Minä ja 13 skotlanninhirvikoiraa
Salla Klemetti
Ilmestynyt aiemmin MaSkotti ?/91
Yliopiston kielenopiskelijana tarvitsin kieliharjoittelua ulkomailla. Aiemmat suunnitelmani työleirillä rehkimisestä peruuntuivat hetkessä, kun huomasin ilmoituksen kenneltyöntekijästä jota kaivattiin Englantiin. Niinpä viime maaliskuun lopulla minä - vannoutunut whippet-ihminen - löysin itseni lentokoneesta matkalla kohti Beardswoodia, skottikenneliä pienessä kylässä Lontoon lähellä.
Beardswood-kennelin omistaa Heather Helps yhdessä tyttärensä Sarah Helpsin kanssa. Minun tullessani kennelissä oli viisi puolivuotiasta pentua, kuusi aikuista koiraa ja kaksi nuorta, alle vuoden ikäistä koiraa. Heather Helps on kasvattanut koiria monen vuosikymmenen ajan, mutta skotteihin hän on erikoistunut vasta nelisen vuotta. Hoitamani viisi pentua olivat osa neljännestä hänen kasvattamastaan pentueesta.
Helpsit asuvat koirineen suuressa kolmikerroksisessa talossa, jonka vahin osa on rakennettu monta vuosisataa sitten. Osa aikuisista koirista asui sisällä talossa ja osa kennelin toisessa ulkotarhassa. Toista tarhaa ja siihen liittyvää suurta hakaa pitivät hallussaan pennut, joita harvemmin tuotiin sisälle (varsinkaan kaikkia samalla kerralla!). Haan takaa päästiin polkua pitkin suurta niityä kiertävälle hevospolulle, jossa skotit saivat riehua vapaasti pari kertaa päivässä. Toinen vaihtoehto kuntolenkiksi oli opetella hyvän skotin käytöstapoja kiertämällä kylätietä Coleshillin kylän ja kukkulan ympäri.
Pieneen vipukkaan tottuneena olivat kaksi kertaa suuremmat skotit aluksi melkoinen kokemus, varsinkin 84-senttinen Ross, jonka leikillinen pukkaus kylkeen saattoi kaataa varomattoman. Olin kuitenkin tyytyväinen löytäessäni skoteista samoja jaloja vinttikoiran piirteitä mitä whippeteilläkin on: itsenäisyys, rauhallisuus (ainakin yleensä!), ystävällisyys...
Helpsit olivat todella ystävällisiä ja kohtelivat miua kuin perheenjäsentä. Sain suuren oman huoneen täynnä mielenkiintoisia kirjoja, joihin en suureksi harmikseni ehtinyt tutustua.
Perhettä tuntui aidosti kiinnostavan Suomi ja suomalaiset. Sain vastata useisiin kiperiin kysymyksiin Suomen historiasta. Tietenkin he olivat kiinnostuneista myös suomalaisista koirista, etenkin Suomen omista koiraroduista sekä totta kai suomalaisista skotlanninhirvikoirista. Heatherin mielestä skotit saavat Suomessa liian hyviä näyttelyarvosteluja rodun toistaiseksi vähäisen koiramäärän vuoksi. Asista tietämättömänä en voinut ottaa kantaa puoleen tai toiseen.
13 skotin hoito oli varsin raskasta työtä. Työpäiväni alkoi seitsemältä, jolloin talossa sisällä olleet pennut vietiin ulos (ne olivat jo niin isoja etteivät ne kaikki mahtuneet samaan kenneliin nukkumaan). Aamiaisen jälkeen vein kaikki suuret koirat aamulenkille hevospolulle. Sieltä palattuani siivosin ulkokennelit, minkä jälkeen alkoi pentujen ja nuorien koirien päiväaterian valmistus. Helpsit olivat äärimmäisen tarkkoja koiriensa ruokinnasta; jokainen ainesosa piti mitata unssilleen. Pentujen päiväateriaan kuului jauhettua naudan mahalaukkua, murennettuja kovaksikeitettyjä kananmunia (kuorineen!), raastettua juustoa ja eräänlaista mysliä, kaikki lämpimän maidon kera, sekä kaksi kalkkitablettia per korvapari. Kertaakaan ei astioihin jäänyt ruoanhiventäkään jäljelle.
Iltapäivällä isot koirat pääsivät taas niitylle purkamaan juoksuhalujaan, jonka jälkeen niille tarjottiin ruokaa. Pennut saivat ilta-ateriansa kuuden jälkeen.
Helpseille, ja myös minulle, päivän kohokohta oli päivällinen, joka alkoi yleensä iltakahdeksan jälkeen ja kesti lähemmäs yhtätoista. Suomalaisiin ruokailutapoihin tottuneelle oli moinen "iltasyönti" aluksi varsin outoa.
Päivällisen jälkeen vein vielä kaikki koirat kertaalleen kävelylle ja keitin pennuille maitoa. Nukkumaan pääsin yleensä parhaassa tapauksessa puolen kahdentoista maissa.
Tätä raskasta työrutiinia piristivät satunnaiset matkat Lontooseen tai Amershamiin, läheiseen suureen kylään johon Coleshill osana kuuluu, tai hauskat sattumukset, kuten skottien toivoton kanijahti hevospolulla tai naapurin hevostallin lemmenkipeä labradorinnoutajauros Bilko, joka usein tuli Beardswoodin maille ulvomaan juoksuaikaisten narttujemme perään. Seurasin usein myös talon 13-vuotiasta Tatty-kissaa, joka edelleen asteli hyvin arvokkaana pitkin taloa ja pihaa yhdenkään skotin häiritsemättä. Muut kissat saivat yleensä äkkilähdön tai ainakin ne haukuttiin pataluhaksi.
Kolme viikkoa 13 skotin kanssa oli melkoinen kokemus, opinhan tuntemaan monta mainiota koirapersoonallisuutta: kaunis ja ylpeä Amalia, lystikäs Aran, hajamielinen Nelly, juokseva tuulispää Breama... ja valloittava puolivuotias Tippie, jonka olisin voinut kätkeä matkalaukkuuni ja tuoda Suomeen, ja joka lopullisesti valtasi skoteille pienen paikan sydämessäni.
Takaisin Artikkeleita-sivulle
Tutustu copyright-informaatioomme
Takaisin pääsivulle