiti oli iltavirkku, ja niinpä me seikkailtiin keskellä lähiötä ja metsiä vielä puolenyön jälkeenkin. Jostain kumman syystä jopa humalaiset skarppas mun kohdalla ja siirtyivät tien sivuun... Välillä mä otin hellästi sijaisäidin ranteen (siis puoli käsivartta) suuhun ja talutin sitä jonkun matkaa.
Käytiin ihan keskustassakin muutamaan otteeseen, etupäässä sijaisäidin työpaikalla. Se olikin tuttu paikka jo toukokuulta, joten mä otin rennosti. Sen viikon aikana mitä me kuljettiin junissa, busseissa ja ratikoissa, kukaan kuski ei mussuttanut musta mitään. Mä olen niin hyvin käyttäytyvä että ainoat kommentit mun olosta julkisissa kulkuvälineissä olivat ihan positiivisia. Yleensä eukko runttas mut bussin vikalla penkkirivillä jalkatilaan (on just skotin levyinen tila) ja sieltä valuin lattialle nukkumaan. Keskustan katutöissä meinas kyllä mennä huumori kun leuka hakkas bussin lattiaa vasten eikä saanut kunnolla nukuttua.
Autossa mä en oikein viihtynyt yksin takaosassa vaan ajattelin tulla sijaisäidin seuraksi etuosaan. Jostain kumman syystä se sai aika pahan pultin kun mä yritin ryysätä eteen kesken moottoritien liittymää... Tein sitten kompromissin käytännön pakosta ja kökötin takapenkillä.
Keskustassa turistit oli ihan tohkeissaan. Käytiin kaupoissakin (sinne minne koiria sai tuoda), ja ihmeteltiin muuten vain kiireistä kaupunkilaiselämää. Sijaisäidin duunin edessä yksi charmantti ranskalaismies tuli kyselemään musta kaikenlaista, ja kävi ilmi että herra kasvattaa irliksiä Ranskassa. Se oli tosi fiksu tyyppi mutta sijaisäiti hämmentyi hieman charmista niin että se rupes puhumaan ihan sekavia. Ja taas sitä sai hävetä.
Juuri kun mä ajattelin että mun elämä on pelkkää matkustelua ja esilläoloa, eukko kaappas mut Sallan ja Hippu-whippetin kyytiin ja taas mentiin. Kotiin nimittäin. Pääsin vihdoin leikkimään vertaiseni kanssa ja jatkamaan terminaattoritaipumuksiani, mitkä mä olen pitänyt sijaisäidin luona kurissa.
Sijaisäiti pyysi muuten lisäämään vielä että kai te muutkin skotit jotain jäynää teette, eli tekstiä lehteen, kitoos.
Tervetteisin Iitu
Takaisin Artikkeleita-sivulle
Tutustu copyright-informaatioomme
Takaisin pääsivulle