Vesi- ja viemärilaitoksen historiaa

Lähteet: Korkka-Niemi, K. & Salonen, V-P. Maanalaiset vedet – pohjavesigeologian perusteet. 1996.Vammala. Laakkonen, S. Vesi kaivoissa ja korteilla. Helsingin Sanomat 20.2.1999.

  • Vesihuollon järjestämisen kehityspiirteitä
  • Vesi ja lämpötila määrittävät elämän reunaehdot maapallolla. Vesivarat ovat niukat ja jakautuneet epätasaisesti. Veden määrän ja laadun muutokset heijastuvat suoraan ihmisten yhteisöihin. Veden puute, juomaveden saastuminen ja rantavesien pilaantuminen olivat vielä ajankohtaisia ongelmia Suomen kaupungeissa 1900 –luvun vaihteessa. Suomen kaupunkien silloiset vesiongelmat muistuttavat nykyisten kehitysmaiden kaupunkien vesiongelmia. Taustalla on sama ilmiö: kaupungistuminen. Ensi vuosituhannella todennäköisesti kaksi kolmesta maapallon asukkaasta asuu kaupungissa.
  • Vesihuollon tekniset vaihtoehdot ovat pysyneet periaatteessa samoina viimeiset sata vuotta: kaivoja ja tunkioita seuraa vesi- ja viemäriverkosto, sitten juomaveden puhdistamo ja vasta viimeisenä, jos silloinkaan, rakennetaan jäteveden puhdistamo. Kehitysmaiden kaupungistuvat yhdyskunnat näyttävät toistavan vesihuollon rakentamisessa perinteistä eurooppalaista arvojärjestystä: ensin vesi, sitten jätevesi.
  • Vesihuollon historiaa Suomessa

    Maanalainen vesi- ja viemäriverkosto pitää yllä kaupunkeja terveellisinä ja viihtyisinä paikkoina. Suomen kaupunkien vesihuollon, juomaveden ja jätevesien käsittelyn taso on korkea. Kulkutaudit eivät pääse leviämään, sillä kaupunkien juomavesi ja jätevedet puhdistetaan tehokkaasti. Kaupunkien lähivesien tila onkin viime vuosina kohentunut huomattavasti. Mutta miten oli ennen?

    Pohjavedellä on jo kauan ollut osuutensa vesihuollon järjestämisessä Suomessa. Varhaisimpien tietojen mukaan juomavesien arvojärjestys on perustunut vedenottopaikkojen luonnonmukaisuuteen siten, että parhaana on pidetty lähdevettä, seuraavana joki-, järvi-, tai sadevettä ja kolmantena vaihtoehtona rakennetusta kaivosta otettua vettä. Jo vuosisatoja sitten oli käytössä yhteisiä vedenottopaikkoja, mutta asutuksen lisääntyessä lähinnä teollistumisen seurauksena jouduttiin kaupungeissa turvautumaan keskitettyyn vedenhankintaan.

    Vesihuollon mallimaita olivat aluksi Iso-Britannia, Ranska ja Saksa. Näiden maiden oli 1800 –luvun puolivälissä pakko järjestää suurten kaupunkiensa vesihuolto uudelleen laajojen likaantuneen juomaveden aiheuttamien epidemioiden takia. Veden likaantumisen syynä oli puuttuva jätevesihuolto. Pohjoismaissa, toisin kuin Keski-Euroopassa, vesilaitosten perustamista ja rakentamista vauhditti tarve tehostaa myös palontorjuntaa. Helsinkiläisten huoli suurpalosta oli Turun palon jälkeen suuri. Palontorjunta olikin tärkein peruste, jonka johdosta Helsinkiin rakennettiin Suomen ensimmäinen vesilaitos vuonna 1876. Laitos otti raakavetensä Vantaanjoesta.

