Suomalaisten ja ruotsalaisten yhteinen historia on pääperuste niillä, jotka puolustavat pakollista ruotsin opetusta Suomen kouluissa.
He unohtavat, että yhteinen historia on yhteinen myös ruotsalaisille, eli jos sillä perustellaan pakkoruotsia Suomen kouluissa, silloin myös suomen kielen pitäisi olla pakollinen aine Ruotsin kouluissa samassa laajuudessa kuin ruotsi on Suomen kouluissa. Muuten historia on yhteinen vain suomalaisille, mutta ei ruotsalaisille.
Tuo yhteinen historia on myytti, jolla ei ole nimeksikään todellisuuspohjaa. Näiden kansojen historia piispa Henrikistä Haminan rauhaan on niin erilainen ja jyrkällä rajalla toisistaan erottuva, kuin se eri kansallisuuksien välillä suinkin voi olla. Ruotsalaiset olivat valloittajia, miehittäjiä, alistajia. Suomalaiset taipuivat "niin kuin taipuu se, joka ei muuta voi; nöyristellen, totellen, alistuen", sanoo Suomen historian professori Heikki Ylikangas kirjassaan Käännekohdat Suomen historiassa
Ote Lopen kirkonkirjoista: "Vuonna 1707 Lopen nimismies Samuel Dubbe oli hakenut Hirvelän Hunsasta Kalle Yrjönpojan, joka oli kirjoitettu nihdiksi. Poika oli viety köysissä Viipuriin ja sieltä laivalla Liivinmaalle."
Tämä merkintä kirkonkirjoissa ilmentää osuvasti historian "yhteisyyttä". Se on viimeinen tieto Kalle Yrjönpojasta.
"Jos mongolit eivät olisi sitoneet venäläisten voimia 1200-- 1500 -luvuilla, venäläiset olisivat miehittäneet Suomen", puolustelee Erik Elfströmin ruotsalaisten miehitysvaltaa.. (HS 22.11.93.)
Todelliset tapahtumat osoittavat, että tällaisella jos- historialla ja jos, jos -päättelyllä ei ole historian tulkinnassa arvoa tässäkään tapauksessa. Nimittäin karjalaiset tunsivat hyvin venäläiset, joiden naapureina he olivat eläneet tuhansia vuosia. He valitsivat 1600-luvulla läheisen naapuruuden venäläisten kanssa paetessaan ruotsalaisten sortoa. Muodostui Tverin karjalaiset. Professori Heikki Kirkinen, HS 26.4.92: "Ruotsi valloitti 1600-luvun alussa Inkerinmaan ja Laatokan Karjalan pohjoisine osineen ja sai ne Stolbovan rauhassa 1617. Ruotsin asettama raskas verotus ja uskonnollinen painostus sai aikaan pitkällisen pakolaisliikkeen Venäjälle, muodostui Tverin karjalaiset." Todellisuus on siis aivan päinvastainen kuin ruotsalaisten kuvittelema jos-historia.
Kirjassaan Käännekohdat Suomen historiassa professori Heikki Ylikangas sanoo ruotsalaisten hallinnosta tältä ajalta: "Nuijasota edustaa verisimpiä yhteenottoja talonpoikaissotien synkässä historiassa. Talonpojat lyötiin teurastuksenomaisissa taisteluissa Ulvilassa, Pirkkalassa, Padasjoella ja Mikkelissä. Rautalammilla päämiehet teloitettiin pikaprosessissa ja kylät jätettiin huovien ryöstettäväksi."
"Savossa käännyttiin linnanpäällikkö Ködik Fincen puoleen, mutta hän hakkautti neuvottelijoilta kädet." Maailman talonpoikaissodissa meidän osamme oli joutua vandaalien heimoveljien teurastettavaksi.
Heikki Ylikangas: "Jyrkän eriarvoista sääty-yhteiskuntaa ylläpidettiin ankaran rikoslain ja noitavainojen avulla. Suomalainen maalaiskansa lyötiin kapinoissa 1574-1597. Aatelin ohjailema rautajyrä ei jättänyt rahvaan jäntereisiin kukistamatonta uhmaa. Rahvas taipui säätyvaltaan 1600-luvulla niin kuin taipuu se, joka ei muuta voi: nöyristellen, totellen, alistuen."
"Vuoden 1608 maalaissa säädettiin kuoleman uhka 70 rikoksen pelotteeksi. Yhteiskuntakuria ylläpidettiin muun muassa noitavainoilla. Kartanoalueilla käytettiin kartano-oikeutta. Alustalaisia rangaistiin pienistä rikkomuksista raipoilla ja arestilla; pantiin kistaan, maakuoppavankilaan."
Hovioikeusneuvos Jukka Kemppinen, HS: "Kartanolaitos levisi Suomessa täsmälleen sinne asti, missä riitti ryöstettävää poiskuljetettavaksi asti."
Kimmo Katajala: Nälkäkapina, Verovuokraus ja vastarinta Karjalassa 1683-1687. Väitös Joensuun yliopistossa 9.9.94:
"Pohjois-Karjalan talonpojat aloittivat 1696 laajan kapinan ruotsalaista miehittäjää vastaan. Tämänkin kansannousun ruotsalaiset tukahduttivat verisesti. Loppuselvityksessä Käkisalmen käräjillä tuomittiin vielä 40 talonpoikaa kuolemaan."