    Monien kaupunkien vedenhankinnassa käytettiin kuitenkin aluksi yksinomaan pohjavettä. Ensimmäinen pohjavesilaitos rakennettiin Viipuriin vuonna 1892. Vuoteen 1917 mennessä perustetuista kaupunkien vesilaitoksista yhdeksän käytti pohjavettä ja seitsemän pintavettä. Pintaveden käyttö lisääntyi vedenkulutuksen myötä ja 1950 –luvulla yhdyskuntien vesilaitosten käyttämästä vedestä oli vain 15% pohjavettä. Pohjaveden osuus on tämän jälkeen kasvanut: vuonna 1973 33% ja vuonna 1995 55% vesilaitosten jakamasta vedestä oli pohjavettä.
    Maaseudun ensimmäiset yhteiset vesijohdot rakennettiin Pohjanmaalle jo 1870 –luvulla. Maaseudulla vesihuolto kehittyi kuten taajamissakin suureksi osaksi asukkaiden oman aktiivisuuden varassa. Vasta työvoiman siirryttyä kaupunkeihin kotitaloustyö ja karjanhoito oli rationalisoitava ja silloin tulivat esille myös vesihuoltotoimet. Enää ei ollut aikaa kuljettaa vettä käsi- ja hevospelillä pitkiä matkoja. Vielä vuonna 1950 kuitenkin 90% maaseudun kotitalouksissa käytetystä vedestä tuli kantamalla.

    Suomen kaupunkien väestö oli aina 1900 –luvulle asti riippuvainen kaivovedestä. Veden kantaminen oli, kuten nykyään kehitysmaissa, naisten ja lasten jokapäiväinen työ. Kaupunkien nopean väestönkasvun seurauksena vesi ei aina tahtonut riittää. Kuivina kesinä ja talvina jouduttiin vedenkulutusta säännöstelemään. Vesipula oli todellisuutta mm. 1920 –luvun Turussa.

    Veden niukkuuden lisäksi kulkutaudit olivat arkipäivää kaupungistuvassa Suomessa. Hygienia oli puutteellista ja sairastuneet ihmiset levittivät ulosteissaan tauteja. Likavedet valuivat pitkin ojia ja katuja päätyen lopulta vesilähteisiin. Esimerkiksi kolera iski 1800 –luvulla saastuneen kaivoveden välityksellä maamme kaupunkeihin. Kaupunkiväestön hyvinvoinnin takia oli pakko ryhtyä rakentamaan vesijohtoja. Kunnallisten vesilaitosten ansiosta koleran leviäminen Suomessa saatiin loppumaan, mutta muut kulkutaudit jatkoivat tuhojaan. Esimerkiksi lavantautiin vuonna 1916 sairastui yli 3000 tamperelaista, joista lähes 300 kuoli. Tapaus vaikutti Suomessa siten, että vaatimukset juomaveden puhdistamiselle ja viemäriverkon rakentamiselle saivat pontta.

    Ennen viemäriverkostojen rakentamista kaupunkilaisten oli itse huolehdittava jätteistään ja jätevesistään. Jätteet heitettiin yleensä pihan perälle tunkioon. Niitä saatettiin heittää myös talojen alle ja nurkan taakse. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuivat jätevedet, jotka valuivat tunkioilta kaivoihin, kaduille, kellareihin, ojiin, maapohjaan ja lähivesiin. Viemärilaitos muutti kaupunkien asukkaiden vastuulla olleen hajautetun jätehuollon viranomaisille keskitetyksi. Viemäri siirsi jätevesiongelmat lähimpään rantaan. Haisevista rantavesistä tuli puolestaan ongelma isoissa kaupungeissa kuten Turussa, Tampereella ja Helsingissä. Vesien pilaantumista ryhdyttiin tutkimaan, jätevedenpuhdistamoja suunnittelemaan ja joissakin kaupungeissa myös rakentamaan 1900 –luvun alkupuolella.

Yhdyskuntavesi

Vesi- ja viemärilaitoksen historiaa