Ruotsalainen Samuel Gröll kuvaa 1600-luvun puolivälissä ruotsalaisten hallintoa Käkisalmen läänissä: "Veronkantajan väärämielisyys ja vilpillisyys sekä väkivaltaisuus on niin suuri, että vaikka veronkantajana olisi ollut turkkilaisia, tataareja tai pakanoita, eivät hekään olisi voineet kohdella rahvasta niin epäinhimillisesti kuin täällä on menetelty." (HS 11.9.92.)
Gröll kirjoittaa näin siitä huolimatta, että Kustaa II Aadolfin ohjeen mukaan ruotsalaisten historioitsijoiden "tuli osoittaa, että esi-isämme eivät olleet barbaareja, joiksi ulkomaalaiset meitä tahtovat nimittää". Sama Kustaa muun muassa sääti kuolemanrangaistuksen katolisen opin levittämisestä. (HS 6.5.88.) Minkähän tähden ne ulkomaalaiset nimittelivät.
On huomattava, että kuningas ei kehottanut virkamiehiä luopumaan barbaarisista menetelmistä, vaan antoi historioitsijoille ohjeen vääristellä historiaa. Täsmälleen Kustaa II Aadolfin ohjeen mukaan ruotsalainen valloittaja-miehittäjä on kirjoittanut suomalaisten historian, jota meillä on kritiikittömästi kopioitu, ja josta suomenruotsalaiset eivät halua luopua vieläkään.
Yli 350 vuotta Suomesta vietiin asekuntoiset miehet sotiin, joista Heikki Ylikangas sanoo: "Ruotsi ei sotinut siksi, että se tahtoi turvata rajansa. Se soti niin kauan kuin se ylipäätään sotimaan pystyi."
Näistä sodista kertoo mm fil.lis. Mikko Huhtamies HS:ssa. (6.11.1996): "Ratsumiesten (hakkapeliittojen) lisäksi sotaan vietiin kymmeniätuhansia jalkaväkimiehiä. Jalkaväkeä täydennettiin väenotoksi kutsutulla pakko-otolla. Siinä oli samaa sattumanvaraista julmuutta kuin muinaisen Rooman armeijan kurinpidossa, jossa niskurointi rangaistiin teloittamalla yksi mies kymmenestä. Väenotto oli rekrytointitapa, eikä rangaistus, mutta se merkitsi lähes varmaa kuolemaa, jonka syynä oli usein kulkutauti. Väestö joutui maksamaan suurvalta-Ruotsille ihmisveroa. Sen turvin Ruotsi kykeni osallistumaan kolmikymmenvuotiseen sotaan ja jatkamaan suurvaltapolitiikkaa."
Marraskuun 6. päivänä v. 1631 säädettiin ankara rangaistus niille, jotka uskalsivat luonaan pitää tai kätkeä Kustaa II Aadolfin armeijasta karanneita, sinne pakko-otolla otettuja suomalaisia sotilaita. (Vertaa Kalle Yrjönpoika Hirvelän Hunsasta.) Sama marraskuun 6. päivä on tuon säädöksen antajan, "sankarikuningas" Kustaa II Aadolfin kuoleman vuosipäivä. Tämä suuruudenhullu despootti, joka sääti mm. kuolemanrangaistuksen katolisen opin levittämisestä, menetti sinä päivänä henkensä sotaretkellä Saksassa.
Kustaa Aadolfin päivä, ruotsalaisuuden päivä, suomen ruotsinkielisten kansallispäivä, on siis kahdessakin merkityksessä juhlapäivä Suomen ruotsinkielisille: Korostaahan tuo karkureita koskeva säädös pakko-otolla sotaan vietyjen suomalaisten orjuutta, alempirotuisuutta. (Fil.lis. Mikko Huhtamäki, "Väestö joutui maksamaan suurvalta-Ruotsille ihmisveroa".)
Tällainen on 500 vuoden jakso suomalaisten veristä nujertamista Lallista Nälkäkapinaan. Ruotsalainen historioitsija Messenius puhuu "sietämättömästä ikeestä" kuvatessaan ruotsalaisten herruutta Suomessa. (HS 6.5.88.) Tällainen on "yhteinen historia", jonka perusteella Benedict Zilliacus ja ruotsalainen kansanpuolue edellyttävät, että suomalaiset kunnioituksesta ruotsalaisten pystyttämiä muistomerkkejä kohtaan opettelevat ruotsin kielen.
Peter Englund: Berättelsen om en armés undergång. Atlantis 1988.
Nuoren ruotsalaisen historioitsijan Peter Englundin teos Poltavan taistelusta ja Ruotsin armeijan tuhosta on todennäköisesti syntynyt Ruotsin aateliston maailmankuvaa 1600- luvulla käsittelevän väitöskirjan sivutuotteena. Miksi sodittiin? Koska sotasaalis rikastutti aatelistoa ja koska sodat tarjosivat tärkeimmän uran luomisen mahdollisuuden, Englund kirjoittaa. "Elämällään rivimiehet saivat maksaa korkeitten aatelisten upseerien rikkaudet; näitä verestä tahmeita perhevarallisuuksia on säilynyt tähän päivään saakka", hän moralisoi.
Näin syntyivät myös Suomen rikkaat ruotsinkieliset suvut.
(Sotamarsalkka Wittenberg von Deben, Nyborgin kreiviksi v. 1652 palkkiona toimista Euroopan sotakentillä, kreivikuntana Parikkala ja Uukuniemi. Ella af Nyborg, Casimir Ehrnroothin isoäiti.)